Patomäen kakkosalueen entiset nuoret kokoontuivat kolmannen kerran yhteistapaamiseen.
Mukana olivat muun muassa Marko Peltola ja Jaana Saksman os. Heikkinen (alarivissä). Sakari Elmstedt, Anne-Leena Lindholm, Annamaija Id-Korhonen, Tiina Berg ja Tuula Hovilainen-Kilpinen (oikealta keskellä) sekä Pasi Lindholm ja Tapio Räihä (oikealta takarivistä).
Aurinko porottaa kesäiseen Patomäkeen, kun joukko aikuisia kokoontuu tuttuun paikkaan eli kakkosalueen kentälle, jossa vuosikymmeniä sitten pelattiin pesäpalloa ja notkuttiin porukassa sekä suunniteltiin seuraavaa hauskaa tekemistä. Kyseessä on Patomäen nuorten jo kolmas tapaaminen, ja vaikka aika on kulunut, ei yhteishenki ole kadonnut mihinkään.
– Ensimmäinen tapaaminen sai alkunsa vuosia sitten surullisesta syystä. Yksi porukan jäsenistä sairastui vakavasti ja hän tiesi, ettei hoitoa sairauteen enää ole. Hän halusi tavata vielä kerran ystävänsä nuoruudesta, kertoo Tuula Hovilainen-Kilpinen.
Tuo hetki toi ihmiset yhteen ja siitä syntyi perinne.
– Nyt kokoonnuttiin jo kolmannen kerran muistelemaan mennyttä. Toki oli tärkeä kertoa vanhoille kavereille, mitä elämässä on tapahtunut viime aikoina. Ennen kaikkea juhlistamaan yhteistä taustaa ja matkaa, joiden kanssa koettiin muun muassa bileet, jäätävän kylmät koulumatkat
Paskurinojan yli Launeen koululle ja yhteiset pihapelit.
Elämäntilanne, samanikäisyys sekä samanlaisessa yhteiskunnallisessa asemassa olevat perheet yhdistivät Patomäen kakkosalueen nuoria.
– Vanhempamme olivat rakentaneet talonsa Patomäkeen 1970-luvun alussa, ja me kasvoimme kirjaimellisesti yhdessä.
Keskiluokkaista perhe-elämää ja yhteisöllisyyttä
– Kakkosalueella elettiin keskiluokkaista arkea. Rahaa ei ollut ylen määrin, mutta vanhemmat halusivat panostaa lastensa tulevaisuuteen. Moni muistaa, kuinka joulu- ja kevätjuhliin ostettiin uudet vaatteet.
Usean äiti oli kotona ja isät rakensivat ammatillista uraa.
– Aika moni perhe oli muuttanut työn perässä maaseudulta Lahteen.
Yhteisöllisyys oli vahvaa, ja naapuruston lapset tunsivat toisensa.
– Elämä Patomäessä oli täynnä kaikenlaista tekemistä, vaikka ei meillä virallisia harrastuksia juuri ollut. Letukoilla ajelleet isommat pojat toivat oman mausteensa alueen elämään, ja kentällä pelattiin lentopalloa ja pesistä.
Illat vietettiin aina yhdessä, joskus kirjastoautolla, toisinaan kotibileissä, jotka olivat ihan fiksuja ja hyvässä hengessä järjestettyjä.
– Me oltiin kyllä aikamoisia, mutta kukaan ei pahemmin hajottanut paikkoja. Kokoontumiset olivat kilttejä. Meillä oli pari luontevaa johtohahmoa, joiden ideoiden mukaan mentiin.
Paskurinojan haastava ylitys
– Melkein kaikki meistä kävi Launeen koulua. Ylitimme koulumatkallamme Paskurinojan, joka siihen aikaan virtasi vielä ilman siltaa. Kaikki meistä varmaan mulasi sinne joskus. Kävelimme pitkin katuja ja metsiä Launeen koululle.
Patomäen nuorille järjestettiin myös nuokku vanhan putkan tiloihin Launeenkadulle lähelle entistä terveysasemaa.
– Siellä emme oikein viihtyneet, koska kokemuksemme mukaan meitä kontrolloitiin siellä liian paljon.
Osa kävi rippikoulun Heinäsaaressa, toiset taas Ranta-Vahalan leirillä.
– Yläasteen jälkeen meidän polkumme erkaantuivat. Osa jatkoi Salinkallion lukioon ja toiset ammattikouluun. Se oli ensimmäinen kerta, kun tiivis yhteisö alkoi hajota.
Elämä kuljetti eri suuntiin, mutta jälkikäteen katsottuna kaikille kävi hyvin.
– Porukasta löytyy hoitajia, opettajia, putkimiehiä, sähköasentajia ja yrittäjiä. Kukaan ei syrjäytynyt, vaikka me nuorina saatettiin olla vähän holtittomia.
Kolme porukan jäsentä on menehtynyt, ja heidän muistonsa elää mukana näissä tapaamisissa.
– Jäljellä olevat kokoontuivat, hengasivat kaksi tuntia vanhalla kentällä ja lähtivät sen jälkeen kierrokselle Patomäen kujille ja kaduille. Halusimme nähdä vanhoja kotejamme ja muistella samalla lapsuutta ja nuoruutta.
Puuhanainen Tuula Hovilainen-Kilpinen kertoo, että on yllättävää, kuinka lähes kaikki persoonat ovat edelleen samoja.
– Meistä on tullut aikuisia, mutta se 70-luvun porukkahenki ei ole kadonnut mihinkään.
Facebook-ryhmä yhdistää nykyisin monia, mutta kaikki eivät ole siellä.
– Viesti tapaamisista kulkee myös suusta suuhun, vaikka osa porukasta asuu jo muualla Suomessa. Suurin osa meistä asuu edelleen Lahdessa ja jotkut jopa Patomäessä. Seuraavan kerran tapaamme kesäkuun ensimmäisenä lauantaina kahden vuoden kuluttua.
Petri Görman