Alkoholilain uudistus meni eduskunnassa juomatermejä käyttäen lekkeripeliksi. Viimeksi samanlaista naurettavaa sompailua saatiin kokea, kun keskeisimmäksi kysymykseksi Suomessa nousi, saako kaupoissa myydä keskiolutta aamuseitsemän ja -yhdeksän välillä. Keski-Euroopassa luultavasti ihmetellään, eikö meillä ole kipeämpiä ongelmia ratkaistavanamme.
Episodi osoitti myös jälleen kerran, että nykyhallitus sählää ensin saman verran kuin saa lopulta aikaiseksi. Jos hallitus olisi pitkäaikaistyötön, joka lähtisi tekemään hänelle määrättyä työkokeilua ja saisi aikaan samanlaista jälkeä, häntä ei varmaankaan pitkään katseltaisi työpaikalla.
Osa suomalaisista päättäjistä suhtautuu alkoholijuomien myynnin rajoitusten purkamiseen edelleen jotenkin inhorealistisella tavalla. Ikään kuin Suomi-poika tai -neito ei koskaan oppisi kohtuukäyttöä tai sivistynyttä juomakulttuuria. Kuvitellaan, että niin kauan kuin viinaa on saatavilla, missä muodossa ja missä tahansa, on pakko hakeutua paikan päälle ja vetää perseet, taju kankaalle.
Totta kai vapautukset nostavat hetkellisesti alkoholinkulutusta, mutta suomalaista luonnetta ovat kaikenlaiset rajoitukset innoittaneet juomaan aivan yhtä lailla. Aikanaan pelättiin keskioluen tuhoavan maamme tulevaisuuden toivot, nyt pelätään limuviinojen tekevän saman.
Jotkut vanhemmat lukijat muistavat varmastikin, kun ensimmäiset itsepalveluperiaatteella toimivat Alkot tulivat Suomeen. Se oli siihen mennessä ärtyisään ja jäykkään palveluun viinakaupoissa tottuneille härmäläisille jotain käsittämätöntä. Esimerkiksi niin sanotun uuden Heimolan talon toimipistettä Helsingin Kluuvissa tultiin katselemaan peräti turistimatkakohteena. Jotkut ääriuskonnolliset tahot pelkäsivät suorastaan myymälävarkauksien aaltojen vyöryä.
Debatti sallivammasta alkoholipolitiikasta on tavallaan kuin käänteinen keskustelu armomurhasta. Unohdetaan aina välillä, kenellä on lopullinen vastuu. Eutanasiassa päätös on aina ja viime kädessä yksilöllä itsellään, alkoholin ostamisessa näin ei ole. Alkon tai kaupan kassa kuitenkin ratkaisee, kenelle myydään ja kenelle ei. Jos asiakas ei täytä ostajalta vaadittavia ominaisuuksia, eli on liian päissään, liian nuori tai asioi ilman tarvittavaa rahasummaa, hänelle ei yksinkertaisesti myydä edes yhtä limuviinapulloa.
Toisaalta kauppiaat tai poliitikot eivät voi estää ketään juomasta itseään hengiltä tai aivojaan pihalle. Se kyllä on jokaisen henkilökohtainen, ja aika pitkänkin tähtäimen, päätös. Tällaisia yksilöitä löytyy ikävä kyllä juomakulttuuriin katsomatta.
Ilkka Isosaari