Median erilaisissa vuodenvaihteen koostejutuissa korostettiin tällä kertaa erityisesti, miten viikate oli niittänyt lukuisan määrän musiikki- ja kulttuurialan vaikuttajia. Meni siinä sivussa toki jokunen ihmisoikeusaktivistikin, mutta ilman sen suurempia otsikoita. Megaluokan laulajatähti Madonna olikin toivonut lähes julkaisukelvottomin sanakääntein jo vuoden 2016 pikaista päättymistä. Mikäli historia toistaa itseään ja luoononlait pitävät paikkansa, tänä vuonna ihmisiä kuolee ikävä kyllä yhtä lailla.
Heti tammikuun alussa sain kuulta elämäni rakkaimpiin kuuluvalta ihmiseltä, että hänen isänsä oli menehtynyt yllättäen. Menin totta kai hämilleni, kun hän kertoi asiasta tuoreeltaan puhelimessa. Miten lohduttaisin ystävääni? Miten vastaisin hänen surunsa keskellä esittämiin lukuisiin kysymyksiin? Ateisti oli menettänyt parhaan ateistikaverinsa, enkä agnostikkona – jollaiseksi minut kai luokiteltaisiin ja jollaisia osa kirkkoonkin kuuluvista luultavasti on – tiennyt, miten toimia.
Sitten tajusin, että ei minun tarvitse miettiä etukäteen sanottaviani, eikä välttämättä edes sanoa mitään. Riittää, että on läsnä. Niinhän meitä ovat surutyön asiantuntijat opastaneet aikaisemminkin. Ei syvän surun keskellä oleva ihminen jaksa enää kiinnittää huomiota sellaisiin pikkujuttuihin kuin, oletko muistanut lohduttaa toista oikeilla sanavalinnoilla, asianmukaisilla fraaseilla tai muihinkaan suruaikaan liittyviin etiketteihin. Tapa kokea surua on jokaiselle henkilökohtainen asia, siihen ei ole olemassa opeteltua kaavaa.
Näitä pohtiessani teki pahaa lukea Ilta-Sanomien lööppi presidentti Mauno Koiviston puolison, Tellervon Koiviston nykyisestä elämästä miehensä omaishoitajana. En viitsi tässä yhteydessä toistaa räikeää myyntitekstiä, sillä syyllistyisin sitten samaan tyylirikkoon kuin Ilta-Sanomat. Viikonvaihteen tuplanumeron artikkelin taustalla oli sinänsä Eeva-lehden ansiokas Tellervo Koiviston haastattelu hänen muistelmiensa ilmestymisen alla. Se oli tyylillä tehty ja aiheena kaappaus, josta moni vanhan koulukunnan aikakaus- ja iltapäivälehden journalisti olisi ollut ylpeä.
Haastattelun jälkeen juttu lähti Ilta-Sanomilta sananmukaisesti lapasesta. Rita Tainolan haastattelussa todetaan, että Tellervo Koivisto on puhunut miehensä sairastumisesta aikaisemmin lähinnä kiertoilmaisuin. Tammikuun Eevan numerossa mainitaan kylläkin sana Alzheimer, mutta muuten artikkelissa ei revitellä. ”Olen arvostanut mediaa siinä, että vaikka asia on ollut yleisesti tiedossa, sitä ei ole tuotu julkisuuteen”, Tellervo Koivisto kiittää Ilta-Sanomissa lehdistöä. Samalla lehti räjäyttää pääjutussaan toimittajien hienotunteisesti vaikenemat faktat härskinä sosiaalipornona suoraan lukijoiden silmille. Karkea lööppiteksti vielä korostaa toimituksellisesti mautonta ratkaisua.
En minä halua lukea yksityiskohtia, mitä kaikkea Tellervo Koivisto joutuu nykyään raskaassa arjessa omaishoitajana kohtaamaan. En halua myöskään kuvitella, miltä entisestä tasavaltamme presidentistä tuntuu, jos hän sattuisi joskus näkemään kyseisen lööppitekstin itsestään.
Uutisoinnin Koiviston edeltäjän, Urho Kekkosen viime vaiheista presidenttinä vielä ymmärrän täysin. Oma hovi piti Kekkosta vallassa väkisin, kaikkia fysiologian
lakeja uhmaten, vaikka vanhuuden höperyyden piirteet olivat vahvasti tulossa ja osa jo näkyvissä. Koivisto ei virassaan tehnyt virheitä fyysisen tai henkisen kuntonsa vuoksi, eikä hänen tekemisiään jouduttu salailemaan tai selittelemään. Mauno Koiviston valinta tasavallan presidentiksi ja kunnia päästä äänestämään häntä merkitsi kaltaiselleni nuorelle aikanaan uuden, vapaan ja demokraattisemman ajan alkamista Suomessa. Siksi hän on mielestäni mediarauhan vähintäänkin ansainnut.
Ilkka Isosaari