Nuori sirkeä vaimo ja vähän tossukka mies, köyhtynyt maalaiskartano ja perinnön tavoittelu ovat kirjailija Maria Jotunin näytelmän ”Tohvelisankarin rouva” punainen lanka. Jotunin näytelmä on saanut ensi-iltansa jo 1924, Suomen kansallisteatterissa.
Silloin näytelmän kartanonrouvan uskottomuuskuvio ja perinnön tavoittelu herättivät siinä määrin katsojissa närää, että nelikymmenvuotiaan Jotunin näytelmää ruodittiin jopa eduskunnassa. Syntyneistä ristiriidoista huolimatta Jotuni tunnustettiin jo eläissään harvinaiseksi naiskirjailijaksi, joka oli opiskelut Helsingin yliopistossa näytelmäkirjallisuutta ja oli harvinainen, komiikkaa taitava naiskirjailija.
Tuskin tämä Tuomo Aitan ohjaama ja sovittama komedia, välillä tragediaan taipuvana, herättää Lahden kaupunginteatterin katsojissa niin paljon närää, että teatterin moraalista kaupunginvaltuustossa keskustelua syntyisi kulttuurimäärärahoja käsiteltäessä. Mutta näytelmän perusasetelmat eivät vieläkään ole museoon heitettäviä. Jotunin sanoma ottaa edelleen rohkeasti kantaa miehen ja naisen, aviopuolisoiden välisiin valtasuhteisiin ja omaisuuden huonoon hoitoon ja toisen rahavarojen ahnehtimiseen.
Talojen isäntien, veljesten Aadolfin, Taneli Mäkelän (vierailija) ja Justuksen, Jorma Helmisen, salaisten rakkauksien hedelmät Matti-paimenpoika, Rasmus Tykkyläinen / Juri Juutinen ja sisäkkö Lempi, Liisa Loponen, saavat hekin isänsä. Maalaiskylä on täynnä juorun haluisia tarkkailijoita, asiat ovat kyläläisillä tiedossa, vaikka asianosaiset toisin kuvittelevat.
Taneli Mäkelä vie hiljaisen hirtehisen hyväntahtoisesti, vähän konjakkiin kallistuvan, köyhtynyttä kartanonisännän nukkavierua roolia. Isännällä on vastapainona uusi koketti rouvansa, Juulia, Lumikki Kouki, jotta vanheneva mies haluaa vaimonaan pitää kuin kuun olisi taivaalta saanut. Koukin eleet ovat harkittuja, rahaa ja vaurautta ei ollutkaan, mutta on taito pitää miehet pikkurillin ympärillä! Eipä aviomies välitä, vaikka hänen silmiensä edessä vaimo toista rakastelee.
Ihastuksen kohde on vähän selkärangaton, herrasmies Veijo, Jussi Puhakka. Ah, niin komea, rahalle ja naisten kauneudelle perso nuori mies!
Syntyy kolmoisdraama, kun kartanonneiti Piia, Anniina Piiparinen, ja äitipuoli joutuvat saman miehen pauloihin.
Veljesten taloja pitävät pystyssä tomerat emännöitsijät, Riikka, Anna Pitkämäki, isäntä Aadolfin salarakas, mutta ei vihille vietävä ihminen.
Vihille sukanvarsisäästöjen takia hänet veisi rehvasteleva poliisi, Tapio Aarre-Ahtio, mutta saa rukkaset.
Melkein Justuksen vaimo, Karoliinan, Eeva-Kirsti Komulainen elämä häilyy juopottelevan tilanomistajan odotetun kuoleman ja testamentin välillä. Olin hieman yllättänyt Komulaisen ensimmäisen näytöksen turhan hätäisestä suorituksesta, syntyi häneltä odottamatonta ylinäyttelemistä. Oikeaan rytmiin hän pääsi myöhemmin.
Eipä Julius isäntä kuollut, oli vain ottanut turhan monta kulausta viinatrokari, Kai Kokko, myymää virolaista pirtua. Toinen näytös vie katsojan varsinaiseen karuselliin. Viinan uuvuttamia veljeksiä haudataan, ollaan lähes paratiisissa. Kari Laukkasen valaistus luo salaperäistä hämyä, ihmiset ovat pukeutuneet kuka mitenkin, eikä tiedetä, ollaanko maan vai pilven päällä.
Minna Välimäen lavastus on onnistunut, rappeutunut kartano, mikä on vuosia sitten elänyt loistonsa päiviä. Maalari – Elias, Mika Piispa, huiskii ansiokkaasti maalia seinille, mutta katse kiertää enemmän sisäkkö Lempin olemuksessa. Ränsistyneen talon vastakohtana ovat Tarja Lapintien kartanon rouvan ja neidin 1920 – 30 luvun muotia heijastelevat puvut.
Täysi katsomo eli mukana Juhani – näyttämön tapahtumissa ja taputti naseville vuorosanoille. Tohvelisankarin rouva ei ole huono valinta Maria Jotunin näytelmistä tämän päivän ihmisille katsottavaksi.
Marja-Liisa Niuranen