Kuinka moni kirjallisuuden harrastaja kirjoja lukiessaan tietää tai muistaa, miten isoäidinäidinäidin aikana valmistettiin paperi? Väärin arvattu, ei sitä valmistettu puuselluloosamassasta vaan kangaslumpusta! KirjailijaKaari Utrion viime syksynä ilmestyneessä romaanissa Paperiprinssi hän on tutustuttaa lukijansa perinpohjin lumpuista tehdyn paperin valmistukseen. Utrio-Linnilän perheyrityksen Amanitan kustantama teos on jälleen utriomaisen tarkkakuvaus 1800-luvun keisarillisen Helsingin ja sen lähistöllä maaseudulla sijainneitten kartanoitten säätyläisten ja muiden asukkaitten säätyjen määrittelemistä elämäntavoista.
Suurkosken paperiruukki on kuvitteellisessa paikassa puutalo-Helsingistä ehkä länteen Vihdin suuntaan. Sen perustaja oli vanhan maakartanon omistaja eversti Ross, jonka merille karannut poika, merikapteeni Sebastian palasi isänsä kuoltua kotiinsa vakavasti loukkaantuneena invalidina. Paperiruukkia oli tarmokkaasti hoidettu everstin sisaren tantte Gustavan, mestari Körnerin ja vanhan kirjanpitäjän, puukhollari Solinin toimesta. Ruukin paperitöissä auttoi romaanin toinen päähenkilö, naimaton, köyhää aatelia oleva neiti Wilhelmine, Falkestenin puustellista. Kun kaksi orpoa pitkä eikä enää mikään tyttönen Wilhelmine ja ruukin jättikokoinen perillinen, ensi kerran aikuisena tapasivat, niin heidän välillään säkenöi kiukku kylmillään olleen kartanon edustushuoneessa. Sebastian Ross oli laiminlyönyt perintönsä hoidon.
Kun kirjailija romaanin sivuilla tutustuttaa vammautuneen merikapteenin paperiruukkiin selviää, että Utrio on paneutunut 1800-luvun uuden saksalaista alkuperää olevan uuden teollisuushaaran rakentamiseen. Kirjailijan asiantuntijana, lumpusta paperiksi valmistukseen, oli toiminut UPM-Kymmenen kulttuurisäätiön hallituksen puheenjohtaja Eero Niinikoski.
Paperiprinssi kannattaa lukea niin paperinvalmistuksen kuin säätyläisihmisten elämää määräilevän pikkutarkan etiketin takia. Parasta paperia syntyi, jos ruukin lumpunostajat onnistuivat hankkimaan vanhoja puuvilla- ja pellavavuodevaatteita tai pitovaatteita. Lumpun kerääminen oli ankarasti aluekohtaisesti määritelty, ja vanhasta kotivaltiosta Ruotsista tulleet ostajat vihastuttivat ruukille lumppua ostavia erityisesti. Samaan aikaan keisarillinen senaatti määräsi lumppujen säästämisen uuden teollisuuden raaka-aineeksi. Vanhaa kangasmateriaalia eivät ihmiset saaneet hävittää polttamalla tai tunkioon viskaamalla. Samaan aikaan oli edelleen määräys, että työtä piti jokaisen ihmisen Suomen suuriruhtinaskunnassa tehdä. Jos henkilö, maata omistamaton nainen tai mies ei pystynyt osoittamaan olevansa toisen palveluksessa tai esimerkiksi itsellinen käsityöläinen, merkittiin hänet kirkonkirjoihin irtolaiseksi!
Työnteko ei koskenut säätyläisnaisia. Wilhelmine-neiti olisi jäänyt, isänsä, vanhan kiukkuisen luutnantin kuoltua ja menetettyään puustellin, seuraneidiksi tantte Gustavalle ja auttamaan ruukin kirjallisissa töissä. Mutta se ei käynyt, paheksui hautajaisiin saapunut kaukainen sukulainen, vanha kreivi Herman von Staude . Kreivi määräsi hautajaisten jälkeen ”melkein tuulimyllyn kokoisen” sukulaisneidin lähtemään kotiinsa Yrjönkadulle Helsinkiin kaksikymmenvuotiaan vaimonsa seuraneidiksi. Siellä hänen ensimmäisen avioliitostaan tytär Agnetta toimi kotinsa monenlaisissa tehtävissä. Varakkaampien perheitten tyttäristä ainakin yhden oletettiin jäävän vanhempiensa vanhuuden turvaksi kotia hoitamaan.
Kirjailija pyöräyttää kirjan runsaan neljän ja puolen sadan sivun aikana säätykierronkin vähän sekaisin yllättävillä naimakaupoilla ja pilkkaa säätyynsä sokeutuneita ihmisiä. Stauden kreivillisen kodin seinien sisällä oli ihmisten välisiä jännitteitä ja salaisuuksia, jotka pitävät kirjan jännitettä yllä. Kolera raivosi Helsingissä. Ihmisiä hoivasi lääkäri Elias Lönnrot, ja Stauden naiset kävivät kuuntelemassa runoilija Johan Ludvig Runebergia tämän Helsingin kodissa. Naisen asemaan säätyläisperheissä ja vaurastuvassa porvaristossa määriteltiin tietysti aviopuolison tai holhoojan kautta, mutta vaimot myös hoitivat rouvasväen piirissä perheen sosiaalisia suhteita aviomiehen eduksi. Säätyläisten kodeista, vaatetuksesta ja minkälaista sen tuli olla, saa lukija hyvän kuvan.
Kirjan henkilögalleria löytyy etusivuilta, ja lukijan tiedon taso nousee merkittävästi, kun kirjan viimeisillä sivuilla Utrio on lisännyt Pietari Suuren rankijärjestyksen vuodelta 1722 sekä kirjassa esiintyvien nimikkeiden suomennokset.
Marja-Liisa Niuranen