Pari viikkoa sitten järjestettiin Helsingissä mystiseksi luonnehdittu tiedotustilaisuus, jossa kerrottiin Dingo-yhtyeen paluusta – ja vielä sen myyvimmällä kokoonpanolla. Siinä basisti Eve oli korvattu Pepe Laaksosella, joten heavy-terminologiassa puhuttaisiin Dingo Mark II:sta. Viittaan tällä siihen, miten lempiyhtyeeni Deep Purplen eri kokoonpanoja on tapana kutsua. Purplen miehityksestä ylivoimaisesti paras oli juuri Mark II, jossa oli mukana bändin kovin poppoo: Ian Gillan, Ritchie Blackmore, Jon Lord, Ian Paice ja Roger Glover.
Deep Purplen Mark II:n paluu lavoille olisi kova sana. Siinäkin mielessä, että se edellyttäisi kosketinsoittaja Jon Lordin nousemista haudasta. Vielä hurjempi juttu musiikkihistoriallisesti olisi Beatles Mark II:n comeback. Eroa Mark I:een oli siinä, että rumpali Pete Best korvattiin Ringo Starrilla. Tämänkin jumalallisen kokoonpanon saaminen lavalle vaatisi kahden soittajan palauttamista henkiin: John Lennonin ja George Harrisonin.
Maailma on täynnä niin kovan luokan rock-kokoonpanoja, että niiden mahdollisen comebackin rinnalla Dingon paluu lavoille on lähinnä maakuntasarjan uutinen. Arto Nybergin haastattelussa yhtyeen rumpali, Juha Seittonen, taitelijanimeltään Keijo Q tai Quuppa kertoi, että oli käynyt pitkästä aikaa vanhassa kotikaupungissaan Porissa, jossa Dingo oli saanut alkunsa. Ankealta näytti, kuten aikaisemminkin, tai oikeastaan vieläkin ankeammalta, hän jotakuinkin puki tunnelmiaan sanoiksi. Työttömyyden kanssa kärvistelevän kaupungin tori oli tyhjä kuin autiotalo. Josko viisikon paluu antaisi siihenkin samanlaista virtaa kuin 1980-luvun alussa, jolloin Pori oli Suomen rock-musiikin pyhättö?
Samassa tiedotustilaisuudessa kerrottiin myös, että työn alla olisi kirja ja mahdollinen elokuva Dingosta. Varsinkin elokuvan, ja jopa ajan tasalle päivitetyn kirjankin vielä ymmärrän, mutta en comebackia. En ainakaan usko sellaisen kokoluokan paluuseen, josta kundit saisivat keikkailusta itselleen pysyvän rahapuun. Seittosen mukaan, ennen kuin juhannuksena tärähtää, pitää vielä treenata. Ja senkin jälkeen edelleen treenata, treenata ja treenata. Dingon jäsenistä Seittonen ja kosketinsoittaja Pete Nuotio olivatkin niitä, joilla oli suosion aikaan jalat tukevimmin maan pinnalla.
Ketkähän ensinnäkin olisivat keikkojen potentiaalia yleisöä? Entiset, nyt jo keski-ikään ehtineet Dingo-fanit? Heidän lapsensa, jotka ovat ihastuneet äitinsä lempimusiikkiin? Vai peräti lastenlapset? Kahdesta jälkimmäisestä ryhmästä saadaan tuskin halleja täyteen, ainakaan pitkässä juoksussa, ja epäilen, että äideillekin yksi yökerhokeikka per suurempi kaupunki taitaisi riittää.
Toinen avainkysymys kuuluu, missä mittakaavassa Dingo aikoo valloittaa Suomen uudelleen vai sortuuko se jälleen suuruudenhulluuteen kuten uransa loppuvaiheessa? Palaako manageriksi Lasse Norres vai onko tilalle mietittynä joku toinen henkilö? Norres paljasti muistelmissaan, Paavo Nurmen kirjoittamassa Kuunaama-teoksessa, menettäneensä päästään loputkin hiukset bändin vuoksi. Vai yrittävätkö jätkät setviä hommat omin päin? Siitäkään ei ole jäänyt muisteltavaksi hyviä kokemuksia.
Vastaukset saadaan viimeistään kesän jälkeen. Pahimmillaan voi käydä ainoastaan, kuten vanhaa parisuhdetta uudelleen lämmiteltäessä. Aluksi intohimoiselta tuntuvan kielarin jälkeen jää entistä pahempi maku suuhun.
Ilkka Isosaari