Tällä viikolla jumalanpalveluksissa puhutaan itsensä tutkimisesta – mutta oikeastaan tuo asia on esillä joka messussa. Jumalanpalveluksen alussa on nimittäin synnintunnustus. Siinä tutkitaan omaa elämää, mennyttä viikkoa ja tuodaan koko elämä avoimesti Jumalan eteen. Syntejä ei tunnusteta sen takia, että alleviivattaisiin ihmisen huonoutta ja jäätäisiin möyrimään epäonnistumiseen. Se, joka nöyrästi tunnustaa syntinsä, voi myös kokea anteeksisaamisen ilon ja vapautumisen.
Asuin kerran Saksassa paikkakunnalla, jossa ei ollut meidänlaistamme luterilaista jumalanpalvelusta. Moni asia oli siinä tuttua ja mukavaa, mutta koko vuoden ajan kärsin yhdestä oleellisesta puutteesta. Jumalanpalveluksessa ei ollut lainkaan synnintunnusta eikä synninpäästöä. Ihan niin kuin suomalaiselta puuttuisi sauna tai työntouhussa itsensä lianneelta puuttuisi pesumahdollisuus. On tärkeää katsoa omaa elämää ja sitten tuoda pahat teot, ajatukset ja sanat Jumalan armon alle.
Syntien anteeksianto johdattaa aina eteenpäin. Ei ole tarkoitus käyttää sitä halpana pesuna, jonka jälkeen voi taas palata vanhaan tuttuun lokaan. Armo antaa voimia etsiä tietä eteenpäin. Jumala tahtoo ohjata meitä sellaiseen elämään, jossa usko, toivo ja rakkaus voisivat toteutua.
Tärkeää kuitenkin on muistaa virren viesti: ”Joka aamu on armo uus”. Jumala armahtaa meitä aina uudestaan ja uudestaan. Hän ei väsy rakastamaan meitä, vaikka epäonnistummekin. Siksi itsensä tutkiminen ei ole ahdistavaa vikojen kaivelua, vaan haavojen tuomista parhaalle Parantajalle. Hän auttaa ja armahtaa!
Riitta Särkiö