Heinäkuussa päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja matkata elämäni ensimmäistä kertaa legendaarisille Savonlinnan oopperajuhlille. Kohteeksi valikoitui Otellon ensi-ilta. Shakespearen teksti, Verdin musiikki. Kyllä siitä kaiken järjen mukaan mukaan pitäisi pätevä ooppera saada aikaan. Oopperaa tuntematonkin tietää kyllä pääosin Shakespearen ja Verdin meriitit.
Vaan mitä tekee Rock-musiikin ystävä oopperajuhlilla? Niinhän sitä sanotaan, että kaikkea pitäisi ennakkoluulottomasti musiikin saralla kokeilla, joten miksipä ei sitten oopperaakin. Vaikka allekirjoittaneella on noin kolmenkymmenen vuoden kokemus musiikin alalla, on ooppera jäänyt kovin vieraaksi. Niinpä en yritäkään tässä arvioida sitä miten laulajat ja soittajat suoriutuivat rooleistaan tai mitä muita upeita nyansseja itse oopperassa oli. Keskitynkin enemmän itse tapahtumaan ja tunnelmiin, niistä sentään jotain ymmärrän. Se on kuitenkin varmaa, että lavalla temmelsivät alansa kovat ammattilaiset.
Juoni oli ennestään selvää pässinlihaa, sen tarkistin jo ohjelmalehtisestä: ”Urhoollinen maurisotilas Otello palaa kotisaarelleen juhlittuna sankarina. Pahaa aavistamatta vaarallisin vihollinen löytyykin omien joukosta. Demoninen vänrikki Jago punoo juonen, joka saa Otellon mustasukkaisuuden valtaan. Sokeana raivosta hän surmaa rakastettunsa vain huomatakseen olleensa oman sairaan mielensä vanki.” Juoni siis Shakespearen peruskauraa eli mustasukkaisuusdraamaa oli tarjolla isolla kädellä.
Kävellessämme kohti Olavinlinnaa puistonpenkkien aina iloiset veikot huutelivat perääni: ”Ei taida tuokaan tietää minne on menossa, Häh!Häh! Tajuutsä jätkä, sä oot menossa oopperaan?”, käkättivät nuo iloliemiään nauttivat puistokemistit. Mieleeni hiipi epäilys, oliko tämä sittenkään niin kovin hyvä ajatus. Mieltäni helpotti kuitenkin heti, kun pääsimme lippujonoon, jossa näkyivät mm. Mikko Kuustosen, Pepe Willbergin ja Jaakko Saariluomankasvot. Siis ihan oikeita viihdemaailman ihmisiä sieltä kevyemmältä puolelta. Eivät hekään varmasti mitään oopperan asiantuntijoita ole, mietin helpottuneena. Pelkästään upeassa Olavinlinnassa käynti on hieno kokemus. Nyt oli kuitenkin mahdollisuus nostaa tuo kokemus toiseen potenssiin oopperan avulla, jonka tekstin Shakespeare kirjoitti samoihin aikoihin, kun Olavinlinna eli omaa kukoistuksen aikaansa eli 1500-1600 -luvuilla. Puitteet upeaan kokemukseen olivat siis totaalisesti kohdillaan.
Koska kyseessä oli ensi-ilta, oli yleisön joukossa runsaasti ns. julkkiksia niin musiikin, muodin kuin politiikankin saralta. Tämä sopi mainiosti etukäteiskuvaani siitä, että näissä kekkereissä pitää ehdottomasti näyttäytyä, vaikkei ooppera itsessään niin kiinnostaisikaan. Frakit, minkkistoolat ja monokkelisilmäiset herrasmiehet loistivat kuitenkin poissaolollaan, sillä pukeutuminen yleisössä oli siistiä, mutta rentoa. Ei siis odottamaani elitististä elvistelyä, josta oopperayleisöä niin monesti syytetään.
Oopperan seuraamista helpotti teksitys niin suomeksi kuin englanniksikin. Istuimme rivillä 33, joka oli mielestäni liian kaukana orkesterista ja lavasta, sillä odottamani musiikin pauhu, jonka pitäisi tuntua vatsassa asti, jäi puuttumaan. Hieman sama asia, kuin kuuntelisi Metallican keikkaa sadan metrin päästä järkeilin itselleni. Ei sielläkään enää puntti vipata, niin kuin sen pitäisi. Etukäteen minua oli informoitu, että Verdin musiikki on helposti lähestyttävää tälläiselle oopperanoviisille, joka ei alaa kovin hyvin tunne. Jälkikäteen ajateltuna sitä se ei kylläkään ollut. Jäin kaipaamaan mieleenjääviä tai edes etäisesti tuttuja melodianpätkiä, joihin olisi voinut tarttua. Sen verran nähtävästi on nykymusiikki pilannut allekirjoittaneen korvat, että hittiä pitää pukata. Edes vähän.
Eniten oopperassa hymyilytti kohtaus, jossa Otello (Kristian Benedikt) murhasi vaimonsa Desdemonan (Ekaterina Goncharova). Ei sen takia, että murhaamisessa olisi sinällään mitään hauskaa, mutta kyllä siihen touhuun saadaan oopperassa kulumaan todella paljon aikaa ja paljon kovaäänistä laulua. Murhattu vaimo tosin jatkoi laulua vielä kuolleenakin…
Otellon kesto oli kaiken kaikkiaan kolme tuntia väliaikoineen. Usko tai älä, mutta missään vaiheessa oopperaa ei tullut aika pitkäksi, sillä tarina piti otteessaan tiukasti. Oli se Jago (Tommi Hakala) vaan niin paha ja kiero mies. Väliajalle olimme etukäteen tilanneet tilanteeseen sopivasti kuohujuomaa ja mansikoita. (Kyllä, tämä oli ehdottomasti meille se oopperan elitistisin osa). Ja hyvä, että olimme etukäteistilauksen tehneet, sillä linnan kapeat käytävät ja rappuset eivät kovin hyvin sovi parin tuhannen ihmisen temmellyskentäksi ja ruuhkat käytävillä olivatkin melkoiset.
Kaiken kaikkiaan Savonlinnan oopperajuhlat oli hieno kokemus kaltaiselleni lahtelaisjuntille. Jos jossain oopperaneitsyys on menetettävä, on Olavinlinna siihen hienoin mahdollinen miljöö. Ja niille, jotka sanovat etteivät ymmärrä oopperaa; Ei kaikkea pidäkään aina ymmärtää, riittää että ymmärtää nauttia. Ensi kesänä uudestaan. Ehdottomasti.
Pete Salomaa