Menetetyn Karjalan muistot eivät häviä viime sodan aikana Lahteen muuttaneitten karjalaisten ja heidän perhepiiriensä elämästä. Muistat sie-illassa, Launeen kirkkosalissa oli lähes puolitoistasataa kuulijaa, kun historiantutkija, lahtelaisille tuttu teologiantohtori Jaakko Ripatti kertoi keskiviikkoiltana laajasta tutkimuksestaan ”Karjalaiset luterilaiset seurakunnat evakossa, Viipurin-Mikkelin hiippakunta, sota ja siirtoseurakunnat 1939-49, Milloin myö päästää kottii?” on kustantanut Suomen Kirjallisuuden Seura, ja julkaissut Paavali Juustenin säätiö.
Tämän Karjala-illan oli ideoinut kurkijokelaisesta suvusta oleva, Launeella asuva rovasti Kaarina Koho-Leppänen. Hänen isänsä olisi täyttänyt 100 vuotta juuri keskiviikkona, jos vielä eläisi. Tyttären kertoman mukaan karjalainen identtiteetti painottui häneen, sodan jälkeen syntyneeseen, kun häneltä Lahdessa seurakuntatyötä tehdessään useasti kysyttiin ” Oot Sie Soskun vai Titon kylän Kohoja?” Lahteen evakuoitiin sodan aikana ja rauhan tultua 5000 karjalaista. Koho-Leppäsen tuntema ihmisten inhimillisyys, tunteikkuus ja vilkkaus nousee näistä ihmisistä.
Menetettyyn Karjalaan jäi 91 seurakuntaan. Kanttori Kimmo Puunenä Lammin seurakunnasta oli tehnyt luettelomaisen laulun näistä seurakunnista. Hän oli myös valinnut iltaan rajantakaisissa seurakunnissa veisattuja virsiä. Ilta päättyi Karjalaisten lauluun.
Harvemmin siirtolaisuudesta puhuttaessa maallikot miettivät, miten paljon Viipurin-Mikkelin hiippakunnan alueen piispat Yrjö Loimaranta ja 1943 jälkeen Ilmari Salomies, seurakuntien papistot ja muu henkilökunta teki töitä järjestäessään seurakuntien arkistot Vaasaan ja myöhemmin Mikkeliin. Samalla selvitettiin minne seurakuntalaiset lähetettiin Neuvostoliiton sotajoukkojen hyökkäyksiä pakoon.
Seurakuntien kirkonkirjat olivat sotaa Sisä-Suomeen paenneille kullan arvoisia. Ilman ”henkikirjaa” eli virkatodistusta ei uudella paikkakunnalla sotaan pakoon nopeasti lähtemään joutuneet saaneet elintarvikekortteja, henkilöllisyystodistuksia ja muita tarpeellisia asiakirjoja. Kunnat, mihin ihmiset pääasiallisesti lähetettiin Sisäasianministeriön suunnitelmien mukaan, olivat seurakuntien papistojen tiedossa.
Neuvosto-koneitten pommitukset yllättivät syksyllä 1939 puolustusvoimat, Suomen hallituksen ja sisäasiainministeriön kuin alueitten asukkaat. Pakoon lähdettiin, kun Neuvosto-armeijan lentokoneet aloittivat yllätyshyökkäykset pommittamalla lähes päivittäisissä askareissaan olleitten ihmisten työpaikkoja ja koteja Viipurissa ja lähipitäjissä. Vuoksen eteläpuoleisten kylien asukkaat saivat ottaa mukaansa viiden vuorokaudeksi ruokaa, vähäisesti vaatteita ja arvopaperit, jos ennättivät. Pommituksia pakoon väki lähti hevosilla, kuorma-autoilla, junilla, polkupyörillä ja kävellen. Esimerkiksi Hiitolan pitäjän 10 000 asukkaan piti poistua yhdessä viikossa uuden rajan tultua voimaan.
”Nämä ihmiset olivat pakolaisia”, painottaa Ripatti. Ne jotka eivät lähteneet rauhallisimmista pitäjistä evakuoitiin niin talvisodan kuin jatkosodan aikana. Hän halusi korostaa erityisesti sanojen pakolainen ja evakon ja evakuoinnin merkitystä. Osa karjalaisista palasi välirauhan aikana jälleen rakentamaan kotiseutujaan. Molempien sotien aikana karjalainen papisto kulki ihmisten uusissa asuinkunnissa kooten seurakuntiensa jäsenien olinpaikoista tietoja. Samalla he auttoivat ihmisten kotiutumista uusille asuinalueilleen.
Teologian tohtori Jaakko Ripatin laaja tutkimus lakkautettujen seurakuntien vaiheista, kadonneista kirkonkirjoista ja Karjalan siirtolaisten uusista kotiseuduista on tutustumisen arvoinen lähihistoriallinen teos. Se antaa tietoa niin Suomen hallituksen ja eduskunnan päätöksistä noin 400 000 ihmisen uusista kotikunnista kuin yksityiskohtia seurakuntien jäsenten elämisestä sodan aikana ja maan jälleenrakentamisesta.
Marja-Liisa Niuranen