Ensi viikon lauantaina vietetään Pyhäinpäivää. Aikaisemmin sitä vietettiin orjien muistopäivänä, mutta sotien jälkeen päivä on vakiintunut Suomessa Pyhäinpäiväksi. Sitä vietetään jokaisen vuoden marraskuun ensimmäisenä lauantaina. Se on vapaapäivä, muttei kaikilla kuten oheisesta kyselystä ilmenee.
Pyhäinpäivän traditioihin kuuluu olennaisesti haudoila käynti
– Pyhäinpäivä on minulle erittäin tärkeä päivä. Haudoille pitäisi käydä viemässä kynttilät, kertoi Aaro Leinikka, joka kertoi Pyhäinpäivän näkyvän hänen kodissaankin.
– Otan pöydälle esille Suomen pienoislipun ja sytytän sen viereen kynttilän palamaan, hän jatkoi.
Leif Valentini on hieman samoilla linjoilla.
– Haudoilla käydään, joten sillä tavalla omaisia muistetaan. Meillä on sukuhauta Läntisellä hautausmaalla, selvitti Valentini.
– Kotona Pyhäinpäivä ei näy millään tavalla, joten siihen ei liity mitään erikoista.
– Minulla on silloin työpäivä. Kotona päivää juhlistetaan perinteisesti ja syömme normaalia parempaa ruokaa, Sigrid Holopainen selvitti.
Holopainen on muuttanut Suomeen Virosta.
– Jos olisin Virossa, kävisin haudoilla ja panisin kynttilät palamaan ulos ja ikkunoille, hän mietti.
Pekka Juntunen matkustaa Pyhäinpäivänä Helsinkiin.
– Käymme Tikkurilan hautausmaalla, jossa meillä on sukuhauta, johon on haudattu äitini ja veljeni. Vien haudalle lasikynttilän. Tästä käynnistä on muodostunut traditio, mainitsi Pekka Juntunen.
– Haudalla käynnin jälkeen menemme Kannelmäkeen ja syömme oikein hyvin.
Myös Rauni Rekola lähtee reissuun. Matkan päämääränä on Hirvensalmi, jossa sijaitsee hänen mökkinsä.
– Mökillä teen normaalit toiminnot. Sytytän kynttilät pihalle. Mikään ei olen ihanampaa eikä mahtavampaa kuin katsella pimeydessä palavia kynttilöitä. Lisätunnelmaa luomaan sytytän tulen sisällä takkaan, Rauni Rekola luo Pyhäinpäivän tunnelmiaan.
– Silloin siika kutee, joten lähden pyytämään siikaa. Pyytää aina voi, mutta saaminen on ihan eri juttu, hän naurahti.
– Ei Pyhäinpäivällä ole minulle suurempaa merkitystä. Olen silloin töissä, huokaisi Theresa Villikka.
– Näin ollen en usko juhlistavani päivä mitenkään erityisellä tavalla. Se näyttää menevän samalla tavalla kuin muutkin päivät, Theresa Villikka tuumaili.
– Minulla ei täällä Lahdessa ole sukulaisia haudattuna. Ainoastaan kissani, joten sen haudalla voin käydä, sanoi Merja Laine.
– Omaiseni on haudattu Turkuun. Turussa tulisi varmaankin vietettyä Pyhäinpäivää eri tavalla kuin täällä, sanoi innokkaasti Halloweeniä odottava Merja Laine.
Niin se aika vierii ja Liipolan Lähiöseurakin tuli rippi-ikään.
Liipolan asukastuvalla Lähiöseuralaisten ja paikallisten asukkaiden lisäksi oli kutsuttu yhteistyökumppaneita, varmaan joitakin unohtuikin, mistä anteeksipyyntö. Kaupungin ”terävin kärki” oli opintomatkalla, mutta korusähke tuli kuitenkin kaupunginjohtajan ja hallituksen puheenjohtajalta ja ympäristöpäällikkö Kari Porra (kuvassa) tuli paikalle henkilökohtaisesti.
Tarjoilu oli A-luokkaa, kiitos tupaemäntä Mervi Itkoselle ja keittiön tytöille. Lähiöseuran kunniapuheenjohtaja Veikko Orpana toivotti Lähiöseuralle menestystä toiminnassaan jatkossakin ja metsäpäällikkö Kari Varso, joka oli jo edesauttamassa Lähiöseuran perustamista, lupasi pitää Liipolan mielessä, vaikka jääkin eläkkeelle vuoden vaihteessa.
Suurin kunnia ja onnittelut kuitenkin paikallisille asukkaille, myös niille jotka ei enää ole aktiivisesti mukana ja niille jotka ovat poistuneet joukostamme.
Silmälasien takaa tuikkivat siniharmaat silmät. Kivien tutkijan ja taidekerhon opettaja Hilkka Halmeilan tapaa Lahden Kivikerho ry:n tiloissa lähes päivittäin. Kivet ovat häntä viehättäneet monet vuosikymmenet. Mielenkiintoisinta kivissä on niiden sisällä olevat juomut ja värit. Ne tulevat esille, kun kivenmurikan sahaa moneen osaan, luonnehtii 1951 agronomiksi valmistunut Halmeila omaa kiinnostustaan luonnonkiviin.
-Sahaamalla kiven, saa sen sydämen näkyville. Harmaa graniittikivi on kaunis valkoisen ja harmaan eri sävyissä, kuvaa Halmeila kiven sisintä. Niistä tuli yksi osa elämästäni, kun palasin Ruokolahdelta Lahteen eläkkeelle jäätyäni.
Lahdessa hänen sisarellaan Lealla oli muotiliike Lumikki. Sisaren maalausharrastuksen kautta Hilkka Halmeila löysi toisen nykyisistä harrastuksistaan, värit ja kankaat. Öljy- ja akryyliväreillä syntyvät muistoista kuvat kankaalle, kuvaa hän töitään. Aluksi Halmeila pingotti sisarelle kankaat ja niihin kiilakehykset. Vähitellen sivellin ja väripaletti vetivät myös teknistä avustajaa maalaamaan. Nykyisin harrastukset jatkuvat kivikerhon kokoelmavitriinin ja maalauskurssin vastaavana.
-Täällä Lahdessa me kivien tutkiskelua harrastavat ihmiset perustimme Lahden Kivikerhon. Ensi vuosista alkaen kerhon tilaisuuksiin saatiin vieraaksi asiantuntijoita kuten geologi Reijo Alviolan ja professori Martti Lehtisen, kertoo Halmeila kerhonsa arvostuksesta geologien piirissä.
Edelleen Geologisen laitoksen asiantuntijat vierailevat mielellään kerhon tilaisuuksissa luennoimassa sekä antamassa lausuntoja erikoisista kivilöydöistä.
Hyvin hoidettu komposti on puutarhan kasvimaiden lannoitepankki. Tämä komposti löytyy Hilkka Halmeilan kesämökin pihanurkkauksesta. Osa omenapuista ei ole vielä ravistellut lehtiään kompostin talviravinnoksi.
Hilkka Halmeilan toimi opettajana eläkeikään saakka ensinnä kansanopistossa Virolahdella ja sen jälkeen kansalaiskoulussa Taipalsaarella ja peruskoulussa Ruokolahdella. Hän kertoo omasta ammatinvalinnastaan, että agronomiksi opiskelu oli viime sodan jälkeen Suomessa isänmaallinen teko. Tarvittiin ihmisiä, jotka osasivat neuvoa, miten luonnontuotteet saatiin parhaiten kasvamaan ja ruokapulasta kärsivien ihmisten ruokapöytiin.
Opiskeluaikana maatalousopiskelijat kaskuilivat Helsingin yliopistolla tietämyksistään näin: ” Maanviljelijä osaa, mutta ei tiedä, agrologia osaa ja tietää, agronomi tietää, mutta ei osaa.” Näitä tietotaitoja hän soveltaa edelleen kesämökillä Säyhteellä, missä on runsas puutarha omenapuineen sekä suuri muhkea komposti. Halmeila muistuttaakin kompostoinnin tärkeydestä mökki- ja omakotipuutarhan ravinteiden muokkaajana.
Maalaus ja kivet eivät olleet mukana opetustyössä. Sen sijaan virolahtelaiset oppilaat olivat lähes saman ikäisiä kuin nuori opettaja. Muutamat entisistä oppilaista jäivät elinikäisiksi ystäviksi. Muistona ensimmäisestä työpaikasta hänellä on kodin seinällä oppilaitten tekemä ja muistoksi antama iso raanu. Kun omaiset ovat jo haudan levossa, niin pieni yksinäisyyden tunne valtaa toisinaan mielen, myöntää haastateltava ja kertoo kirjoittavansa myös mietelauseen kaltaisia runoja:
”Uskontunnustukseni ”
Kun on kaikki rakkaansa hautaan itkenyt – ei voi olla uskomatta
Keskustelenhan heidän kanssaan ihan yhtenään – telepaattisesti
Rakkaus virtaa rajan yli kumpaankin suuntaan
Se antaa voimaa – Ja armo vie perille.
Lappi ja Jäämeren rannat ovat aina olleet tämän nykyisin 85-vuotiaan teräsnaisen lempivaelluspaikkoja.
-Lapissa retkeillessäni saatan huomata mielenkiintoisen polun, voin lähteä sitä kulkemaan, katson kellosta miten kauan olen tunturin kupeella olevaa polkua kulkenut, ympäristöä tarkkaillut ja maisemia ihaillut. Palaan tietyn ajan jälkeen takaisin samaa polkua autolleni, ja nukun sen turvassa yöni, kertoo Hilkka Halmeila ja kiirehtii pakkaamaan seuraavaksi päiväksi retkitarvikkeita.
Lahden Kivikerholaiset lähtevät silloin tutkimusretkelle Eräjärven maisemiin Orivedelle.
Kirjailija Orvokki Autio käsittele Pesärikko – trilogiassaan nuorten ihmisten aikuiseksi kasvamisen ongelmia ja mielenterveyden murtumista kapea- alaisessa maaseutukulttuurissa. Kirjailijan omalle murrealueella Pohjanmaan lakeuksilla elävistä ihmisistä rakentuu Lahden kaupunginteatterin Juhani- näyttämölle sovitettu näytelmä Pesärikko, punaisena lankana määräämisvalta, naapurien sanomisen pelko, häpeä ja välillä ironisen suorapuheinen huumori.
Näyttelijät ovat hyvässä vedossa pohjalaasen murteen kera. Sen ohjaus ja sovitus on teatterin omaan henkilökuntaan kuuluvan Eeva-Kirsti Komulaisen. Hänen roolihenkilövalintansa teatterin omista näyttelijöistä ei voi moittia. Pohjalaisten talojen tuvat ja kammarit huonekalujen ootrauksineen luo kuvaa suuresta ja laajasta ympäristöstä näyttämön taustalla näkyvin viljapeltomaisemineen.
Näytelmän sisin kertoo nuoresta avioliitosta, morsiamen lapsekkaasta uhmasta vanhempiaan kohtaan, nuoren aviomiehen sairaaloisesta mustasukkaisuudesta ja avioliiton kariutumisesta. Tragediastakin huolimatta katsomossa hiipii väkisinkin hymy suupieleen nasevien vuorosanoja kuunnellessa.
Anna Pitkämäki ja Riitta Sorvali Pesärikko-näytelmän tunnelmissa
Nuori aviovaimo ja myöhemmin yksinhuoltaja Armi (Anna Pitkämäki), on jälleen monikasvoinen, avioliittoaan kokemattoman perhetytön jännityksellä odottava 19-vuotias. Toisen näytöksen yksinhuoltajuuden ja murrosikäisten lasten kasvatuksen kanssa kamppaileva, välillä harmaakasvoinen keski-ikää lähestyvä iältään vielä nuori nainen, huomaa, käsiohjelmaa lainaten; ”Minä ittehän täs oon käsittänyt väärin. Orottanut sellaasta mitä ei oo olemassakaan.”
Rakastettu, suuren talon poika ja taksiautoilija on Olavi (Mika Piispa), Larvan talon ainoa poika ja perillinen. Hän kantaa lapsuudessaan näkemäänsä isänsä tapaturmaiseksi sanottua kuolemaa painajaisunissaan. Salaisuus on myös Olavin nuoruuden hairahdus, mistä tietävät kaikki muut, paitsi ei nuori morsian. Piispan roolityö on hermostunutta, vähäisempikin vauhti olisi riittänyt, seestyneet hetket ovat tuokiot hänen metsään kyhätyssä lautamajassaan ja roolin valoisasta osasta.
Kun kylän asioista ei puhuta myöskään Armin perheessä, jää Aution , pohjanmaalaista kirjallisuutta tuntemattomalle, pitkäksi aikaa arvoitukseksi, miksi Isä (Jarmo Helminen) ja Äiti (Leena Kokko – Saukkonen), kaikessa lempeydessäänkin vastustavat tyttären seurusteluaikeita. Ja mitä sitten tapahtuu, nähdään näyttämöllä.
Näyttelijöitten työ on tasapainoista, monen yhteisen työvuoden tulosta. Saukko-Kokkosen toinen pieni rooli kätilönä synnytyksessä, on varsinainen silmänkääntötemppu. Yht´äkkiä sängystä suikertelevasta lakanasta sukeutuukin vastasyntynyt kapaloineen.
Talonväen menneistä asioista ei saa puhua, ne ovat häpeä. Näin on päättänyt miehensä nuorena menettänyt Laimi, Larvan emäntä (Ritva Sorvali). Kun Sorvali istuu avaran tuvan keinutuolissa, nousee katsojalle väkisinkin mieleen Niskavuori-näytelmien vanha emäntä. Ei niin, että hän olisi niistä plagiatio, vaan se on Sorvalin persoonallinen tapa hallita näyttämöä, vaikkapa ääneti istumalla. Talossa ei saisi tehdä mitään aikaisemmasta poiketen. Emäntä ja sairas sisar Ilmi (Mirja Räty), omassa sängyssään, muodostavat oivallisen parin vuoropuheluillaan siitä, mitä talossa ja ympäristössä on tapahtumassa. Rädyn komediallinen lahjakkuus ja persoonallinen ääni eivät kaipaa roolissa liikunnallisuutta, vaan hän hallitsee omalta osaltaan näyttämöä istumalla omassa sängyssään.
Toinen näytös on uudella tavalla perhekeskeinen. Äiti ja lapset elävät ehkä kaupunkimiljöössä Tampereella. Näytös on rauhallisempi kuin ensimmäinen osa, mistä ohjaaja on tehnyt katsojan kannalta liiankin vauhdikkaan tapahtumien aikajakson. Lapset Tiina (Liisa Loponen) ja Lasse, (Jari-Pekka Rautio) kaipaavat isää ja Larvaa. Loponen on kunnon murrosikäinen, joka kaipaa huomiota ja suojelee äidin hemmoittelemaa pikkuveljeä. Ahti (Jussi Puhakka), rehellinen mies, joka haluaisi päästä mukaan Armin elämään, mutta luovuttaa.
Hyvän karrikatyyrin tekee koulupsykologina Maija Rissanen. Toinen näytös korostaa Larvan emännän kautta edelleen naapureitten pelkoa, mitä ihimisetkin sanoo, kun Olavi sekosi ja nimitti itseään puutarhaneuvokseski, sairaalaan joutuminen oli pienempi ongelma.
Juhani-näyttämöllä esitetään hyvää pohjalaasta nykypäivänkin kansanteatteria.
– Yhtään työtöntä päivää minulla ei ole ollut. Aina on jotain tekemistä, sillä tekeminen antaa minulle voimaa, sanoo energinen Sirkka Ilmavirta, joka vietti viime sunnuntaina 90-vuotissyntymäpäiväänsä kotonaan Launeella Vanamontiellä.
– Oikea syntymäpäiväni oli päivää aiemmin, mutta äitini kertoi minulle, että hän ilmoitti, että olen syntynyt 16. lokakuuta, koska hän halusi antaa minulle nimeksi Sirkka ja nimipäivä oli seuraavana päivänä, hän naurahtaa.
Hänen sukujuurensa ovat Karjalassa. Laatokan rannalta Jaakkiman kylästä kotoisin oleva Sirkka aviotui Uukuniemeltä kotoisin olleen miehen kanssa. 13 vuotta sitten edesmennyt puoliso Ensio rakensi perheelle omakotitalon vuonna 1969, vaikka olikin 50-prosenttinen sotainvalidi.
– Raivaustöitä piti tontilla tehdä paljon. Mullan saimme Aaltosen puutarhalta ja siinä tuli samalla seassa keltainen narsissi, josta on riittänyt minulle iloa jokaisena keväänä. Se kukkii talon vierustalla vuosittain. Hän sanoo, että hän ei tunne oloaan yksinäiseksi.
– Tuntuu aina siltä, että kosketan mihin vain en ole yksin, koska mieheni on tämän talon rakentanut.
Sirkka Ilmavirta nauttii kauniista kodistaan ja on tyytyväinen pitkään elämäänsä.
Sirkka Ilmavirta on pirteä ihminen. Hän on suvun vanhin, mutta vanhuus tuntuu olevan hänestä hyvin kaukana. Hän haluaa tehdä koko ajan jotain ja se näkyy hänen talossaan.
– Tervetuloa hullujenhuoneeseen, heittää Sirkka Ilmavirta vieraisille tuleville huumorimielessä.
Tarmokkuutta pursuava Sirkka Ilmavirta tuntuu osaavan tehdä mitä vain. Hän kertoo käyttävänsä kaikki käsiinsä saavansa materiaalit hyödykseen. Käsitöiden tuloksena syntyy alakerran kaksissa kangaspuissa niin mattoja kuin raanuja ja peittoja ja ties mitä kaikkea.
– Minun terveyteni on ollut hyvä koko ajan. Keinonivelet ovat nykyisin molemmissa polvissa. Liikkumistani edesauttaa vaikkapa kangaspuut, koska niillä työskenteleminen pitää notkeana.
Ilmavirran kotoa löytyy kaikenlaista ihasteltavaa. Hyvä ompelutaito on tästä oivallinen esimerkki. Hän tuntuu osaavan tehdä mitä haluaa. Huippuesimerkkejä riittää muille jaettavaksi, mutta otetaan tähän yksi ihmeellisimmistä.
– Tässä on laukkuja. On käsilaukkua ja pusseja, johon voi nainen panna kengät lähtiessään tilaisuuteen, jossa kengät pitää vaihtaa Nämä olen tehnyt vanhoista videonauhoista, paljastaa Sirkka Ilmavirta.
– Ideoita saan jatkuvasti. Illalla mietiskelen ja aamulla tekotapa on selvillä. Minulla on aina pari-kolme työtä teon alla. Jotain voin tehdä televisiota katsellessa ja jotain muuta muulloin.
Hän on tehnyt tyynyjäkin oikein urakalla. Yhden huoneen sohvalta löytyvät tyynyt, joiden päällisissä ovat 17 maakunnan kukat. Aikansa kuluksi Sirkka Ilmavirta tekee sormimaalauksiakin, jotka hän kuntouksessa ollessaan voi lasituttaa polttamalla. Sotainvalidin leskellä on niin paljon näytettävää talossaan, jotta se ei jätä ketään kylmäksi. Vanhoista sukkahousuistakin hän on tehnyt kukkasia. Nyt teon alla ovat jouluiset enkelit.
– Meillä on kolme poikaa ja he ovat perineet tämän hulluuden. Kaikki ovat rakentaneet itselleen omakotitalot, kertoi Sirkka Ilmavirta, joka viihtyy erinomaisesti Launeella.
– Täältä en muuta mihinkään. Kolme poikaani ovat asiassa samaa mieltä sanoen, että tässä talossa on tilaa hoitajallekin, jos sellaista tarvitsen.
Tuntuu siltä, että Sirkka Ilmavirta ehtii nauttia tekemisistään pitkään, sillä niin paljon positiivista energiaa hänestä puhkuu.
FC Lahti haluaa kiittää kannattajiaan huomenna Kisapuistossa pelaaalla täysillä Ykkösen vierasottelussa Oulun Palloseuraa vastaan.
– Tulemme käyttämään ottelussa kaiken jäljellä olevan polttoaineen, jotta voitamme ottelun, sanoo lahtelaisjoukkueen kärkipelaaja Jonne Kemppinen.
30-vuotias Jonne Kemppinen on tyytyväinen, kun FC Lahti pystyi nousemaan nopeasti takaisin jalkapallon ylimmälle sarjatasolle eli Veikkausliigaan. Hän pelasi liigaa vuodesta 2002 asti FC Lahdessa Veikkausliigassa yhdeksän kauden ajan, joten nousu on ilahduttava tapahtuma.
– Meidän vahvuutemme on tällä kaudella ollut tasaisuus. Esimerkiksi maalit ovat jakaantuneet tasaisesti pelaajien kesken. Tämä on osoittanut sen, että myös vaihtopenkiltä on löytynyt voimaa, korostaa seitsemän maalia tähän mennessä tällä kaudella tehnyt Jonne Kemppinen.
– Tulemme viimeisessä sarjaottelussa esittämään parasta osaamistamme. Mikään ei ole niin hienoa kuin päättää kausi kotiyleisön edessä voittoon.
FC Lahti saa sarjapäätökseen kovan vastuksen, sillä OPS haluaa olla Ykkösen paras oululaisjoukkue ennen AC Oulua.
– Heillä panosta riittää, koska kyse on Oulun herruudesta. Meillä kyse on kunniasta. Kun pelipaidan selässä on numero, me painamme täysillä.
Saksalassa asuva Jonne Kemppinen sai jo nuorena poikana urheilukipinän. Hän asui Ruopankadulla ja kävi Anttilanmäen koulua. Ala-asteella opettajana toimi Raine Järvinen, jonka sanailuja Kemppinen lukee tästä lehdestä edelleen innostuneena. Ruopankadun kaveriporukkaan kuului myös Tuomo Keskiväli, joka toimii nykyisin Korisliigassa pelaavan Namika Lahden toiminnanjohtajana.
– Hän oli sellainen kaveri, että meille ei aika tullut pitkäksi. Joka päivä olimme kavereiden kanssa pelailemassa. Nykyisin kuljen paljon pyörällä ja on kiva katsella Anttilanmäen puunkoloja, joissa olen välillä ollut piilossa. Sydän on jäänyt tälle alueelle.
Jalkapallon pariin hän siirtyi 1989 liittyen Kuusysiin. C- ja D-junioreissa Jonne pelasi keskikentän keskustassa, mutta sen jälkeen pelipaikka vaihtui kärkipelaajan rooliin.
– Puolustajana en ole pelannut. Se näkyy vieläkin, sillä tunnun aina puolustuspäässä häviäväni yksi vastaan yksi tilanteet, hän sanoo avoimesti.
Jonne Kemppinen laskeskelemassa niitä harvoja kertoja, kun on ehtinyt kotinsa puutarhakeinussa istuskella.
Jonne Kemppinen on vannoutunut etelälahtelainen. Perheen koon kasvaessa he muuttivat Martinkadulle omakotitaloon ja vieressä oleva nurmikenttä loi tulevaan jalkapalloilijaan yhä enemmän innostusta lajia kohtaan. Nykyisin hän asuu oman perheensä kanssa Poppelikadulla rivitalossa.
– Siinä talossa asuu aivan älyttömän ihania ihmisiä, jotka kannustavat minua urallani eteenpäin. Heidän kanssaan tulee juteltua jalkapallosta. Heille pitää antaa aikaa, korostaa Jonne Kemppinen, jonka jalkapallo pitää kiireisenä.
Kemppinen tekee jalkapallon parissa pitkää päivää. Häntä surettaa, kun puolitoistavuotiaalle Joona-pojalle jää isältä vähän aikaa.
– Sen olen pannut merkille, että pallo häntä kiinnostaa. Myös jääkiekkomaila on mieluinen.
Jonne Kemppinen on löytänyt työnsä lajin parista toimien jo toista vuotta Liikuntakeskus Pajulahdessa Nastolassa jalkapallokoordinaattorina.
– Jalkapalloilijat ovat ottaneet Pajulahden omaksi harjoituspaikakseen. Vaikka Litti-halli valmistui, olemme valitettavasti joutuneet huomaamaan, ettei sekään riitä, sillä tulijoita on koko ajan yhä enemmän.
Osaltaan tähän tilanteeseen vaikuttaa se, että Lahden Suurhalli on osittain sulkeutumassa jalkpalloilijoilta.
– Esimerkiksi Lahti-cup on ollut merkittävä tapahtuma, jossa seurat ovat voineet kokeilla pelaajia testimielessä. Jos jalkapallokenttä puolitetaan, ei cupia voida enää järjestää. Suurhalli on ollut hyvä harjoituspaikka, vaikka alusta on ollut liian kova ja sen johdosta minäkin olen kärsinyt nivusvammoista.
Kärkipelaaja haluaa jatkaa peliuraansa Veikkausliigassa FC Lahden riveissä ja ennen kaikkea pelata Kisapuistossa.
– Se ei täytä liigan kaikkia kriteerejä, mutta tunnelma siellä on aivan toisenlainen kuin Hiihtostadionilla. Yleisö on lähellä ja kannustus on kuuluvaa.
Kauden viimeisen ottelun jälkeen ei ole tiedossa riehakkaita juhlia, vaan Kemppinen kertoo suunnitelmien sarjanousun johdosta olevan vielä auki.
– Jonkunlaiset nousujuhlat ovat odotettavissa. Silloin pääsemme viettämään joukkueen kanssa yhteistä aikaa, sanoo Kemppinen, joka himoharjoittelijana ei ole päässyt paljoakaan irtaantumaan urheilusta.
– Jos minä joudun olemaan pari päivää ilman urheilemiseen liittyvää tekemistä, hyppisin seinälle ja jäisin siihen kynsistäni roikkumaan!
Sen verran hän kuitenkin uskaltaa irrottautua, että lähtee ensi viikolla laskemaan siikaverot Päijänteeseen.
Perheellä on käytössään Asikkalan Salonsaaressa Valkeistenkärjessä mökki, joten odotettavissa on viihtyisä kauden päätös siltä osin.
Teatterinjohtaja Maarit Pyökäri ja koreografi, ent. Suomen kansallisbaletin johtaja Jorma Uotinen ovat tehneet hedelmällistä yhteistyötä ohjatessaan Cabaret-musikaalin Lahden kaupunginteatterin suurelle näyttämölle. Uotinen on tehnyt koreografian ja sen ohjauksen sekä toimii juonta kuljettavana Seremoniamestarina.
Cabaret – musikaalin esikuvat löytyvät historian lehtien mukaan Pariisista 1800 luvun alkuvuosikymmeniltä. Kaupunginteatterin Cabaree koostuu tansseista, lauluista ja purevasta poliittisesta satiirista ensimmäisen maailmansodan jälkeisen ajan Saksassa.
Juonen kulkuun sisältyy raadollinen, historiallinen, saksalaisen yhteiskunnan siirtyminen hitlerismiin. Musikaali perustuu 1939 julkaistuun Christopher Isherwoodin romaaniin Jäähyväiset Berliinille. Kuusikymmentä vuotta sitten John van Druten kirjoitti siitä näytelmän, Olen kamera, mistä syntyi musikaaliversio Broadwaylle 1966 Joe Masteroffin, John Kanderin ja Fred Ebbin yhteistyönä. Esityksen suomennos on Esko Elstelän ja laulujen sanat Jukka Virtasen.
Cabaret-musikaalissa vietetään Neiti Schneiderin ja Herra Schultsin kihlajaisia, vas Ritva Sorvali ja Tapio Aarre – Ahtio, vieressä täysihoitolassa asuvat Kit-Kat klubin tähti Sally Bowles, Maija Rissanen ja tämän rakastettu englantilainen Clifford Bradshaw, Jussi Puhakka, mukana klubin väkeä. Eletään vielä viimeisiä aurinkoisia aikoja. kuva Tarmo Valmela.
1920-luvun iloiseen Berliiniin saapuu ahdasmielisestä Englannista maailmanluokan kirjailijaksi aikova Glifford Bradshaw (Jussi Puhakka), Neiti Schneiderin (Ritva Sorvali), täysihoitolaan. Ennen sinne päätymistä nuori kirjailija oli jo joutunut tahtomaattaan salakuljettamaan liikemies Ernst Ludwigin (Ari Raiskio), hänen salkkuunsa junassa järjestämän paketin.
Täysihoitolassa kirjailija tapaa Kit-Kat klubin tanssija-laulaja Sally Bowlesin (Maija Rissanen), joka päättää pitää kiinni nuoresta kiltisti ”naapurin pojasta”. Täysihoitolassa tapahtuu paljon muutakin, mutta karismaattisin pari on neiti Schneider ja hedelmäkauppias Herra Schulz (Tapio Aarre – Ahtio). Talossa asuvan Neiti Kostin (Hanna Vahtikarin) huoneen ovella vilske käy kuin tavaratalon pyöröovessa.
Maarit Pyökäri on johtajan tehtävien ohella ennättänyt ohjata viisivuotiskautensa aikana vuosittain esityksiä. Tässä ohjauksessa täsmällisyys ja sanoman pelkistäminen kertoo katsojalle ajan kulun lyhyin kohtauksin. Seremoniamestarin nenän alle ilmestyvät mustat sutiviikset, karsea nauru kuuluu ilottelun keskeltä ja kivenheitto hedelmäkauppaan lasin läpi, Saksan kristalliyö, kertovat hitlerismin etenemisestä kuin väliaikamerkkeinä. Osalle näytelmän katsojista juonen kulku historiallisessa kehyksessä saattaa olla vieras. Upeassa käsiohjelmassa on lyhyt historian oppijakso sekä näytelmän synnystä että pieni osa 1900 luvun Saksan historiaa.
Kari Junnikkalan lavastus näyttämön pyörivällä osiolla sekä Erika Turusen puvustus tuovat katsojalle aidon tunnelman eräästä ajanjaksosta ennen toista maailmasotaa. Harri Pelkosen valosuunnittelu on niukka, valokaaret keskittyvät tapahtumien keskipisteeseen. Käsiohjelman lukeminen kertoo, mikä suuri joukko teatterin henkilökuntaa on ollut mukana luomassa esitystä, jonka palaset ohjaajat ovat sovittaneet kokonaisuudeksi.
Cabaret-musikaalin rooleihin on teatterin omista joukoista löytynyt hyviä laulajia. Musikaali ilman Jari Puhakan johtamaa teatterin orkesteria ja Tuukka Raitalan laulajien valmennusta ei olisi mitään. Jorma Uotinen on ohjannut todella lahjakkaan joukon nuoria tanssijoita revyytytöiksi ja tarjoilijoiksi. Maestron itsensä tanssit ja laulut eivät ole jääneet koreografian suunnittelun ja ohjauksen alle.
Kaupunginteatterin yhteistyö Lahden AMK:n musiikkiteatterilinjan opiskelijoitten kanssa jatkuu Cabaret-musikaalissa positiivisissa merkeissä. Niin Uotisen oma esitys kuin tanssin ja muun liikekielen ohjaus on nautittavaa liikunnallista, provosoivaakin kabaree-teatteria.
Kaupunginteatteri suunniteltiin musiikkiteatteriksi, se linja jatkuu hyvissä merkeissä.
Lauri Maijalan lopputyö teatterikorkeakoulussa oli varsin monisärmäinen ja kekseliäs parkaisu ihmisyyden puolesta ja lohduton tulevaisuuden kuva latistuvasta moraalistamme, epärehellisyydestämme ja armoton piikki näitä arvoja ylläpitäviä instituutioita kohtaan.
Käsikirjoittaja- ohjaaja Maijala survoo länsimaista elämäntapaamme turpaan kaikilla nykyteatterin keinoilla ja tyylilajeilla. Hänen anarkistinen näkemyksensä parkuu ilkikurisen vulgääristi olemassaolomme tyhjyyttä raivoisan syysmyrskyn tavoin. Sankarit ovat kuolleet, ne on keksittävä uudelleen.
Esitys on täynnä riemastuttavia oivalluksia, räiskyvää ironiaa ja mielikuvituksen leikkiä periaatteella: meidän jälkeemme vedenpaisumus. Maijala ampuu tykistöllä, mutta osumatarkkuus osoittautuu liian laajaksi. Maijala on showhenkinen provosoija, joka tykkää piikitellä lähes kaikkia.
Hän haluaa kertoa ja valistaa meistä turhamaisista ihmisistä ja tulevasta tunneköyhyydestä. Siksi pyörätuolissa istuva sotaveteraani Kahma on oman itsensä alter ego, joka peilaa ainoana tuntevana olentona sekä itseään, että näyttelijä Mikko Virtasta Lahdessa armon vuonna 2055. Jossain vaiheessa tästä härnäävästä, nihilistisestä ja hävyttömästä osoittelusta alkaa tulla itsetarkoitus.
Elämää voi katsella myös pyörein silmin pyörätuolista ja hämmstellä sen tunteettomuutta. Räväkkää menoa teatteri Jukon Muoviukkelissa. Kuva: Janne Vasama
Maijala tuomitsee jopa itsensä teatterin tekijänä lauseella: ”Esitys on turvaseksiä sielun kanssa”.
Aina tarvitaan meitä katsojia, jotka maksavat pääsylippunsa ja ovat valmiita nauramaan kärjekkäälle provosoinnille, vaikka olisivatkin itse sen kohteina. Tie on jossain määrin arveluttava,mutta silti äärimmäisen rohkea.
Kokonaisuutena muoviukkeli on ääreishermonäytelmä, joka pakottaa katsojan maistelemaan kermakakkua, jonka sisällä on kärpässieni. Sen huurussa on kiva leijua ja käkättää raikuvasti kaikelle kaikista; itse mitään kipua tuntematta. Tekstissä on aitoa vetovoimaa, mutta todellista kipeää angstia se ei katsojan sieluun tee. Pikemminkin sielussa on hivenen hämmästynyt tunne.Tässäkö tämä karnevaalihumu nyt oli.
Maijala käyttää ohjauksessaan vastauskonpuhdistaja, jesuiitta Ignatius Loyolan käsitystä ja toimintatapaa :”Tarkoitus pyhittää keinot”. Ruma sana sanotaan niin ku se on, seksiä korostaen pirullisella viekkaudella ja kohdistetulla vainoharhaisuudella. Tärkein yhteinen nimittäjä Maijalan uskaliaassa tunnelatauksessa oli itseironinen huumori, joka piti katsojan tiukasti penkissä tirskumassa. Komeaa kokeilevaa teatteria !
Jukon säkenöivät näyttelijät
Mikko Virtanen ei ole mikään tavallinen Virtanen. Hän piirtää monitahoisen ja ”hirsihuumorilla” kyllästetyn intensiivisen kuvan tulevaisuuden mielikuvaikonina ja tässä läsnä olevana vammaisena, joka katsoo mieletöntä menoamme avoimin silmin. Tarkka viritys! Hannu Salminen on Jukon monilahjakkuus, joka osaa sipsutella sieluumme tarkoilla mielen liikkeidemme tulkkina. Nopeat ja oivaltavat siirtymät sekä elekielen täydellinen hallinta antavat hänelle karisman. Osa kuin osa, Hannu on maestro. Kirsi Asikainen bisnesäitinä on kekseliäs, alati sanavalmis hurjimus, joka sivaltelee totuuksia epätotuuksina ja pirskoo löylyä kiukaaseen sen minkä ehtii. Tyylikäs raapaisu! Jussi Sorjanen pääministerinä piirtää todellisen manipuloivan kansanjohtajan impulsiivisen muotokuvan, joka nostaa Kahvan ulottuvuuksiin viimeisenä sotasankarina. Eläytymisvimma oli aitoa.
Muut näyttelijät Janne Vasama ja Minja Koski antavat täyden panoksensa muskettisotureille oivan osaavasti ja tunnelatauksessa täysin mukanaolevina.
Pidin erityisesti näytelmän musiikkivalinnoista. Ohjaaja oli käyttänyt älykkäästi suomalaisille tuttuja Sua vain yli kaiken rakastan sekä Jo Karjalan kunnailla sävelmiä kontrasteina perheidyllin helvetille näyttämöllä.
Kukkien kastelu periaatteella: pelastakaa maailma oli kliseinen. Onneksi kuitenkin satiirin terävin kärki puhkaisi sydämen.
Kesällä siitä jo puhuttiin silloin tällöin. Syksyä kohti tultaessa hiukan useammin. Viime viikon sunnuntain (9.10.) puheet konkretisoituivat: Liipolassa Ostoskadun kaksi taloa, 14 ja 24 viettivät yhteisiä 40-vuotisjuhliaan seurakuntakeskuksessa. Juhlan aikaan saamisesta on syytä kiittää erityisesti näiden asunto-osakeyhtiöiden hallitusten puheenjohtajia, Jukka Alataloa ja Seppo Niukkasta
Väkeä saapui yllättävän paljon. Ja mikäpä oli saapuessa, aika lailla hyvin naapuritalojen asukkaat toisensa tuntevat ainakin ulkonäöltä, se antaa jo mahdollisuuden tervehtimiseen kun tullaan vastakkain kadulla tai jopa hetkelliseen juttutuokioon. Turhaa ovat puheet siitä, ettei kerrostaloalueilla tutustuttaisi.
Talojen hallitusten puheenjohtajat kantoivat ison vastuun juhlien onnistumisesta. Rauhallisesti he roolinsa ottivat. Vasemmalla Jukka Alatalo Ostosk. 14:sta ja oikealla Seppo Niukkanen Ostosk. 24:sta.
Juhlapuheessaan Seppo Niukkanen pohti hauskasti, miten yhdenkin talon historian voi sijoittaa aikajanalle. Jos nämä kaksi taloa olisi rakennettu 40 vuotta aiemmin, olisi vastassa ollut sotavuodet ja niistä toipuminen. Kun ne rakennettiin 1970-1971, elettiin rauhan aikaa. 70-luvulla Lotto tuli Suomeen, se on nyt näitten talojen ikäinen. Parkkipirkot aloittivat 70-luvun alussa kolmessa suuressa kaupungissa: Helsingissä, Espoossa ja Lahdessa. Saman vuosikymmenen alussa syntyi tuleva jalkapallotähti Jari Litmanen.
Entäpä nyt? Taas uhkaa lama, mutta Litti pelaa edelleen. Entäs 40 vuoden kuluttua, pohti Niukkanen ja totesi, että hänen nyt 10-vuotias kuopuksensa on silloin 50-vuotias.
Talo on monessa suhteessa kuin ihminen: iän myötä se tarvitsee jos jonkinlaista remppaa. Niitä on ollut näillä juhlivilla rakennuksilla aika mittavasti. On ollut putki-, julkisivu-, hissi- ja ikkunaremontteja. Molemmissa asuntoyhtiöissä on haluttu pitää huolta rakennusten kunnosta asukkaitten eduksi.
Kaikilla oli tosi hauskaa, kun Aune Heino esitti riemastuttava runon ikääntymisen ongelmista. ”On se niin kauheaa, kun peilitkin näyttävät väärin.” Eila Jokisen lyhyt katsaus Liipolan alueen rakentumiseen ja historiaan kirvoitti muistoja pöytien ääressä istuvilta. Ennen ruokailua ehdittiin jutella vaikka mitä.
Kiertelin kyselemässä juhlaväeltä, millaisena he kokevat tämän meidän Liipolamme, mikä täällä on parasta. Luonto, loistavat lenkkimaastot, hyvä joukkoliikenne, koulut, päiväkodit, kirjasto, kauppojen läheisyys… Kiittämisen aihetta on.
Tuskin osasi nuori Uolevi Karhima siirtyessään Anjalasta, kotkalaisesta rautakaupasta Lahden Osuuskaupan palvelukseen arvata, että 50 vuotta myöhemmin hän pokkaa Konserttitalon Felix Krohn -salissa Lahden eläkeläisjärjestöjen ja -laitosten neuvottelukunnan hänelle myöntämän Vuoden eläkeläinen tunnustuspalkinnon. Niin nyt vaan kävi, ja oikealle miehelle tunnustus annettiin.
Uolevi Karhima teki pitkän ja nousujohteisen uran Lahden Osuuskaupan ja lopulta myös piirin palveluksessa. Hänestä tuli mm. työsuojeluvaltuutettu ja Eka-yhtymän pääluottamusmies. Kun eläkepäivät sitten aikaan koittivat, oli aktiiviselle miehelle itsestään selvää hakeutua eläkeläisjärjestön – tässä
tapauksessa Lahden Eläkkeensaajien-jäseneksi.
Rivijäsentä miehestä ei järjestöön tullut. Hän liittyi kuoroon, oli ja on mukana Omat pojat lauluryhmässä, on hoitanut kuoron nuotistoa. Omat pojat on erittäin aktiivinen lauluryhmä, joka käy usein esiintymässä esim. vanhusten palvelutaloissa. Ryhmän tavoitteena on ollut esiintyminen niissä ainakin kerran kuussa ja viedä sillä lailla iloa vanhusten elämään.
Vuoden eläkeläinen Uolevi Karhima kädessään uusi palkinto
Erityisen suuren työn Karhima on tehnyt, kun hän viidentoista vuoden ajan veti eläkeläisryhmien matkoja milloin koti-, milloin ulkomailla. Pisimmät matkat lienevät vieneen joukon Keski-Aasiaan Samarkandiin. On käyty myös Moskovassa , Hollannissa ihailemassa upeaa tulppaanipuistoa. On kierretty Baltian maita. Mutta ihan yhtä lailla on tehty matkoja kotimaassa, ruskaretket ovat kuuluneet jokavuotiseen perinteeseen. Viime vuonna Karhima vei viimeisen bussillisen ruskaretkeläisiä Lappiin. ”Kuulepas tätä” hän sanoo ja pistää levyn soittimeen. Mailis Könönen sanoitti tämän ihan varta vasten sen viimeisen matkan kunniaksi.”
Kun kysyn, mikä miehen mielestä on tärkeintä eläkeläisten toiminnassa, hän mainitsee ensimmäisenä yksinäisyyden torjumisen. Järjestöjen toimintaan on tärkeää tulla mukaan. Henkistä ravintoa on olla mukana erilaisissa kerhoissa yms. Muitten kanssa toimiminen vaikuttaa myös terveyteen. Uolevi Karhima kertoo, että on toki harrastanut järjestötyön ohella muutakin. Finlandia-hiihto tuli aikoinaan hiihdettyä useaan kertaan. Nyt on löytynyt keilailu. ”Eläkeläisporukassa”, hän lisää. Karaokeakin on tullut harrastettua.
Mutta ei eläkeläisjärjestöön kuuluminen ole vain musiikkia, matkoja vetämistä ja kerhoissa toimimista. Jokaisella järjestöllä on tärkeä rooli myös eläkeläisten edunvalvojana. Karhima pohtii, millä lailla voitaisiin juuri työelämästä lähteviä parhaiten kutsua eläkeläisten toimintaan mukaan. Jos hän saisi esittää Lahden kaupungille yhden toivomuksen, se olisi vaikkapa eläkeläisten bussilipun saaminen vihdoin ja viimein.
Vuoden eläkeläisille on aikaisempina vuosina jaettu palkintona Kaija Ikävalkon keramiikkalaattaa Muistojen ikkuna. Tänä vuonna palkinto vaihtui nuoren Jenny Mobergin veistämäksi kädeksi, joka suojelee kultaista siementä ja siitä nousevia hentoja sirkkalehtiä.
On pakko kysyä, miltä tuntui saada tuo palkinto, oliko se yllätys. Uolevi Karhima myöntää, että kyllä hän meni sanattomaksi kuultuaan oman nimensä konserttitalon lavalta. Hämmästys oli suuri, mutta totta kai tunnustukseen sisältyy iloakin. ”Näin pitkään piti elää, että tuli palkituksi” hymyilee mies.
Launeella Äestäjänkadulla omakotitalossaan asuva Viivi Reipas on sukunimensä veroinen ihminen. Hän on erittäin elämänmyönteinen seniori, jolla riittää ystäviä ja harrastuksia. 83 ikävuodestaan huolimatta hän jaksaa hoidella talonsa asioita kiitettävästi ja kotipiiristä löytyy myös mukava harrastus. Hänen pihapiirinsä on kukoistava vielä näin lokakuussakin.
Vaikka Viivi on Matti-miehensä kuoleman jälkeen asunut pääasiallisesti yksin jo kymmenen vuoden ajan, hän ei le jäänyt murehtimaan ja toivottamaksi.
-Ennen tähän taloon muuttoa asuimme Suorakulmankadulla. Tässä olen asunut vuodesta 1973 lähtien. Mukava paikka asua ja ihanat naapurit, jotka myös auttavat minua.
– Esimerkiksi naapurissa asuu hyvä ystävä, joka auttaa siivoamisessa ja leikkaa nurmikon. Välillä minulla asui tässä kaksi virolaistyttöä, jotka olivat mukavia ja auttoivat talon töissä, kertoi Viivi Reipas, jonka omakotitalosta löytyy viisi huonetta.
Viivi viihtyy omakotitalossaan Äestäjänkadulla, eikä hänelle tulisi mieleenkään muuttaa asumismuotoaan.
Viimeisin uudistus talossa on vuosi sitten Viivin hankkima infrasauna, joka sopii seniorille hyvin. Infrasauna toimii sähköllä eikä sauna vaadi kiuasvettä, vaan vesi on nautittava sisäisesti ennen saunaan menoa.
– Olin aikoinaan kolarissa, jonka jälkeen jalat eivät ole olleet entisenlaisessa kunnossa, joten kipuaminen alakerran saunasta on vaikeaa. Tämä uusi saunaratkaisu on todella hyvä auttaen erilaisiin kiputiloihin, Viivi Reipas kehuu.
Seniori-Viivin sitkeydestä kertoo hyvin se, että muutama vuosi sitten hän kävi ostamassa silloin Launeenkadun varrella sijainneesta K-Raudasta multaa viisi säkillistä.
– Säkit pantiin ostoskärryyn ja työnsin ne kotiin. Kyllähän ohi kulki reippaita nuoria miehiä, mutta ei kukaan auttanut.
Viivi Reipas liikkuu nykyisin aktiivisesti rollaattorin avulla. Kauppareissujen kohteena on pääasiallisesti Citymarket, mutta kertoopa teräsmuori käyneensä Prismassakin.
– Keskustassa käyn pääasiallisesti Helmi-taksilla. Valitettavaa on se, että se kulkee vain aamupäivisin. Saisi kulkea myös iltapäivällä.
Reipas käy Launeen kirkossa Valkovuokot -ryhmän tilaisuuksissa ja keskustassa esimerkiksi Nivelyhdistyksen luennoita kuuntelemassa. Yleensä nämä luennot ovat iltapäivisin, joten Reippaan kommentti Helmi-taksista on asiallinen.
– Tulipahan tässä käytyä Helsingissäkin Hengen ja tiedon messuilla, paljasti astrologiaa harrastava Viivi Reipas, joka oli vielä parisen vuotta mukana Marian kammarin toiminnassa.
– Siellä kävin auttelemassa muita 12 vuoden ajan.
Aktiivisen seniorin yksi mielenkiintoinen harrastus on puutarhan hoito. Pihalta löytyy myös kasvihuone.
– Kaikki puutarhassa on onnistunut hienosti. Minulla on sadevesisäiliöt, joista vettä riittää koko pihan alueelle. Tänä kesänä kasvatin kasvihuoneessa kirsikkatomaattia, sipuleita ja vesimelonia.
Kesäisin hän ottaa päivänokoset puutarhassa verkkokeinussa.
– Välillä nukun niin sikeästi, etten kuule edes vieraan tuloa. Verkkokeinussa on hyvä nukkua, koska siinä on varjo päällä.
42 vuoden ajan Lahden kaupungin palveluksessa ollut Viivi Reipas on pystynyt sitkeydellään asumaan omassa talossa.
– Eläkkeeni avulla pystyn hoitamaan esimerkiksi lämmityskulut. Eläke on riittävä. Ei tarvitse muuta kuin elää nuukasti, virkeä seniori Viivi Reipas totesi.
– Välillä kaipaan juttuseuraa. On ikävä olla ilman juttukaveria. Kerrankin itkin tätä asiaa, mutta tilanne helpottui, kun menin pihalle ja käänsin kaksi kompostia.
