Valtavirrasta poikkeavia elokuvia haluttiin nähdä Lahdessa kolme vuosikymmentä sitten. Elokuvateatteri Kino Iiris aloitti elokuvakerhomaisella toimintaideologialla, ja sen myötä perustettiin Päijät-Hämeen elokuvakeskus. Edelleen Saimaankadulla käydään katsomassa laadukkaita elokuvia. Kino Iiriksen ystävät olivat ihastelemassa viime viikon keskiviikkona sen uudistunutta sisustusta, ja elokuvatarjontana oli espanjalaisen ohjaaja Pedro Almodovaren Juliete.

Yleisö kohotti maljan elokuvakeskuksen hallituksen puheenjohtaja Ulla Koskinen-Laineen johdolla uusille burgundinpunaisella plyysillä verhoilluille katsomon tuoleille. Tyytyväisempää ilmettä kuin kinoiirisläisillä oli, saa nykyisessä synkistely-Suomesta hakea.

Vanhoilta ”kasarilaisilta” (1980-luku) lähti avaruuteen kiitos teatterin perustajalle, liian varhain vakavaan sairauteen menehtyneelle Eila Sundelinille. Hän ajoi tarmokkaasti elokuvateatterin ideaa näyttää elokuvan ystäville muutakin kuin kaupallista, lyhytikäistä viihde-elokuvaa. Laatuelokuvien ideologia asettui taloksi Kansantalon alakertaan, Saimaankatu 12:n tiloihin.

Nyt ovat uudistuneet sekä projektorit että katsomo. Eilan aikuinen 35 mm:nen elokuvaprojektori on ahkeralla säästämisellä ja tukirahoituksella voitu vaihtaa nykyaikaiseen digiprojektoriin pari vuotta sitten. Eri kulttuuritahojen avustuksilla saatiin tämän kesän sadantuhannen euron remontti tehtyä ja 94:lle katsojalle uudistetut penkit.

Ulla Koskinen-Laine on ollut elokuvakeskuksen toiminnassa ja sen kehittämisessä mukana lähes alusta alkaen.
-Digiprojektorin hankinta nopeutti uusien elokuvien näytön yleisölle, heti kun ne tulevat Suomeen, iloitsevat Ulla ja elokuvasihteeri Markus Lehtinen.

Elokuvakeskuksen henkilökunnan ei tarvitse rahdata 40 kilon painoisia elokuvakeloja linja-autoilta Saimaankadulle vaan elokuvat tulevat sähköisesti konehuoneeseen. Keloilla olevia uusia elokuvia jouduttiin lisäksi jonottamaan, kun puhtaasti kaupalliset elokuvateatterit kulkivat eturintamassa, toteavat molemmat haastateltavat. Vanha projektori on yläkerran Vaahtera-salissa Osuuskunta Aate-tilan käytössä. Markus kertoo, että pienemmällä digiprojektorilla voidaan käydä näyttämässä elokuvia Kino Iiriksen ulkopuolella.

Elokuvavalinnoista päättää pääasiassa Markus. Hän hymähtää olevansa ehkä vähän diktaattori. Elokuvien määrä, niin suomalaisten kuin ulkomaisten, on nykyisin tulvan kaltainen. Elokuvien valitsijoiden pitää pystyä koko ajan seuraamaan valmistuvia elokuvia ja niitten tulemista levittäjille. Samalla on seurattava jokaisen elokuvan yleisömenestystä.
– Elokuvalipun hinta saattaa ostajasta tuntua kalliilta, toteaa Markus Lehtinen, mutta siitä vie jo elokuvien levittäjät 50-55 prosenttia ja lopulla rahalla yhdistyksen pitää maksaa kaikki muut kulut, kuten palkat ja vuokrat.

– Meillä ei ole lisätuloja tuottavaa kahviota tai makeiskioskia tarjoamassa pop- cornia tai muuta suuhun pantavaa elokuvan katsojalle. Ehkä osittain tästä syystä meillä on yleisönä enemmän varttuneempaa väkeä. Muutamalle katsojalle ei kuvaa kannata esittää. Kino Iiriksessä saattaakin samalla viikolla olla useita uusien elokuvien näytöksiä, pohtii elokuvasihteeri voittoa tuottamattoman yhdistyksen taloutta. Siitä vastaa käytännössä elokuvasihteeri Leena Perälä.

-Päijät-Hämeen elokuvakeskus kuuluu muun muassa Europa Cinemas keskukseen, joka levittää eurooppalaisia elokuvia jäsenmaissaan, kertoo Markus Lehtinen. Hän toteaa tanskalaisen elokuvan olevan niin Pohjoismaissa kuin muualla maailmassa huipulla.
– Tanskalaiset ovat panostaneet viime vuosina elokuviensa käsikirjoittajien koulutukseen. Siitä pitäisi Suomessakin ottaa oppia. Hyvän elokuvan tekee käsikirjoitus ja sen jälkeen ohjaaja, jatkaa elokuvasihteeri. Hän joutuu paneutumaan elokuvien sisältöihin niitä valikoidessaan.

Marja-Liisa Niuranen

– Tämä on ollut todella hyvä satokausi vihanneksille. Maaperä on ollut tarpeeksi kostea ja lämmintä on ollut sopivasti. Kasvuolosuhteet ovat olleet erinomaiset, puutarhuri Noel Bruder Lahden ruokaosuuskunnasta sanoo. Irlantilaistaustainen puutarhuri kertoo, että tällä hetkellä osuuskuntalaiset saavat todella runsaasti maanantimia ruokapöytiinsä.

– Viime viikon jaossa oli perunaa, sipulia, tomaattia, kurkkua, basilikaa, kyssäkaalia, punajuuria, porkkanaa, herneitä ja purjoa.

Puutarhuri oppii joka satokausi jotain uutta kasvuolosuhteista.
– Vaikka tämä vuosi on ollut tuottoisia, niin joka vuosi kokee pieniä pettymyksiä. Erilaiset kasvit ja vihannekset vaativat erilaiset olosuhteet.

Osuuskuntalaiset istuttivat puutarhurinsa johdolla yrtit maahan jo huhtikuussa.
– Satokausi jatkuu aina lokakuun loppuun saakka. Silloin osuuskuntalaisten ruokapöytiin löytävät tiensä muun muassa lehtikaalit, punajuuret ja sipulit.
– Kotimaiset juurikasvit poimitaan pellolta aina viimeisenä.

Loppukaudeksi vielä mukaan

Lahden Ruokaosuuskunnassa on 75 kokonaista sato-osuutta myytävänä joka vuosi. Myös puolikkaalla sato-osuudella pääsee mukaan. Jos nyt haluaa lähteä toimintaan mukaan, niin sato-osuuksia on mahdollista saada puoleen hintaan. Kokonaisen sato-osuuden saa 180 eurolla ja puolikkaan 90 eurolla.

– Olemme laskeneet, että tämä kasvihuone ja peltoala antavat parhaan sadon 75 sato-osuudelle, ruokaosuuskunta-aktiivi Satu Lähteenoja toteaa.
Lähteenoja kertoo, että heidän pelloillaan viljellään muun muassa härkäpapuja, lehtikaalia ja mangoldia, joita ei ihan joka marketista saa.Meillä kasvaa myös kymmentä eri lajiketta tomaattia.

Ruokaosuuskunnan kasvikset ja vihannekset ovat hyvänmakuisia ja luonnonmukaisesti kasvatettuja.
– Et saa yhdestäkään marketista näin maukkaita vihanneksia.

Ruokaosuuskunnan toiminnassa on ollut 90 ihmistä mukana tänä vuonna.
– Nyt on suurimmat työt jo tehty. Tällä hetkellä talkootoimintamme keskittyy lähinnä sadonkorjuuseen ja vihanneskassien jakoon. Sitä ei koskaan tiedä, mitä kaikkea vihanneskassit sisältävät. Niiden sisältö riippuu kasvukauden onnistumisesta. Itse olen oppinut käyttämään esimerkiksi lanttua hyvin monella eri tavalla, koska niiden koko ja määrä ovat olleet todella runsaat tänä vuonna.

Petri Görman

Pietari ei tänä päivänä ole varmastikaan se kaikkein houkuttelevin vaihtoehto suomalaisturistille. Länsimaiden talouspakotteet sekä Putinin ja EU:n kylmät välit eivät varsinaisesti houkuttele lähtemään itäiseen naapuriimme. Toisaalta kaupunki sijaitsee todella lähellä, sillä VR:n Allegro-juna puksuttaa lähimpään miljoona-metropoliin Lahdesta liki kolmessa tunnissa. Ainakin allekirjoittanutta houkutteli helppo matkustapa. Kunhan hoiti itsensä Lahden matkakeskukseen, niin juna hoitaa loput. Poissaolollaan loistivat kaikki esim. lentomatkustamiseen liittyvät pitkät odottamiset ja tarkat turvatarkastukset. Kaikki rajamuodollisuudet hoidetaan junassa. Kunhan muistaa istua omalla paikallaan, niin kaikki sujuu kuin rasvattu.

Ainoa miinus Venäjälle matkustamisessa on tietenkin viisumin hommaaminen, joka maksaa enemmän kuin itse junamatka. Juna noin 70 euroa ja viisumi 100 euron tienoilla matkatoimiston kautta. Olin aikaisemminkin vieraillut Pietarissa, mutta lähinnä työtehtävien merkeissä, joten varsinaiset turistikierrokset olivat jääneet tekemättä. Niinpä yllätyinkin, kuinka paljon kaupungista löytyy nähtävää ja koettavaa.

Kulkeminen Pietarissa kannattaa hoitaa metrolla. Se on erittäin halpaa ja metro asemineen olivat vastoin odotuksiani erittäin siistejä. Huomattavasti siistimpiä kuin esimerkiki New Yorkin metro. Kaupunki on yleisestikin ottaen erittäin siisti, eikä kerjäläisiä, joita maailman metropolien kadut ovat pullollaan, näy Pietarissa lainkaan. Minneköhän se Putin-setä ne on oikein roudannut?

Kolmen päivän aikana kiersimme kaikki Pietarin kuuluisimmat nähtävyydet. Talvipalatsi, Iisakin kirkko, Vaskiratsastaja, Pietari-Paavalin linnoitus, Verikirkko eli kirkko veren päällä ja tietenkin Pietarhovi tuli katsastettua kolmen päivän aikana. Jonot Talvipalatsiin olivat infernaaliset, joten sisälle emme menneet, koska jonottamiseen ei lomaansa viitsi tuhlata. Harmi sinänsä, sillä palatsi on varmasti näkemisen arvoinen sisältä.

Iisakin kirkko oli yllättäen koko kaupungin korkein rakennus, joten sen kupolilta oli hienot näkymät yli kaupungin. Ehdottomasti suositeltavaa on jokiajelu Moika ja Fontanka-joissa, jolloin näkee kaupunkia hieman eri näkövinkkelistä. Harmi vain, että meille osui kylmä ja sateinen päivä juuri jokiajelulle, mutta kolmen viltin ja sateenvarjon avulla siitäkin selvittiin liki kuivin jaloin. Neva-joen siltojen nostaminen yön ajaksi ylös näytti olevan niin turistien kuin paikallistenkin suosiossa, sillä siltojen nostoa juhli monisatapäinen joukko rannalla ja veneissä. Varomaton turisti voi tosin helposti jäädä väärälle puolelle siltaa ja sitten on vain odotettava klo 5 asti aamulla, että sillat taas lasketaan.

Jos kaupungissa viettää useamman päivän, kannattaa ehdottomasti käydä Pietarhovissa, joka sijaitsee noin 30 kilometriä kaupungin ulkopuolella. Kätevästi sinne pääsee hyppäämällä kantosiipialuksen kyytiin Neva-joen rannasta, Talvipalatsin edestä. Pietarhovia on monesti sanottu Venäjän Versaillesiksi ja totta tosiaan sellainen se onkin. Pietari I rakennutti Pietarhovin kesäpaikakseen 1700-luvulla. Rakennuksissa ja puistossa ei ole kultaa ja marmoria säästetty. Aikamme puistoa ihailtuamme saavuimme varsinaisen Pietarhovin päärakennuksen pihaan, jossa jono sisälle rakennukseen oli niin pitkä, että jäi sitten sekin talo tarkastamatta sisäpuolelta. Pitäisi ehkä olla hieman kärsivällisempi jonottamisen suhteen? Niinpä kiertelimme vain upeaa puistoa ja nautimme auringonpaisteesta. Ihan niinkuin tsaarit perheineen olivat pari vuosisataa paikassa tehneet.

Kaukana on muuten ne ajat, kun suomalaiset elivät herroiksi Leningradissa Neuvostoliiton aikana myymällä paikalliseille purukumia, sukkahousuja ja farkkuja. Tänä päivänä Pietarin pääkatu Nevski Prospektilta löytyy kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin huippumuotiliikkeet, jos vain kukkaro kestää. Ja aika monella venäläisellä muuten näyttää kestävän, toisin kuin meillä persaukisilla suomalaisturisteilla.

Yksi asia mihin Pietarissa kannattaa tutustua, on venäläinen keittiö ja loistavat ravintolat, joita kaupungissa riittää joka lähtöön. Varsinkin paikalliset keitot ovat toinen toistaan maukkaampia ja ehdottomasti kokeilemisen arvoisia. Täytyy myöntää, että allekirjoittaneen Pietari yllätti todellakin positiivisesti. Ainoa miinuspuoli oli se, että englantia puhuvia ihmisiä ja opaskylttejä oli yllättävän vähän. Onneksi tuli koulussa luettua venäjää sen verran, että kyrilliset aakkoset ovat tuttuja. Pectopah (=Restoran) on ravintola jne. Liekö sitten englanti tarpeenkaan, kun suurimmat turistimassat näyttivät tulevan Pietariin tällä hetkellä Japanista ja tietenkin oman maan sisältä.

Sellainen maku Pietarin matkasta jäi, että sinne voisi mennä toistekin, koska itse matkustaminen junalla oli niin helppoa ja vaivatonta. Ensi kerralla sitten oopperaa tai balettia katsomaan maailmankuuluun Mariinski-teatteriin tai jos vaikka jaksaisi jonottaa ensi kerralla sisään asti sinne Talvipalatsiin tai Pietarhoviin?

Teksti: Pete Salomaa
Kuva: Päivi Salomaa

Yli 30 000 Eppu-fania saapui lauantaina juhlimaan 40-vuotiasta suomirockin legendaa Eppu Normaalia. Tampereen Ratinan stadionin oli viimeistä penkkiä myöten loppuunmyyty ja niin yleisö kuin bändikin olivat varmasti tyytyväisiä konsertin jälkeen. Liki nelituntisessa konsertissa kuultiin kaikki yhtyeen hitit ja muitakin, hieman harvinaisempia helmiä uran varrelta. Kaiken kaikkiaan kappaleita kuultiin yli neljäkymmentä, mutta silti konsertti ei tuntunut tippaakaan liian pitkältä.

Koko juhla alkoi Martti Syrjän ja Juha Torvisen tekemällä ensimmäisellä yhteisellä biisillä ”Asustelaulu”, kappele, jonka Syrjä ja Torvinen esittivät kahdestaan. Sen jälkeen alkoikin kimara suomalaista Rock-historiaa vailla vertaa. Vaikka yhtyeen jäsenten keski-ikä lähenee jo kovaa vauhtia 60 vuotta, ei Eppu Normaalia kannata vielä liputtaa eläkkeelle. Rennosti tapansa mukaisesti Eput esiintyivät kotoisasti t-paidoissa ja farkuissa, ihan niin kuin aina. Ja meininki oli kaikkea muuta kuin seestynyt. Nämä sedät jaksavat heilua.

Ensimmäisenä illan vierailijoista lavalle kapusi Mikko Saarela, Eppu Normaalin alkuaikojen basisti ja sanoittaja, saaden huimat aplodit yleisöltä. Eero ”Safka” Pekkonen vastaavasti ihastutti tuttuun tapaansa niin koskettimilla kuin haitarillakin kappaleissa ”Murheellisten laulujen maa” ja ”Pimeyden tango”

Kapellimestari Santtu-Matias Rouvalin johtama 90-henkinen Tampere Filharmonia päästettiin irti keikan ensimmäisen puoliskon loppuvaiheilla. Orkesteri tuli esiin lavan väliseinän takaa kuin tyhjästä. Ensimmäinen sinfoniaorkesterin kanssa esitetty kappale oli ”Hipit rautaa” . Seuraavaksi kuultiin hieno sovitus upeasta ”Lensin matalalla” kappaleesta. Kaiken kaikkiaan Eppujen ja Filharmonikkojen yhteistyö oli saumatonta ja toimivaa. Parinkymmenen biisin jälkeen olikin aika pitää väliaika. Ymmärrettää, sillä 40 biisin soittaminen putkeen ei olisi ollut millään tavalla järkevää. Ei bändille, eikä yleisölle.

Toinen setti alkoi Filharmonian Eppu-potpurilla, johon Eput hyppäsivät mukaan lennossa. Loppu olikin sitten silkkaa musiikillista ilotulitusta ja hittikimaraa, sillä Eppujen repertuaarista toden totta löytyy uskomaton määrä meidän suomalaisten geenikarttaan iskostuneita biisejä. mm. ”Baarikärpänen”, ”Urheiluhullu”, ”Tahroja paperilla”, ”Vihreän joen rannalla” ja ”Kitara, taivas ja tähdet” saivat yleisön tanssimaan ja laulamaan mukana. Eppujen 40-vuotisynttärit lopetettiin komeasti Eppujen alkuaikojen hittiin ”Njet Njet”, joka vedettiin encorena, 30 000 ihmisen yhtyessä yhteislauluun. Illan päätti ilotulitus. Tosin koko ilta oli yhtä musiikillista ilotulitusta kaikille Eppu Normaali-faneille. Jäämme odottamaan loppuvuonna ilmestyvää Eppu Normaali-elokuvaa, jonne varmasti tallentui konsertista makoisaa materiaalia.

Teksti: P.Salomaa
Kuva: T. Palsa

Heinäkuussa päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja matkata elämäni ensimmäistä kertaa legendaarisille Savonlinnan oopperajuhlille. Kohteeksi valikoitui Otellon ensi-ilta. Shakespearen teksti, Verdin musiikki. Kyllä siitä kaiken järjen mukaan mukaan pitäisi pätevä ooppera saada aikaan. Oopperaa tuntematonkin tietää kyllä pääosin Shakespearen ja Verdin meriitit.

Vaan mitä tekee Rock-musiikin ystävä oopperajuhlilla? Niinhän sitä sanotaan, että kaikkea pitäisi ennakkoluulottomasti musiikin saralla kokeilla, joten miksipä ei sitten oopperaakin. Vaikka allekirjoittaneella on noin kolmenkymmenen vuoden kokemus musiikin alalla, on ooppera jäänyt kovin vieraaksi. Niinpä en yritäkään tässä arvioida sitä miten laulajat ja soittajat suoriutuivat rooleistaan tai mitä muita upeita nyansseja itse oopperassa oli. Keskitynkin enemmän itse tapahtumaan ja tunnelmiin, niistä sentään jotain ymmärrän. Se on kuitenkin varmaa, että lavalla temmelsivät alansa kovat ammattilaiset.

Juoni oli ennestään selvää pässinlihaa, sen tarkistin jo ohjelmalehtisestä: ”Urhoollinen maurisotilas Otello palaa kotisaarelleen juhlittuna sankarina. Pahaa aavistamatta vaarallisin vihollinen löytyykin omien joukosta. Demoninen vänrikki Jago punoo juonen, joka saa Otellon mustasukkaisuuden valtaan. Sokeana raivosta hän surmaa rakastettunsa vain huomatakseen olleensa oman sairaan mielensä vanki.” Juoni siis Shakespearen peruskauraa eli mustasukkaisuusdraamaa oli tarjolla isolla kädellä.

Kävellessämme kohti Olavinlinnaa puistonpenkkien aina iloiset veikot huutelivat perääni: ”Ei taida tuokaan tietää minne on menossa, Häh!Häh! Tajuutsä jätkä, sä oot menossa oopperaan?”, käkättivät nuo iloliemiään nauttivat puistokemistit. Mieleeni hiipi epäilys, oliko tämä sittenkään niin kovin hyvä ajatus. Mieltäni helpotti kuitenkin heti, kun pääsimme lippujonoon, jossa näkyivät mm. Mikko Kuustosen, Pepe Willbergin ja Jaakko Saariluomankasvot. Siis ihan oikeita viihdemaailman ihmisiä sieltä kevyemmältä puolelta. Eivät hekään varmasti mitään oopperan asiantuntijoita ole, mietin helpottuneena. Pelkästään upeassa Olavinlinnassa käynti on hieno kokemus. Nyt oli kuitenkin mahdollisuus nostaa tuo kokemus toiseen potenssiin oopperan avulla, jonka tekstin Shakespeare kirjoitti samoihin aikoihin, kun Olavinlinna eli omaa kukoistuksen aikaansa eli 1500-1600 -luvuilla. Puitteet upeaan kokemukseen olivat siis totaalisesti kohdillaan.

Koska kyseessä oli ensi-ilta, oli yleisön joukossa runsaasti ns. julkkiksia niin musiikin, muodin kuin politiikankin saralta. Tämä sopi mainiosti etukäteiskuvaani siitä, että näissä kekkereissä pitää ehdottomasti näyttäytyä, vaikkei ooppera itsessään niin kiinnostaisikaan. Frakit, minkkistoolat ja monokkelisilmäiset herrasmiehet loistivat kuitenkin poissaolollaan, sillä pukeutuminen yleisössä oli siistiä, mutta rentoa. Ei siis odottamaani elitististä elvistelyä, josta oopperayleisöä niin monesti syytetään.

Oopperan seuraamista helpotti teksitys niin suomeksi kuin englanniksikin. Istuimme rivillä 33, joka oli mielestäni liian kaukana orkesterista ja lavasta, sillä odottamani musiikin pauhu, jonka pitäisi tuntua vatsassa asti, jäi puuttumaan. Hieman sama asia, kuin kuuntelisi Metallican keikkaa sadan metrin päästä järkeilin itselleni. Ei sielläkään enää puntti vipata, niin kuin sen pitäisi. Etukäteen minua oli informoitu, että Verdin musiikki on helposti lähestyttävää tälläiselle oopperanoviisille, joka ei alaa kovin hyvin tunne. Jälkikäteen ajateltuna sitä se ei kylläkään ollut. Jäin kaipaamaan mieleenjääviä tai edes etäisesti tuttuja melodianpätkiä, joihin olisi voinut tarttua. Sen verran nähtävästi on nykymusiikki pilannut allekirjoittaneen korvat, että hittiä pitää pukata. Edes vähän.

Eniten oopperassa hymyilytti kohtaus, jossa Otello (Kristian Benedikt) murhasi vaimonsa Desdemonan (Ekaterina Goncharova). Ei sen takia, että murhaamisessa olisi sinällään mitään hauskaa, mutta kyllä siihen touhuun saadaan oopperassa kulumaan todella paljon aikaa ja paljon kovaäänistä laulua. Murhattu vaimo tosin jatkoi laulua vielä kuolleenakin…

Otellon kesto oli kaiken kaikkiaan kolme tuntia väliaikoineen. Usko tai älä, mutta missään vaiheessa oopperaa ei tullut aika pitkäksi, sillä tarina piti otteessaan tiukasti. Oli se Jago (Tommi Hakala) vaan niin paha ja kiero mies. Väliajalle olimme etukäteen tilanneet tilanteeseen sopivasti kuohujuomaa ja mansikoita. (Kyllä, tämä oli ehdottomasti meille se oopperan elitistisin osa). Ja hyvä, että olimme etukäteistilauksen tehneet, sillä linnan kapeat käytävät ja rappuset eivät kovin hyvin sovi parin tuhannen ihmisen temmellyskentäksi ja ruuhkat käytävillä olivatkin melkoiset.

Kaiken kaikkiaan Savonlinnan oopperajuhlat oli hieno kokemus kaltaiselleni lahtelaisjuntille. Jos jossain oopperaneitsyys on menetettävä, on Olavinlinna siihen hienoin mahdollinen miljöö. Ja niille, jotka sanovat etteivät ymmärrä oopperaa; Ei kaikkea pidäkään aina ymmärtää, riittää että ymmärtää nauttia. Ensi kesänä uudestaan. Ehdottomasti.

Pete Salomaa