Viime viikon perjantaina löysin ensimmäistä kertaa itseni ihka oikean oopperan katsomosta. No ei ehkä ihan oikean oopperan, sillä Verdin Trubaduuri esitettiin Lahden kaupunginteatterissa eikä loistokkaassa oopperatalossa, joten puitteet eivät olleet ehkä oopperalle niin suotuisat kuin ”oikeissa” oopperataloissa olisi ollut.
Vaikka olenkin itse jonkinlainen muusikko jo liki 25 vuoden ajalta, olen jopa tietoisesti karttanut oopperaa. Eihän tälläinen rokinrämpyttäjä siitä mitään ymmärrä? No, avoimin mielin kuitenkin lähdin matkaan ja varustauduin oopperaan jopa pukeutumalla koodin mukaisesti pukuun ja kravattiin
.
Itse ooppera oli hyvin perinteinen intohimodraama, jossa välillä miekkailtiin ja välillä rakastettiin niin maan perusteellisesti. Laulajat Kalle Koiso-Anttila (Manrico), Raimo Laukka (kreivi Luna), Satu Kristina Jaatinen(Leonora) ja Merle Silmato (Azucena ) olivat mielestäni ihan passeleita rooleihinsa ja suoriutuivat urakastaan vähintäänkin hyvin. Tosin seuraavan päivän lehdestä luin, että mm. ”Di quella piran korkea C jäi kokonaan laulamatta”. No se taisi minulta mennä ohi korvien…Senköhän takia yleensä oopperaan kuuluvat Bravo-huudot jäivät aika vähiin?
Trubaduurissa taisteltiin naisesta miekkaillen. Vastakkain Kalle Koiso-Kanttila (Manrico) ja Raimo Laukka ( Kreivi Luna).Satu Kristina Jaatinen ( Leonora) odottaa ratkaisua polvillaan keskellä
Toisaalta huomasi kyllä, että kyseessä ovat laulajat, eivät ammattinäyttelijät, sillä välillä mentiin roolisuorituksissa jopa tahattoman komiikan puolelle. En tiedä sitten, onko syytä arvioida laulajien näyttelytaitoja, sillä käsittääkseni oopperassa kyse on pääosin musiikista.
Ensikertalaiselle oli yllätys, että italiaksi laulettu musiikki oli tekstitetty. Ihan kiva, sillä muuten juoni olisi jäänyt hieman epäselväksi. Jossain vaiheessa oopperaa kuitenkin päätin jättää tekstien lukemisen ja keskityin pelkästään musiikkin, mikä olikin hyvä ratkaisu. Nähtävästi meikäläisen keskittyminen ei onnistu, jos seurattavana on tekstitys, näytelmä ja musiikki yhtä aikaa…
Sinfonia Lahti soitti komeasti Atso Almilan johdolla, mikä ei tietenkään ollut yllätys tietäen orkesterin kovan tason. Kuoro-osuuksiin olisin kaivannut lisävoimaa ( = lisää laulajia), sillä ne jäivät äänentasossa hieman orkesterin alle.
Itse Verdin sävellys ei sisältänyt yhtään tuttua teemaa, tosin oopperamusiikista en ennestään tuntenutkaan kuin Bizet’n Carmenin kuuluisat melodiat.
Oopperan lavastus oli onnistunut. Liikkuvat rauniot, tuliefektit ja korkeussuunnassa liikkuvat lavaelementit antoivat oopperalle elävyyttä sen verran mitä näyttelijäsuorituksissa kenties menetettiin.
Koska kyseessä oli ensimmäinen oopperani, ei vertailupohjaa aikaisempiin ole. Sellainen olo kuitenkin jäi, ettei tämä välttämättä ollut viimeinen oopperani. Ensi kerralla voisi mennä ihan oikeaan oopperataloon…
Petri Salomaa
FAKTA:
Lahden Ooppera ry, Sinfonia Lahti ja Lahden kaupunginteatteri toteuttavat yhteistyössä:
Giuseppe Verdi – Trubaduuri (Il trovatore)
Trubaduuri on Giuseppe Verdin säveltämä nelinäytöksinen ooppera. Ooppera perustuu Antonio García Gutiérrezin näytelmään El Trobador. Se sai ensiesityksenä Rooman Teatro Apollossa 19. tammikuuta 1853.
Esitykset 13.1. – 7.3.2012
Opiskelijatytön ja professorin rakkaus Hitlerin ajassa
Lahden- ja Turun kaupunginteatterit sekä Tampereen Työväenteatteri ovat ottaneet ohjelmistoonsa israelilaisen kirjailija Savyon Liebrechtin näytelmän Hannah ja rakkaus. Helsinkiläisen Korjaamo Teatterin valmisti teoksen suomenkielisen kantaesityksen Stage-Helsingin teatterifestivaaleille viime elokuussa, ja vierailee kevätkauden aikana esityksellään mainituissa teattereissa. Näytelmän on suomentanut kirjailija Kirsti Simonsuuri. Se kuuluu poliittisesti kantaa ottavaan teatteriin, mitä kaupunginteatterin Eero-näyttämöllä on nähty vuosien varrella.
Kirjailija Savyon Liebrich (s. 1948 ) on syntynyt Saksassa ja muuttanut perheensä kanssa Israeliin 1950. Hän on tunnettu israelilainen naiskirjailija, jonka tuotannon voimakkaana teemana on taistelu naisten syrjinnästä kotimaassa vanhoillisten ortodoksien ja maallisen Israelin välillä. Liebrich on opiskellut Lontoon ja Tel Avivin yliopistoissa. Hänet valittiin Israelissa vuoden 2009 näytelmäkirjailijaksi.
Hannah ja rakkaus on kahden professorin; Hannah Arendtin (1906-1975) ja Martin Heideggerin ( 1889-1976) rakkaustarina, mistä on jäänyt todisteeksi kirjeitä, jotka ovat tulleet julkisuuteen muutama vuosi sitten. Tapahtumat alkavat 1920-luvulla Saksassa Marburgissa.
Varhaiskeski-ikäisen, perheellisen Heideggerin ja maallistuneen juutalaisen perheen 18 vuotiaan filosofian opiskelija Hannah Arendtin lähiyhteys säilyy vuoteen 1933. Näytelmässä tapahtumat sijoittuvat Marburgin yliopistoon muutamia vuosia ennen Hitlerin nousua. USA:n yliopistoissa opettanut ja toisessa avioliitossaan elänyt tohtori Hannah ei unohtanut nuoruuden rakastettuaan, vaikka Heidegger oli mukana kansallissosialistien juutalaisiin ja muihin vähemmistöihin kohdistuneissa vainoissa. He kohtasivat uudelleen 1950 Freiburgissa.
Hannah Arendtin väitteli tohtoriksi Heidelbergin yliopistossa 1929. Hänen tutkimuksiensa pääalueet ovat olleet totalitarismi, vallankäyttö, auktoriteetit ja politiikan teoria, joita aiheita hän käsittelee vuonna 1951 ilmestyneessä teoksessa Totalitarismin alkuperä.
Heideggeriä pidetään hitlerismin aatemaailman yhtenä käsikirjoittajana. Hän on itse väittänyt, oman henkilöhistoriansa mukaan, jättäneensä kansallissosialistisen puolueen ja erkaantuneensa siitä ennen toista maailmansotaa. Heideggerin pääteos Olemisen aika julkaistiin 1927.
Eero-näyttämöllä vieraileva Teatteri Korjaamon Hannah ja rakkaus-näytelmän on ohjannut Taru Mäkelä. Esitys tapahtuu yhdessä Minna Välimäen lavastamassa huonetilassa. Sen seinillä lepattelevat luentojen muistiinpanot ja kirjojen irtolehdet. Vaatetus on arkista. Hannah Arendtia nuorena opiskelijana esittää viehkeä Elena Leeve. Karismaattinen Seela Sella on ikääntynyt Hannah, on saapunut Freiburgiin sydänkohtauksesta toipuvana. Hän tapaa siellä köyhtyneen, virasta hyllytetyn Martin Heideggerin (Matti Onnismaa). Muistot viriävät ja osittain monologimainen filosofinen keskustelu alkaa, missä itsekeskeisen professorin ja nuoren ja kauniin Hannahin (Leeven) kohtaamiset ovat keskeisiä. Toisessa näytöksessä Leeve on aikuinen, itsevarma jo mainetta saavuttanut tiedenainen.
Alku on terävää vuoropuhelua filosofian opiskelija Hannahin ja tämän poikaystävän Rafael Mendelsonin (Kasimir Baltzarin) välillä. Epäilys tyttökaverin ihastumisesta professoriin on alkanut. Baltzar esittää myös israelilaista, muka tv-reportteri Michael Ben Shakedia, jonka kanssa professori Hannah, Seela Sella, taittaa sanan säilää omasta menneisyydestään. Nuori opiskelijapoika ja Onnismaan esittämä professori ovat olemukseltaan toistensa vastakohtia. Näyttämöllä koko ajan oleva Seela Sella elää näytelmää pienin elein, mutta hän ja Onnismaa eivät vaihda keskenään juuria repliikkeja, mitä olisi toivonut. Tätä ei käsikirjoitus ehkä salli.
Hannah ja rakkaus-näytelmän tekijät ovat osaava ryhmä, jota katsoja seuraa intensiivisesti. Nuoremman katsojajoukon kannattaa lukea pääpiirteet professorien henkilöhistoriasta, muuten osa näytelmää saattaa jäädä katsojalle vieraaksi. Nuoren ihmisen rakastuminen opettajaansa on myös tätä päivää, mutta kiintymyksen pitkä ajanjakso on kiihkeärytmiselle nykyajalle vierasta.
Esityksiä on vain muutama kaupunginteatterin Eerolla helmikuulle saakka.
Marja-Liisa Niuranen