Astun Liipolan parturi-kampaamon ovesta sisään minuutin myöhässä. Vastassani on nainen, jota asia ei todellakaan häiritse. Hän hymyilee kukkamekossaan ja toivottaa minut tervetulleeksi. Hän on liipolalaisten hiuspehkojen pelastus Leila Salokoski.

Jos sallitte, hyvät lukijat, sinuttelen Leilaa tästä eteen päin. Teen sen siksi, että Leilan kanssa puhuminen on luontevaa, aivan kuin olisimme tunteneet vuosia. Istumme Leilan backstagelle, hänen taukohuoneeseensa. Huoneen seiniä koristaa erilaiset kortit ja sarjakuvapätkät sekä hymyn arvosta muistuttavat mietelauseet. Liekö lausahdusten ansiota, mutta hymyilemään Leilaa ei tarvitse kehottaa.

Leilan pitkä ura parturi-kampaajana alkoi, kun hän valmistui ammattiin vuonna 1969. Kuten usein kliseisesti sanotaan, alku aina hankalaa. Niin myös Leilan tapauksessa. Nuori, innokas, opiskelijanalku sairastui nokkosrokkoon, eikä ihotautilääkärin tuomio kuulostanut hyvältä. Lääkärin mukaan allergisen tyttö-paran olisi turha lähteä opiskelemaan parturi-kampaajaksi.

– Ajattelin, että joo joo, ja menin vaan. Permanentteja sitten tein sormenpäät verillä ja kirveli niin maan perusteellisesti, Leila naurahtaa.
Nykyään parturi-kampaajien ei tarvitse liottaa käsiään samalla tavalla happamissa ja emäksisissä aineissa, joten Leilan intohimo ei onneksi enää ole käsien vihollinen.

Kymmenen vuotta valmistumisensa jälkeen, ja muutaman työpaikan kokeiltuaan, Leila päätyi Liipolan parturi-kampaamoon. Silloin työntekijöitä oli omistajan lisäksi neljä, ja tila oli jaettu kahtia kampaamopuoleen ja parturipuoleen. Noususuhdanteen ansiosta Liipolan ostari loisti elinvoimallaan: parturi-kampaamon lisäksi oli kauppoja, pankki, posti ja kukkakioski sekä tietenkin Villiruusu, joka parturin ohella on nykyisen ostarin ainoa alkuperäisasukas.

1995 Leilan asema työpaikallaan muuttui, kun hän osti parturi-kampaamon itselleen. Yhden unelmansa saavuttaneella naisella ei ollut aavistustakaan, kuinka kivistä tietä hän tulisi seuraavina vuosina tarpomaan. Ylitsepääsemättömältä tuntuva kallio asettui tielle syyskuussa 1999, kun Liipolan ostarin pizzeriasta alkunsa saanut tulipalo tuhosi kaiken tieltään; mukaan lukien parturi-kampaamon ja sen uudet joulutuotteet. Tapahtuman muisteleminenkin tekee pahaa.
– Se oli semmoinen lamaannuttava juttu. Vähään aikaan ei oikein tiennyt, että mitä sitä tekee, kun ei oikein osannut tehdä yhtään mitään muuta kuin itkeä.

Vaikka kaikki näyttäisi toivottomalta; vaikka taivas sylkisi päällemme ja maa tuntuisi vajoavan jalkojemme alta; silti asioilla on usein tapana järjestyä. Leila pääsi parturi-kampaamoineen väliaikaisesti viereisestä rakennuksesta poistuvan R-kioskin tiloihin. Puolen vuoden evakon jälkeen parturi palasi vanhaan rakennukseen, tosin pienempänä.
– Villiruusu halusi isommat tilat kuin aiemmin, ja minä taas pienemmät. Nykyinen liiketilamme on siis entisen Villiruusen eteinen ja narikka.

Samoihin aikoihin ostari hiljeni. Launeen suuret marketit söivät ostoskeskuksen elämää viemällä esimerkiksi apteekin mukanaan. Leilan leipää marketit eivät sen sijaan ole vieneet.
– Eihän tämä mikään kultakaivos ole, mutta hengissä ollaan selvitty.

Leila työskentelee nykyään yhdessä poikansa, Pasin, kanssa, joka päätyi äidilleen töihin erilaisten vaikeuksien kautta.
– Sanoin pojalleni, että molemmat tulee autettua, jos tulet oppisopimuksella töihin.

Vuosikymmeniä työskennelleen naisen toiveena on päästä joskus eläkkeelle. Suunnitelmissa on, että Leilan jatkajana nähdään sekä hänen poikansa että miniänsä. Aktiivinen nainen ei kuitenkaan vielä kuulosta lopullisen valmiilta viettämään laiskanpulskeita eläkepäiviään, vaan kertoo aikovansa jatkaa työntekoa harrastuspohjalta – ihan vain huvikseen.

Liipolan asukkaista Leilalla ei ole pahaa sanottavaa.
– Nykyään työttömyys vaikuttaa siihen, että jostain on pakko tinkiä. Ennen oli leppoisampaa. Kantaliipolalaiset ovat kuitenkin aina olleet sellaisia, että ne elää ja antaa toistenkin elää, Leila kuvailee.

Monet asiakkaat ovat käyneet Liipolan parturi-kampaamossa pikkunassikasta lähtien, ja tuovat nyt omia lapsiaan Leilan taitaviin käsiin. Suuresta osasta asiakkaista on tullut ystäviä, melkein sukulaisia.
– Monet asiakkaat tykkäävät, että tänne tuleminen on vähän kuin Leilan lepotuoliin tulisi: samalla hoidetaan hiukset ja mieli, Leila nauraa.

Leila teki aikoinaan väliaikaisesti töitä myös Liipolan päiväkodissa, mutta työhön ei löytynyt samanlaista intohimoa kuin hiusten leikkaamiseen.
– Työskentelen mieluummin aikuisten kanssa. Parasta työssäni on, että saan toteuttaa itseäni. Tärkeää on myös, että pääsen kosketuksiin ihmisten kanssa.

Liipolalaisten hiusten kesyttäjä teki töitä hetken myös muutamassa muussa Lahden parturi-kampaamossa, mutta Liipola on aina ollut se kaikkein rakkain. Siitä osoituksena lupaus, jonka hän antoi palattuaan Liipolan parturi-kampaamoon:
– Jos liipolalaiset eivät jätä minua, niin minä en jätä heitä.

– Elina Salomaa –