Lapsena sitä odotti juhannusta melkein kuin ihmettä: sai laittaa ylleen kauneimman mekon, mennä aikuisten kanssa kokkoa katsomaan ja – mikä parasta – sai valvoa niin myöhään kuin ikinä jaksoi. Ei ollut vielä televisiota, tietokoneesta puhumattakaan kilpailemassa perheen yhdessä olemisen ja juhlan kokemisen kanssa.
Ja ne juhannuskoristelut! Kodin ulko-oven kahta puolta oli aina juhannuskoivut ja kammarin pöydällä valkoinen liina, maljakossa iso kimppu päivänkakkaroita. Kesäverhot äiti oli tietysti vaihtanut ikkunoihin.
Lapsuuden juhannuksina kypsyivät ensimmäiset mansikat ojan reunalle. Ne sekä maistuivat, että tuoksuivat taivaalliselle.
Kun vuosia kertyi enemmän, pääsin aattona tanssimaan avolavalle. Silloinkin piti ylle laittaa ylle kaunein kesämekko ja jalkaan kepeimmät kengät. Oi, sitä nuoruutta! Ja oi, sitä valoisaa kesäyötä!
Jussinpäivän jälkeen maanviljelijät ajoivat niittokoneensa pelloille. Heinä taittui ja kaikki kukat siinä samalla. Minusta tuntui aina siltä, että oikea kesä päättyi juuri heinäntekoon. Syksy läheni.
xxx
Hennalan juhannusjuhlat lippukentällä olivat meille varuskunnassa asuville iso tapahtuma. Niitä vietettiin aika pitkälle 60-lukua. Oli lipunnosto ja soittokunnan Siniristilippumme. Oli kokko ja oli jos jonkinlaista ohjelmaa. Ainakin muutaman vuonna oli kyhätty jonkinlainen tanssilavakin siihen kentän laitaan. Lippukentän juhliin mentiin paitsi juhlan, myös perheen isän työn vuoksi. Hänelle iski valvojan homma sangen usein juuri juhannusaatoksi.
Muutamana vuonna mentiin Työtjärvelle teltan kanssa. Lapsista se oli mukavaa, tietysti. Sai nukkua melkein ulkona lämpimässä makuupussissa, sai syödä isän nuotiolla paistamia räiskäleitä eikä tarvinnut välittää yhtään, jos vaatteet sottaantuivat. Ja sai käydä järvessä uimassa niin monta kertaa kuin halusi.
Minun osani oli jostain syystä laittaa makuupussi taatusti niin, että aina oli kivi, puunjuuri tai käpy selän alla. Mutta juhannuksen kunniaksi senkin kesti.
xxx
Katselin ihan huvin vuoksi tulevan juhannusaaton ja juhannuspäivän tv-ohjelmia. Valikko on aika karmiva: murhia, muuta jännitystä, hömppää. Ulkomaista tuotantoa käytännöllisesti katsoen kaikki. Mutta niinhän meidän tv:mme kuittaa – on kuitannut jo vuosia – kaikki muutkin juhlapyhät. Ne eivät millään lailla erotu tasapaksusta, joka päivä toistuvasta ohjelmistosta. Suhteessa tv-lupamaksuun anti on korkeintaan keskinkertaista.
Juhlapyhinä toivoisi erityisesti yksinäisten ihmisten tähden jotain muutakin katsottavaa kuin murhia joka kanavalta. Vaan kun ei.
Radio on huomattavasti mukavampaa seuraa kuin tv. Siellä ei junnaa aina sama formaatti päivästä päivään. Huomioivat siellä myös juhannuksen tapaiset isot pyhät.
Jo lapsuudestani muistan usealta juhannukselta kuunnelman Könninkello. Siinähän vanha kulkukauppias myy taloon kellon, jonka lyöntien sanoman hän opettaa pojalle: ”Aika ja ihmiset kaikkoa. Uskollinen, ikuinen säilyy.” Ehkä se kuunnelma oli tekstinä vähän naiivi, mutta jostain syystä muistan sen vieläkin. Se kuului juhannukseen. Samalla lailla kuin minun juhannukseeni Pentin serenadi näytelmästä Talkootanssit. Jussinpäivät ovat pilalla, jollei sitä kuule. – Mitä luulette, kuinka monta juhannukseen liittyvää tv-ohjelmaa jää muistoihinne vuosiksi?
xxx
Melkein tarkkaan vuosi sitten nojasin Aleksilla Terveystalon seinään kauhusta kankeana. Olin ollut tutkimuksissa, joitten tulos juuri sillä hetkellä pelotti isosti. Uskoin, etten enää näkisi seuraavaa kesää. Mutta tässä sitä vaan ollaan. Kesä on tullut, ja juhannus. Elämä on iso lahja. Erityisesti näin sydänkesän aikaan sen tajuaa.
Lapsuuden ojan varren mansikoita en täältä kaupungista löydä, mutta kauppatorin punaiset herkut korvaavat ne. Kokolle en mene, mutta päivänkakkaroita hankin pöydälle maljakkoon. Siniristilipun kuuntelen radiosta ja vanhojen tanssilavamuistojen kunniaksi laitan levylautaselle vanhaa kunnon Olavi Virtaa. Kirjahyllystä kaivan Joel Lehtosen Putkinotkon. Se on kirja, joka on pakko lukea joka kesä, suurin piirtein juhannuksen aikaan.
Eila Jokinen