Kuva: – Valtionhoitaja P.E. Svinhufvud ajoi viimeisenä työnään läpi lain, jonka mukaan yhtään valkoista ei saa tuomita tai rangaista sotarikoksista. Hän halusi suojella poikiaan, jotka olivat Hennalassa johtajana ja teloitusjoukkueessa, tutkija Marjo Liukkonen totesi.
– Hennala ei kuulunut vielä 1918 Lahteen vaan Hollolaan. Sen vuoksi kirjan nimi on Hennalan naismurhat. Jos olisin päätynyt nimeen Hollolan ja Lahden naismurhat, niin silloin olisin joutunut käsittelemään tutkimuksessa myös ne murhat, jotka tapahtuivat Hollolan kirkolla, tutkija Marjo Liukkonen kertoo Lahden pääkirjastolla pidetyssä luennossaan.
Hennalasta ei ole saatavilla monia valokuvia, koska siellä valokuvaaminen oli kielletty. Saksalaiset eivät kuitenkaan piitanneet suomalaisten säännösitä ja sen vuoksi suurin osa kuvista ovat saksalaisten ottamia.
– On yleensä ajateltu niin, että saksalaiset sotilaat ovat pahuuden ruumiillistumia, mutta Hennalassa olleet vangit kehuivat heitä.
Sekä miesten että naisten kertomuksista kävi ilmi, että omaiset pystyivät tuomaan Hennalan vankileirille ruokaa siltä kohdalta, jossa saksalaiset vartioivat.
– Ruokapakettien tuonti oli Hennalaan ehdottomasti kiellettyä.
Suomalaiset vartijat saattoivat ampua henkilön, joka toi vankileirille ruokapaketin.
– Saksalaiset sotilaat jopa murtautuivat vankileirin leipävarastoon ja jakoivat leipää vangeille ilman lupaa. Tästä oli syntynyt jopa konflikteja saksalaisten sekä suomalaisten välille.
Hennalan markkinat järjestettiin joka päivä
– Sääntöjen mukaan Hennalan vankileirillä kaupankäynti oli kielletty vankien ja vartijoiden kanssa.
Vangit kertoivat kuitenkin, että joka päivät alueella olivat käynnissä niin sanotut Hennalan markkinat.
– Hennalan markkinat olivat ironinen nimitys. Siellä myytiin kaikkea mahdollista tavaraa aina ruoanjaon jälkeen.
Ruoanjako kesti Hennalassa jopa kuusi tuntia.
– Silloin vangilla täytyi olla hyvä kunto, että hän jaksoi seisoa jonossa niin pitkän ajan.
Ruokana oli yleensä murikka ja silli.
– Murikka oli nyrkinkokoinen leipä, johon kaura oli leivottu vihneineen. Se repi vatsalaukussa sulaessaan sisuksia, kun sitä söi.
Omaisuus putsattiin useaan kertaan
– Saksalaiset olivat takavarikoineet jo Vesalassa kaikilta punavangeilta suuriman osan omaisuudesta ennen kuin heidät tuotiin Lahteen.
Korut, saappaat ja rahat olivat kysyttyjä vaihdonvälineitä vankileirillä.
– Myöhemmin Hennalassa sotavankeja pyydettiin luovuttamaan kaikki omaisuus vankileirin vartijoille. Rahat sekä kellot käärittiin paperiin ja vangeille kerrottiin, että nämä luovutetaan heille sitten, kun he pääsevät kotiin.
Vangit ovat kertoneet Liukkosen lähteissä, että omaisuutta ei yleensä näkynyt tämän jälkeen, vaikka sen perään myös kyseltiin.
– Muutamat vangit olivat kuitenkin onnistuneet piilottamaan omaisuuttaan vaatteiden saumoihin sekä nutturoihin. Rahaa ja koruja sitten vaihdettiin vartijoiden kanssa, kun haluttiin ostaa tupakkaa tai lisää ruokaa. Myös lihaa ja leipää oli myynnissä, jos vain pystyi maksamaan.
Teloitetut naiset olivat parikymppisiä
Liukkonen on listannut kirjansa loppuosaan 216 naisen nimet, jotka murhattiin Hennalassa.
– Hennalassa teloitettujen naisten keski-ikä oli 20 vuotta. Nuorin surmatuista oli 14 -vuotias. Eniten surmattiin 17 -vuotiaita tyttöjä.
Tutkijan mukaan se ei ollut yllättävää, koska kaartilaiset olivat enimmäkseen alle 20 -vuotiaita.
– He olivat perheettömiä, koska eivät perheelliset voineet lähteä toiselle puolelle Suomea sotimaan.
Lahden kaupungin kirkkoherra Matti Wikström ei antanut lupaa haudata punikkeja hautausmaalle.
– Sen vuoksi naiset haudattiin hautausmaiden ulkopuolelle. Myöhemmin toisen maailmansodan jälkeen hautausmaan aitaa siirrettiin muun muassa Mustankallion hautausmaalla ja silloin myös naisvangit saivat viimeisen leposijan hautausmaalta.
Petri Görman