Jo vuosikymmeniä ovat Salinkallion koululaiset sekä opettajat käyttäneet koulumatkallaan kevyen liikenteen väylää läpi läheisen metsän, matkallaan Keijupuistoon.

Vuosikaudet polku on ollut nimeä vailla, vaan ei enää. Viime vuoden lopulla Aatos Kunnas esitti Lahden kaupungin nimistötoimikunnalle, että nimeätön väylä vihdoin nimettäisiin Iineksenpoluksi.

Joulukuussa nimistötoimikunta hyväksyi ehdotuksen sellaisenaan, joten jatkossa Salinkalliolta Keijupuistoon ja takaisin pääsee kävelemällä pitkin Iineksenpolkua.

Mistä nimi Iineksenpolku?
– Kaikille salinkalliolaisille takavuosilta tuttu talousopettaja Iines Hellman käytti sillä kohdalla ollutta metsäpolkua päivittäin ja Hellman taisi olla se, joka ehdotti ensimmäisenä kevytväylää polun tilalle rakennettavaksi. Joten ihan aiheesta Iineksen kunniaksi polun nimikin kertoo Kunnas.

Pete Salomaa

Suomalaiset valtiomiehet eivät uskoneet historiankirjojen mukaan 1939 Neuvostoliiton hyökkäävän Suomeen. Neuvostoliitto aloitti ilman sodan julistusta pommitukset saman vuoden marraskuussa. Suomelle kuuluneitten Karjalan pitäjien ja kaupunkien Viipurin, Käkisalmen ja Sortavalan asukkaat joutuivat lähtemään pommituksia pakoon pikavauhtia kohti Sisä-Suomea. Niin lähtivät myös Hiitolan pitäjän väki ensimmäiselle evakkotaipaleelleen. Näihin runsaaseen 8000 pitäjäläiseen kuuluivat myös kirjailija Eeva Kilven (1928) perhe ja sukulaiset.

Kirjailija on kirjoittanut perheensä kahdesta evakkotaipaleesta teokset Elämää evakkona, Talvisodan aika, Välirauha, ikävöinnin aika ja Jatkosodan aika vuosina 1983-1993. Dramaturgi Aila Lavaste pyysi yhteistyössä Lahden kaupunginteatterin johtaja Ilkka Laasosen kanssa kirjailija Eeva Kilveltä lupaa tehdä hänen evakkotriologiastaan näytelmä Lahden kaupunginteatteriin.

Lahteen muutti sodan jaloista useita tuhansia Karjalan evakkoja sekä suuria yrityksiä, joten kaupunginteatteri on ”Evakkotytön tarina” -näytelmän kantaesitykselle oikea paikka. Kirjailijan runsaasta tuotannosta ei ole aikaisemmin tehty näytelmiä. Lupa saatiin, ja Lavaste ryhtyi näytelmän käsikirjoittajaksi. Sen ohjaus on Ilkka Laasosen, assistenttina Tito Tuononen. Hiitolan murteella puhuttavan tekstin näyttelijöille ”käänsi” ja opasti Helena Anttonen, karjalainen murteitten asiantuntija.

Evakkotyttö-tarina on kertomus nuoren Eevan perheestä ja suvusta, joka on asunut jo kauan Laatokan länsirannalle rajoittuvassa Hiitolan pitäjässä. Perheen maatila omenapuineen on lähellä rautateiden risteysasema, ja asemaravintolaa siellä piti perheen Mummi, Eeva-Kirsti Komulainen. Näytelmä myötäilee kirjailijan omia henkilökohtaisia tuntemuksia ja muistoja lapsuudesta, neidoksi kasvamisesta sekä perheyhteisön tiiviydestä.

Ensimmäinen osa kuvaa hiitolalaisten elämää ennen talvisotaa, kahden sodan alta pakenemista, sekä välirauhan evakkoaikaa. Kun generalissimo Josef Stalin päätti aloittaa kesäkuussa 1941 Suomen lopullisen valtaamisen, valtasikin Suomen armeija vastaiskuna takasin Neuvostoliitolle talvisodassa menetetyn Karjalan jo syyskuussa. Tarton rauha rajat palautettiin, ja osa siirtoväestä palasi takasin sodan runtelemille kotikonnuille.

Katsojan kannalta on iloinen asia, että näytelmän lapset ovat todella nuoria kouluikäisiä. He tuovat uskottavuuden Eevan tarinaan, jota esitti 11-vuotiaana ensi-illassa luontevan tomera Eeva Karetvaara, jota vuorottaa Annareetta Rautio. Murrosikäinen, omasta naiseksi kehittymisestään vähän hämmentynyt Eeva on Raisa Vattulainen. Hän ikävöi vatsa ripulilla koulukortteerista kotiin ja suree menettämäänsä Kaijaa, Suomen ajokoiraa, jota kepeällä askeltamisella esittää Minna Kangas, toisessa roolissaan rempseä Oukarin emäntä. Pieni lettipää Sisko, Ella Jäppinen vuorottelee esityksissä Nea Luukkosen kanssa.

Käsikirjoitus on kirjailija Kilven hyväksymä. Näytelmä ei pilkkaa tai kritisoi vahvasti sodan aikaisten valtiomiesten päätöksiä. Laajemman poliittisen näkemyksen näyttämölle tuo seurakunnan nuori pastori Tapio, Jarkko Miettinen, Nuoren tädin, Maiju Saarisen tuleva aviopuoliso. Hän on saanut sotilaskoulutuksen Hitlerin Saksassa ja näkee hiitolalaisia laajemmin, mihin suurvaltapolitiikalla pyritään. Näytelmälle pienen jännitteen luo pastorin katoaminen sodan eräässä taistelussa. Vaikka kodit ovat menetetyt ja evakkomatkat ovat tosiasia, ei esityksen punaisena lankana kulje katkeruus vaan enemmänkin kaipaus.

Eevan isä Aulis, Aki Raiskio, ostaa välirauhan aikana Imatran lähistöltä pienen tilan menetetyn sijaan. Se tuo katkeruuden siemenen sodassa olleiden perheellisten miesten Auliksen ja Maunon, Hiski Grönstrandin, keskelle. Majuri Mauno oli joutunut rintaman vetäytyessä sytyttämään käskystä oman talonsa tuleen muitten talojen ohella. Raiskion isännänrooli on reipas, ohjakset käsissä pitävä isäntämies, tosin Kilven Evakko-triologian isähahmo oli enemmän itseensä sulkeutunut ajattelija. .Eevan äiti Kyllikki, Lumikki Väinämö, tulkitsi roolinsa vähän tiukkana huolehtijana. Emännän oravannahkaturkki seurasi tavalla tai toisella mukana koko näytelmän ajan.

Mainio parivaljakko on tarinan sukulaistädit Mummi, Komulainen ja Pipitäti, Mirja Räty, joka istui korituoliin rakennetussa pyörätuolissa ”nenäliinoja virkaten” koko näytelmän ajan. Heissä kumpusi parhaiten karjalainen iloisuus kaiken murheen keskellä lentävällä lauseella ”Ilo pintaan vaik svyän märkänis”. Mutta toinen puoli tarinassa on syvästi uskonnollinen, luterilainen kyläyhteisö, jonka Jumalaan luottaminen näkyy sekä Eevan rukouksissa että kyläläisten seuroissa. Se korostuu enemmän kuin laulullinen karjalaisuus lukuun ottamatta muutamaa taustalla soivaa sota-ajan iskelmää.

Vaikka Evakkotytön tarina on kirjoitettu lapsen ja nuoren tytön näkökulmasta, antaa se myös tilaa aikuisten rakkauden ja läheisyyden nälälle, kun miehet palaavat sodasta. Pekka Korpiniityn lavastus on näyttämön takaosassa väljä, mutta tapahtumat on tuotu ratakiskoilla ja junien avovaunuilla näyttämön eteen, ehkä katsojan kannalta vähän ahdistavan ahtaassa tilassa. Junassa matkustetaan kouluun ja evakkoon, vastakkainen raide on perhetapahtumia varten. Sari Salmelan puvustus on ajan tyylin mukainen. Kohtauksissa ei viivytä kuin tovi, aikuiseksi kasvavan Eevan kerronta vien näytelmää eteenpäin. Suomen ja Neuvostoliiton välinen kotimaalle raskas välirauha solmittiin Moskovassa 19. päivä syyskuuta 1944, jonka Suomen eduskunta hyväksyi. Näytelmän päähenkilö kirjoitti sen jälkeen ylioppilaaksi ja aloitti opiskelunsa Helsingin yliopistossa.

Marja-Liisa Niuranen

Kun toimeen tartuttiin, niin valmista tuli neljässä vuodessa. Se ei ole hullumpi saavutus, kun lehdistölle esiteltiin tämän viikon keskiviikkona Lahden kuparinhohtoista matkakeskusta.

Yhteiseen hiileen puhalsivat pääsuunnittelija, arkkitehtitoimisto JKMM, YIT Rakennusyritys Oy, Sisto Oy ja Lahden kaupunki. Uusi matkakeskus syntyi YIT:n yksikönjohtaja Ari Bergströmin mukaan allianssi-periaatteella, jolla pureuduttiin yhteisvoimin rakentamaan Lahden rautatieaseman itäpuolelle noussut, vanhanaikaisesti sanottuna linja-autoasema. Rautatieaseman kanssa ne muodostavat yhdessä juna ja linja-autoliikenteen solmukohdan.

Matkahuolto Oy:n käytössä vuodesta 1939 ollut Lahden linja- autoasema lopettaa tämän kuun viimeisenä päivänä toimintansa. Se avaa helmikuun 1. päivänä toimipisteensä uuden matkakeskuksen itäpäässä, BW-Towerin ensimmäisessä kerroksessa, lahtelaisen historiansa kolmannen toimitilan.

Länsi-itäsuuntainen paikallisliikenteen pysäkit ovat olleet jo rakennusvaiheen aikana matkakeskuksen kohdalla Mannerheiminkadulla. Nyt uudelle laiturikannelle saapuvat kaikki kaukoliikenteen autot. Lähteville busseille on kuusi laituria ja saapuville kolme. Myös Askonkatua on jatkettu laitureitten sivulle pysäköintiä varten. Henkilöautoliikenteelle valmistuvat maksulliset pysäköintitalo ja robottiparkki keväällä.

Koko alueen suunnittelu mahdollisti rakennusaikaiset tekniset muutokset, totesivat mukana olleet yritysten vastuuhenkilöt. Kokonaisuudessaan matkakeskuksen hinnaksi tulee noin 19 milj. euroa. Sokeain keskusliiton ehdotukset heikkonäköisille ja sokeille henkilöille merkittävät ohjeet pistekirjoituksella toteutettiin porraskäytävien kaiteissa samoin linja-autojen laituripaikoille ohjaavat kapeat teräksiset kiskot sekä porrashissien äänimerkit. Hissit ovat niinleveitä, että pyörätuolilla liikkuva pystyy niissä kääntymään.

Lahden tammikuun lopulla jättävä teknisen- ja ympäristötoimialan johtaja Matti Kuronen oli tyytyväinen allianssin toimintaa. Sen osapuolet olivat hakeneet yhteisvoimin ratkaisuja ongelmakohtiin kuten tukiseinien problematiikkaan rakennusvaiheen aikana. Kaupunkilaiset saivat myös kiitosta sietäessään siltarakenteiden työvaiheitten hankaluudet Vesijärvenkadun ja Uudenmaankadun välillä. Siltakansien alle Vesijärvenkadulla on kaksi uutta linja-autopysäkkiä. Kevyen liikenteen väylä on avattu vanhan Loviisanpässin ratauomaan.

Alue, mihin matkakeskus rakentui, on ahdas. Se kuvattiin ”kenkälusikalla” kaavaan työnnetyksi. Suunnittelijat pystyivät säilyttämään vanhat, isot tammet suojeluksessa olevan Asemapäällikön talon edessä. Betonirakenteiden peitelevyt ovat kuparia, jotka patinoituvat vuosien saatossa. Kupariverkko suojaa esimerkiksi hissien ulkoseinämiä. Lasikaappien seinät ovat uudenlaisella liimatekniikalla toisiinsa kiinnitetyt. Ne eivät vaadi tuekseen alumiini- tai teräskiskotusta.

Laiturikannen kuparikatos on rei’itetty, ja tähtimäiset valokuviot näkyvät niistä illan pimetessä.Uuden sillan alla Vesijärven kadun seinämät ovat suojattu lainehtivalla alumiinikatteella, missä näkyvät valoefektit.

Informaatiotilaisuudessa olleet VR:n ja linja-autoliikenteen edustajat toivoivat tulevan yhteistyön jatkuvan siten, että julkisen liikenteen aikataulutus saataisiin tulevaisuudessa palvelemaan matkustajia mahdollisimman joustavasti. Matkakeskuksen suunnittelussa on huomioitu kävelijät ja polkupyörillä, jotka kulkevat myös tunneliosuuksissa.

Marja-Liisa Niuranen

Kuinka moni kirjallisuuden harrastaja kirjoja lukiessaan tietää tai muistaa, miten isoäidinäidinäidin aikana valmistettiin paperi? Väärin arvattu, ei sitä valmistettu puuselluloosamassasta vaan kangaslumpusta! KirjailijaKaari Utrion viime syksynä ilmestyneessä romaanissa Paperiprinssi hän on tutustuttaa lukijansa perinpohjin lumpuista tehdyn paperin valmistukseen. Utrio-Linnilän perheyrityksen Amanitan kustantama teos on jälleen utriomaisen tarkkakuvaus 1800-luvun keisarillisen Helsingin ja sen lähistöllä maaseudulla sijainneitten kartanoitten säätyläisten ja muiden asukkaitten säätyjen määrittelemistä elämäntavoista.

Suurkosken paperiruukki on kuvitteellisessa paikassa puutalo-Helsingistä ehkä länteen Vihdin suuntaan. Sen perustaja oli vanhan maakartanon omistaja eversti Ross, jonka merille karannut poika, merikapteeni Sebastian palasi isänsä kuoltua kotiinsa vakavasti loukkaantuneena invalidina. Paperiruukkia oli tarmokkaasti hoidettu everstin sisaren tantte Gustavan, mestari Körnerin ja vanhan kirjanpitäjän, puukhollari Solinin toimesta. Ruukin paperitöissä auttoi romaanin toinen päähenkilö, naimaton, köyhää aatelia oleva neiti Wilhelmine, Falkestenin puustellista. Kun kaksi orpoa pitkä eikä enää mikään tyttönen Wilhelmine ja ruukin jättikokoinen perillinen, ensi kerran aikuisena tapasivat, niin heidän välillään säkenöi kiukku kylmillään olleen kartanon edustushuoneessa. Sebastian Ross oli laiminlyönyt perintönsä hoidon.

Kun kirjailija romaanin sivuilla tutustuttaa vammautuneen merikapteenin paperiruukkiin selviää, että Utrio on paneutunut 1800-luvun uuden saksalaista alkuperää olevan uuden teollisuushaaran rakentamiseen. Kirjailijan asiantuntijana, lumpusta paperiksi valmistukseen, oli toiminut UPM-Kymmenen kulttuurisäätiön hallituksen puheenjohtaja Eero Niinikoski.

Paperiprinssi kannattaa lukea niin paperinvalmistuksen kuin säätyläisihmisten elämää määräilevän pikkutarkan etiketin takia. Parasta paperia syntyi, jos ruukin lumpunostajat onnistuivat hankkimaan vanhoja puuvilla- ja pellavavuodevaatteita tai pitovaatteita. Lumpun kerääminen oli ankarasti aluekohtaisesti määritelty, ja vanhasta kotivaltiosta Ruotsista tulleet ostajat vihastuttivat ruukille lumppua ostavia erityisesti. Samaan aikaan keisarillinen senaatti määräsi lumppujen säästämisen uuden teollisuuden raaka-aineeksi. Vanhaa kangasmateriaalia eivät ihmiset saaneet hävittää polttamalla tai tunkioon viskaamalla. Samaan aikaan oli edelleen määräys, että työtä piti jokaisen ihmisen Suomen suuriruhtinaskunnassa tehdä. Jos henkilö, maata omistamaton nainen tai mies ei pystynyt osoittamaan olevansa toisen palveluksessa tai esimerkiksi itsellinen käsityöläinen, merkittiin hänet kirkonkirjoihin irtolaiseksi!

Työnteko ei koskenut säätyläisnaisia. Wilhelmine-neiti olisi jäänyt, isänsä, vanhan kiukkuisen luutnantin kuoltua ja menetettyään puustellin, seuraneidiksi tantte Gustavalle ja auttamaan ruukin kirjallisissa töissä. Mutta se ei käynyt, paheksui hautajaisiin saapunut kaukainen sukulainen, vanha kreivi Herman von Staude . Kreivi määräsi hautajaisten jälkeen ”melkein tuulimyllyn kokoisen” sukulaisneidin lähtemään kotiinsa Yrjönkadulle Helsinkiin kaksikymmenvuotiaan vaimonsa seuraneidiksi. Siellä hänen ensimmäisen avioliitostaan tytär Agnetta toimi kotinsa monenlaisissa tehtävissä. Varakkaampien perheitten tyttäristä ainakin yhden oletettiin jäävän vanhempiensa vanhuuden turvaksi kotia hoitamaan.

Kirjailija pyöräyttää kirjan runsaan neljän ja puolen sadan sivun aikana säätykierronkin vähän sekaisin yllättävillä naimakaupoilla ja pilkkaa säätyynsä sokeutuneita ihmisiä. Stauden kreivillisen kodin seinien sisällä oli ihmisten välisiä jännitteitä ja salaisuuksia, jotka pitävät kirjan jännitettä yllä. Kolera raivosi Helsingissä. Ihmisiä hoivasi lääkäri Elias Lönnrot, ja Stauden naiset kävivät kuuntelemassa runoilija Johan Ludvig Runebergia tämän Helsingin kodissa. Naisen asemaan säätyläisperheissä ja vaurastuvassa porvaristossa määriteltiin tietysti aviopuolison tai holhoojan kautta, mutta vaimot myös hoitivat rouvasväen piirissä perheen sosiaalisia suhteita aviomiehen eduksi. Säätyläisten kodeista, vaatetuksesta ja minkälaista sen tuli olla, saa lukija hyvän kuvan.

Kirjan henkilögalleria löytyy etusivuilta, ja lukijan tiedon taso nousee merkittävästi, kun kirjan viimeisillä sivuilla Utrio on lisännyt Pietari Suuren rankijärjestyksen vuodelta 1722 sekä kirjassa esiintyvien nimikkeiden suomennokset.

Marja-Liisa Niuranen

Jälleen kerran on Lahden kulttuuritoimen väki kerännyt monet langat yhteen ja kudoksen tulos on tammi-helmikuun vaihteen Lahden lasten 33. Talvikarnevaali, Kaikilla kielillä. Mukana on jälleen usean tahon suunnittelemia tapahtumia lapsille ja varhaisnuorille kotikielestä ja murteesta riippumatta, joka päivä 23. päivästä tammikuuta aina seitsemänteen päivään helmikuuta.

Talvikarnevaalin alkamispäivänä on Lahden kaupunginteatterin aulassa koko perheelle yhteistä musisointia ja askartelua. Sieltä valmistaudutaan lähtemään karnevaalikulkueena Kasi -eli 8-salin nuorisokeskukseen Sammonkadulle. Täällä ovat toiminnassa eri ikäisille puuhapisteet, sirkuslaiset temppuineen, työpajat sekä tanssi- ja musiikkiryhmät osanottajia odottamassa.

Ilahduttavaa on, että kulttuuritoimiston väki, kulttuuriasianpäällikkö Matti Karhoksen ja kulttuurituottaja Vuokko Kortelaisen johdolla, ovat saaneet mukaan puolisataa eri yhteisöä tuomaan tapahtumiin esityksiä myös maakunnasta. Talvikarnevaali kuuluu päijät – hämäläiseen lasten ja nuorten valtakunnalliseen Efekti lastenkulttuurin piiriin. Tapahtuman monisävyisen, hauskan mainoksen on suunnitellut lahtelainen kuvataiteilija Miss Kompro, Eili Ikonen. Tapahtumassa voi jokainen tehdä omia juttuja musiikin, kuvien ja kuvaelmien kera. Osa esityksistä on maksullisia.

Tapahtumat sijoittuvat runsaan kahden viikon aikana useampaan paikkaan lähinnä Lahden keskustassa. Kirjastoissa on satutunnit, Pikkuteatterissa on useita ryhmiä esiintymässä samoin Kansantalon Vaahterasalissa, elokuvateatteri Kino-Iiriksen näytöksiin. Lahden Musiikkiopiston ja Konservatorion oppilaiden esityksiin ovat omissa saleissa. Seurakuntakeskukset ovat myös tapahtumissa mukana samoin Lahden kaupunginteatterin Pinokkio-näytelmä.

Ilahduttavaa on, että Konserttitalon uudistetussa Felix Krohn-salissa on lauantaina 30. päivä tammikuuta Lahden Tanssiopiston ja Konservatorion oppilaiden yhteinen ensi- ilta Marikki ja mieletön metsä.

Talvikarnevaaleissa on useita musiikkiryhmiä esiintymässä. Uuden Lahden kaupungin nuorista muusikoista Nastolan Pikkupelimannit esiintyvät suurten orkestereitten tapaan ennen Floridan matkaansa helmikuun 6. päivänä Vaahterasalissa. Tämän jälkeen he matkustavat Floridan Lantalan Suomi-taloon esiintymään Kalevalan päivänä ja pitävät siellä ja hoivakodeissa ja mahdollisesti kouluissa viikon aikana konsertteja.

Tapahtumien suunnittelijat eivät ole unohtaneet kaupungin vauvojakaan. Taaperoille on Wellamo-opiston ohjelmassa värikylpyjä ja vähän vanhemmille nukketeatteri-esityksiä. Kauheimmat Grimmin sadut kerrotaan yli kahdeksanvuotiaille.

13-vuotta täyttäneille ja heitä vanhemmille on Pikkuteatterissa Nukketeatteri Niveltämön monitaiteellinen näytelmä Pimpelipom ”suoraa asiaa aikuisille ja nuorille seksuaalisuudesta, itsensä hyväksymisestä ja erilaisuuden kohtaamisesta”.

Tämän vuoden teema Kaikilla kielillä viittaa sekä kansainvälisyyteen että uusiin Lahden maahanmuuttajaperheisiin. Matti Karhos mainitsee, että karnevaalin teema yhdistyy myös ensi kesäkuussa Sibeliustaloon tulevan Suomalais-ugrilaiseen maailmankonferenssiin.
Marja-Liisa Niuranen