Maanantai-iltana Manchesterissa tehty terrori-isku oli monella tavalla hirvittävä ja todiste siitä, miten pitkälle iskun tekijät ovat valmiina menemään saadakseen teolleen maksimaalisen julkisuuden. Kohteeksi oli suunnitelmallisesti valittu nuoria, perheitä ja lapsia.

Miten juurisyihin voi vaikuttaa?

Suomeen iskulla ei ole todettu olevan suoraa yhteyttä, mutta on selvää, että henkisesti jokainen isku vaikuttaa myös meihin suomalaisiin. Uuden tiedustelulain odotetaan ratkaisevan paljon, mutta mikään laki tai tiedustelu ei ratkaise itse ongelmaa. Terrorismin juurisyihin me emme pääse lainsäädännöllä kiinni. Se vaatii, että ongelmia ratkaiseva politiikka palaa kansainväliseen politiikkaan. USA:n, Venäjän ja muiden suurvaltojen lisäksi avaimia on myös Euroopan Unionin käsissä. Syyrian, Irakin ja koko Lähi-Idän ja Pohjois-Afrikan kriisien ratkaisua ei ole näköpiirissä. Suomi voi vaikuttaa asioihin, mutta pääasiassa EU:n kautta.

Manchester kestää

Minulle Manchesterin Areena on tuttu paikka. Ensimmäisen kerran pelasin siellä jääkiekkoa keväällä 1996 paikallista Manchester Storm-joukkuetta vastaan Birminghamin joukkueen eli Solihull Blazen paidassa. Samana vuonna kaupungin ylpeys Oasis tuli ulos biisillään ”Don’t look back with anger”. Olen Britanniassa Lontoossa ja Birminghamissa asuessani usein vieraillut Manchesterissa, koska kaupungissa on oma erityinen henki ja meininki. Eikä kyse ole vain jalkapallosta tai musiikista. Itsetunto on terveellä tavalla positiivinen.

Missä ja mitä seuraavaksi?

Historia on opettanut Brittejä katsomaan vaikeitakin tilanteita silmiin. Manchesterin henki on vahva ja se kestää. Silti jokainen meistä miettii jo eteenpäin – missä ja mitä tapahtuu seuraavaksi? On selvää, että niin Britanniassakin muin muualla turvatarkastuksia ja tiesulkuja tullaan näkemään entistä enemmän. Liberaali, vapaaseen liikkuvuuteen tottunut Eurooppa on kovilla ja se on juuri iskujen tekijöiden tavoite. Siksi pelolle ei saa antaa valtaa, vaan meidän on tehtävä kuten Manchesterissa – elää normaalia elämää ja arkea, kylvää vähemmän riitoja ja löytää ongelmiin ratkaisuja. Sieltä ne juurisyyt kaikkiin ongelmiin lopulta tulevat. Suuriin ja pieniin.

Ville Skinnari

Esko Seppänen ja Iiro Viinanen ovat panneet vauhtia suomalaiseen eutanasiakeskusteluun tekemällä kansalaisaloitteen asiasta. Aloite keräsi noin 60.000 allekirjoitusta. Eutanasia on sallittu vain Alankomaissa, Belgiassa, Sveitsissä, Luxemburgissa ja Oregonin osavaltiossa se on sallittu erittäin tarkoin säännellyissä olosuhteissa. Tätä keskustelua ”hyvästä kuolemasta” ei voi käydä, ellei siihen liity tiettyjä arvovarauksia.

Kuolinavun toteuttamista sääteleviä ehtoja rajataan aloitteessa 11 kriteerillä. Neljä koskee potilasta ja hänen tilaansa: Se on lääketieteellisesti toivoton ja johtaa pian kuolemaan, ja potilaalla on ”sietämättömiä” fyysisiä kipuja, joita ei voida lievittää. Potilaan täytyy kuitenkin olla oikeuskelpoinen, täysi-ikäinen ja kognitiivisesti kompetentti. Lisäksi hänen on esitettävä hoitavalle lääkärilleen toistuvasti, että hän haluaa vapaaehtoisesti armokuolemaa ja hänen päätöksensä on harkittu ja tehty ilman painostusta. Lisäksi lääkärin pitää olla varma, ettei potilas kärsi psykiatrisesta sairaudesta. Lääkärin ja potilaan täytyy olla molempien samaa mieltä, että muita ratkaisuja ei enää ole käytettävissä.

Kansalaisaloitteen mukaan eutanasialainsäädännön säätäminen edellyttää valvontaelimen perustamista. Tällöin eutanasian suorittanut lääkäri toimittaisi tarkat tiedot eutanasiapäätöksestä johtuneista syistä sekä muista tapahtumista, joita vaadittaisiin, kuten aikataulusta ja konsultoivista muista lääkäreistä. Kriteerit ovat selkeitä ja yksiselitteisiä, mutta mutta..

Sitten tulevat ne toiset argumentit. Voiko länsimainen oikeusvaltio luopua yhdestä keskeisimmistä ihmisoikeusperiaatteista, hengen suojaamisesta, edes silloin, kun kuolemansairas sitä pyytää? Hollannissa myrkyn voi kumota itse tai lääkärit jättävät välineet, joilla sen voi itse hoitaa. Mutta miten
nelirajavammainen pahoin loukkaantunut siihen itse kykenisi?
Sveitsissä armokuolemaa ei saa tehdä, jos tekijä tai avustaja hyötyy kuolemasta. Siellä sen voi kuitenkin tehdä esimerkiksi Dignitas-järjestön avulla, jossa lääkäriä ei tarvita muuhun kuin kirjoittamaan pentobarbiitaaliresepti.

Suomessa kansalaisaloite sivuttaa lääkäreiden vastustusta. Kuitenkin lääkärikunnastamme löytyy sellaisiakin lääkäreitä, jotka yksityistapauksissa saattaisivat avustaa kuolemaa.Tarvitsisimme siis selkeän eutanasialain, jossa määriteltäisiin tarkasti, milloin toimenpiteisiin  ryhdyttäisiin. Monilla on harhaluulo, että eutanasialain säätäminen takasi kaikille sitä haluaville armokuoleman. Sitä ei suinkaan ole laissa tarkoitettu, vaan hankkeen ajajat haluaisivat vain lievittää parantumattomasti sairaiden kärsimyksiä.

Tavalla tai toisella kaikkien armon enkeleiden yritykset on torpattava. Vanhusten viime hetken hoitojen priorisointia tehdään jo nyt monissa kunnissa, koska 95-vuotiaalle ei tehdä enää 500.000 maksavia operaatioita, joilla elinodotetta voidaan lisätä parilla kuukaudella. Keskustelu asiasta on tässäkin aviisissa alkanut!  Mitä mieltä sinä olet?

Juhani Melanen

Lauri Marjamäki säilytti paikkansa Leijonien päävalmentajana yhtä täpärästi kuin Suomi omansa neljän parhaan jääkiekkomaan joukossa. MM-kisojen aikaan lokaa sateli niskaan vähän joka suunnasta. Kaikkein rankimmin Marjamäkeä tykitti selkään ruotsalaisen Expressen-lehden urheilutoimittaja Magnus Nyström, jonka mukaan Suomi olisi tuhoamassa kurinalaisella ja tylsällä pelillään kaikki hienoudet jääkiekosta. ”Olisi häpeä koko lajille, jos Suomi voittaisi”, hän kirjoitti Ruotsi-ottelun alla.

”Jääkiekko on maailman hienoin urheilulaji silloin, kun suuret tähdet pääsevät irti ja päällimmäiseksi nousee pelaamisen ilo. Suomi, MM-kisojen tylsin joukkue, rakentaa puolustusmuurin siniviivalle ja yrittää voittaa kamppailun puolustuksen ja rikkovan pelin avulla”, Nyström päästeli analyysissään.

Nyströmin mielestä Leijonien tämänvuotinen MM-miehistö ja Suomen alle 20-vuotiaiden maajoukkue, joka voitti Patrik Laineen, Sebastian Ahon ja Jesse Puljujärven johdolla MM-kultaa Helsingissä puolitoista vuotta sitten, olivat kuin eri planeetoilta. ”Toivon, että Tre Kronor tuhoaa tuon haudankaivuukiekon, ja peli-ilo nousee jälleen pintaan”, hän jatkoi. Miehen mukaan Leijonien esitys oli verrattavissa Lordin suoritukseen Eurovision laulukilpailuissa: ”Yksinkertainen biisi, eikä mitään muuta.”

Suomen kokeneesta valmentajakaartista myös Juhani Tammisen mielestä peruuttava pelitapa, jolla Suomi pelasi, on auttamattomasti aikansa elänyt. Jukka Jalonen ja Hannu Aravirta sen sijaan vannovat niin sanottujen viivelähtöjen nimiin. ”Tappara on SM-liigassa joukkue, joka lähtee eniten viiveellä ja erittäin hyvä siinä”, Jalonen puolustaa. Joukkue onkin voittanut eniten Suomen mestaruuksia, 17 kappaletta, jos mukaan lasketaan sen edeltäjän, Tammerfors Bollklubbin kolme mestaruutta.

Marjamäen pelityyli on pitkälti tuttu hänen Kärppä-ajoiltaan, jolloin hän saavutti kaksi Suomen mestaruutta sekä ennen maajoukkueen peräsimeen siirtymistä EM-hopeaa ja SM-pronssin. Paavo Nurmi kirjoittaa Kärppien 70-vuotishistoriikissaan Kärpät – Pohjoisen kiekkopeto (Mistake Media, 2016), että Marjamäki pyrkii pelaamaan kiekkokontrolliin perustuvaa jääkiekkoa, kurinalaisilla viisikoilla, eikä pelitapa salli vapaamatkustajia. Se merkitsee usein viivelähtöjä.

”Nopean lähdön täytyy olla tarkoituksenmukainen”, Marjamäki tähdentää. ”Hyökkäyspeli päättyy yleensä kiekonmenetykseen. Nopea hyökkäykseen lähtö on itse asiassa äärimmäisen typerä ratkaisu. Viivelähdössä on kyse pelin ymmärtämisestä ja kiekkokontrollin säilyttämisestä.”

Ehkä seuraavaksi pitäisikin miettiä, riittääkö pelitapa, jolla ylletään SM-liigassa kultaan, enää kansainvälisissä otteluissa. Vai pitäisikö Tapparan tai Kärppien sijaan ottaa oppia NHL:n huippujoukkueista? Ruotsalainen lätkäfilosofi Nyström unohti tosin mainita, että Lordin kappaleella voitettiin euroviisut, vieläpä kisojen historian siihen mennessä komeimmalla äänisaaliilla. Ruotsi on kylläkin voittanut viisut kuudesti, ja jääkiekon maailmanmestaruuksia on nyt kasassa kymmenen.

Ilkka Isosaari

Launeen omakotiyhdistys sekä Launeen kirjasto järjestivät yhdessä Omalähiö -lehden kanssa perinteiseen tapaan kevätkarnevaalit viime sunnuntaina kirjastolla. Aurinkoinen ja lämmin sää houkutteli launeelaisia mukaan oman kaupunginosan tapahtumaan. Odotettua ja monipuolista kevättapahtumaa olivat myös järjestämässä muun muassa Alijuhakkalan martat sekä Launeen seurakunnan miestyö. Taikuri-Jokke esiintyi kaikille lapsille ja lapsenmielisille sekä Jari Rissanen laulatti yleisöä.

Petri Görman

Ensimmäisen helatorstain ja helluntain välissä oli kummallinen tyhjä kohta. Jeesus oli noussut taivaaseen. Jeesuksen lupaama Pyhä Henki ei ollut vielä tullut. Piti vain hiljaa odottaa, mitä tuleman pitää. Odotus palkittiin. Helluntaista alkaen Jumala on toiminut täällä maan päällä Pyhän Henkensä kautta. Jumalan henki auttaa meitä uskomaan ja rukoilemaan. Henki opastaa eteenpäin, avaa Raamatun sanaa, patistaa liikkeelle lähimmäisen luo.

Välillä ihmisen elämässä on hiljaisia, haaleita, pimeitä kohtia. Mikään ei oikein sytytä. Ei koeta suuria tunteita, kaikki tuntuu tylsältä. Ehkä sellaisissa tyhjissä kohdissa kytee jonkun uuden odotus. Kun mikään ei säväytä, herkistymme pienillekin toivon merkeille. Kun flunssa on ensin vienyt makuaistin, tuntuvat ensimmäiset raikkaat maut tervehtyneessä suussa aivan erityisiltä.

Jumala on meidän kanssamme kaikenlaisissa vaiheissa. Hän ei ole vain vahvoissa uskon hetkissä, rukousvastauksissa ja ihmeissä. Hän on aivan yhtä lailla läsnä hiljaisessa tuulenhuminassa: silloin kun ihminen rukoilee arasti Jumalalta apua, silloin, kun hätääntynyt löytää luottamuksen, kun masentunut alkaa vähän toivoa.

Meidän ei tarvitse katsoa itseemme, vaan saamme kääntää huomion suureen, rakastavaan Jumalaan. Hän on meidät luonut. Hän johdattaa meitä. Jumala on antanut Poikansa maailmaan. Jeesus täytti kaiken, mitä tarvittiin ihmisen pelastukseen. Siksi voimme siirtää katseen omasta heikkoudesta Jumalan lahjoihin. Pyhä Henki avatkoon niitä meille joka päivä.

Riitta Särkiö

Presidentti Mauno Koiviston perintöä kannattaa vaalia. Koivisto vei rohkeasti Suomen osaksi länttä ja Euroopan Unionia. Ulko- ja talouspolitiikka ovat Koiviston ajoista nykyisin vielä enemmän kytköksissä toisiinsa. Molempien osaamisen yhdistelmä on sellaista, mitä Suomi edelleen tarvitsee. Ystävät kannattaa olla läheltä ja viholliset kaukaa.

Koivisto ymmärsi realistina Suomen maantieteen merkityksen ja Venäjä-suhteen tärkeyden. Presidentin valitsijamiesvaaleissa pääsin isäni Joukon vaalityössä loppuvuonna 1981 tapaamaan Lahden Jukossa ensimmäisen kerran nuorena poikana tulevaa presidenttiä. Koiviston ajattelu sopii ulko- ja turvallisuuspolitiikan sekä talouden lisäksi myös maakunnan sisäisen yhteistyön rakentamiseen. Näemmekö todella kaikki mahdollisuudet tehdä yhteistyötä oman maakunnan sisällä? Päijät-Hämeen Hyvinvointiyhtymä on tästä hyvä esimerkki ja koeponnistus yhteisen näkemyksen merkityksestä, sen olemassaolosta tai sen puutteesta.

Torstaina olimme perustuslakivaliokunnan kanssa tapaamassa tasavallan presidenttiä. Samalla minulla oli mahdollisuus allekirjoittaa presidentti Koiviston surukirja Presidentilinnassa.

Pieni maa voi vaikuttaa

Pieni maa voi olla kokoaan suurempi vaikutttaja kansainvälisesti ja EU:ssa. Suomi on ollut pitkään kokoonsa nähden merkittävässä roolissa kansainvälisesti, kuten esimerkiksi presidentti Koiviston aikakaudella. Suomi on onnistunut valitsemaan aikaansa sopivat ja osaavat presidentit – näin on nytkin.

Suomen ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Eurooppa-politiikassa Suomea johtaa päämiestasolla pääministeri. EU:ssa käydään tänä vuonna laajaa tulevaisuuskeskustelua. Uudelle ajattelulle on tilausta ja suuri tarve. Kansainvälisesti Suomella on kaksi vahvuutta ylitse muiden: korkea teknologia – ja ympäristöosaaminen ja historiastamme johtuva Venäjä-tuntemus.

Suomi ei ole onnistunut profiloitumaan strategisella tasolla Euroopan unionissa sitten Lipposen I hallituksen. Aktiivisen EU-politiikan sijaan olemme käpertyneet seuraamaan sivusta, mihin suuntaan EU meitä vie. Edelläkävijän rooli ja näkemyksellisyys on vaihtunut omien kantojen puolustamiseksi. EU-oikeutta impivaaralainen Suomi tulkitsee tiukemmin kuin muut. Meillä on kuitenkin paikka ottaa roolia kokoamme suurempana vaikuttajana, kun olemme EU:n puheenjohtajamaa vuonna 2019. Se ei onnistu ilman todellisia visioita ja näkemyksiä eli politiikan sisältöjä.

Pariisin kevät

Suomen jääkiekkomaajoukkueen edesottamuksista riittää aina mielipiteitä. Pariisin kevät on ollut maajoukkueelle vaikea. Tätä kirjoittaessani en vielä tiedä miten torstaina USA-ottelussa tulee käymään. Kanada-ottelussa tuli esille kylmä tosiasia joukkueiden tasoerosta. Suomen pelaajamateriaali ei yksinkertaisesti riitä huippumaita vastaan. Pelitapa – oikea tai väärä – ei enää ratkaise, kun yksilötaidossa, kaksinkamppaluissa ja kiekollisessa varmuudessa nopeassa kansainvälisessä pelissä ollaan merkittävästi jäljessä. Kisojen jälkeen voidaan toki kysyä miksi niin moni NHL-pelaaja ei halunnut edustaa Suomea nykyisen päävalmentajan alaisuudessa.

Myönnän, että oma arvioni meni aivan pieleen, kun toimittaja kysyi ennen kisoja Juha-Matti Aaltosen roolista MM-kisoissa. Ennustin, että Juhis yllättää positiivisesti aika vaikean HIFK – kauden jälkeen ja sytyttää joukkueen lentoon. Olin väärässä, vai olinko? USA-ottelu voi vielä muuttaa kaiken, koska tämä kaveri voi syttyessään tulla sammuttajaosastolta aivan liekkeihin ja kääntää yksin matsin kuin matsin.

Ville Skinnari

Suomi on keksijöiden ja omaperäisten teknisten ratkaisujen alkukoti, jossa menneisyyden Suomi etsii ratkaisuja tulevaisuuden haasteisiin koko ajan muuttuvassa maailmassa, jossa soditaan enemmän ja kyberhyökkäykset valtion, sairaaloiden ja maan johtoa vastaan lisääntyvät. Näkevätkö maan poliittiset johtajat maan ”todellisen” tilan ja osataanko näihin terroristien tekemiin hyökkäyksiin reagoida oikein?

Emme toki elä enää eristyksissä ja tietoa liikkuu koko ajan suunnaton määrä, josta meidän pitäisi suodattaa juuri se ”oikea” ja ajankohtaisin meihin suuntautuva uhkakuva. Tulevaisuutta ei pysty ennustamaan kukaan, mutta onko se edes tärkeää, sillä tulevaisuus on tässä ja nyt. Tähän ei pysty tiedekään, sillä kuka olisi uskonut, että Newtonin mekaniikan lait heittäisivät häränpyllyä, kun suhteellisuusteoria ja kvanttimekaniikka alkoivat muuttaa omaa käsitystä todellisuuttamme.

Voisiko historiasta ottaa oppia? Japanilainen Francis Fukuyama kirjoitti teoksen ”Historian loppu” vuonna 1992. Hänen mukaansa kaikki inhimillisen historian kannalta on jo kirjoitettu, koska länsimainen demokratia oli voittanut, kun sosialismi sortui. Kuinka väärässä hän olikaan, sillä historia loppu ei toteutunut ja me kakki suomalaiset mukaan lukien elämme suurta eurooppalaista tarinaa, jossa ovat mukana suuret voimat tsaari Putin ja Amerikan Roope Ankka Donald Trump ”Amerikka ensin” ohjelmallaan. Kiina on sotilaallinen mahti Idässä ja erilaisia diktaattoreita elää maailmassa eri laskutapojen mukaan joka 63 tai 64. Lieneekö väliä!

Tosiasiassa meitä kaikkia odottaa tulevaisuuden kuva, jossa automaatio ja tietotyö lisääntyvät ja nousevat arvoon arvaamattomaan. Yliopistot ovat joutuneet leikkausten kohteiksi. Koko ajan meillä toimitaan politiikassa kuin olisimme takaisin suistumassa agraarivaltioksi Sipilän johdolla.

Me olemme holhousyhteiskunta, joka usein sekoitetaan hyvinvointiyhteiskunnaksi! Ja tämä on vaaralista, sillä aikuisten ihmisten pikkutarkka holhoaminen vain paradoksaalisesti vahvistaa sitä, mitä sen pitäisi suojella. Ulkomaalaisten kuvaa Suomesta ja suomalaisista on vaikea muuttaa, ellemme uskalla edes keskustella siitä. Käsitys suomalaisista holhousta tarvitsevina lihavina sydäntautisina, on pakko alkaa muuttaa ja nopeasti.

Tosiasiahan meillä on loistava terveydenhoitojärjestelmä, jollei sote-uudistus sitä pilaa. Me voisimme kaupata koulutusjärjestelmiämme ja nopeita päiväkirurgiaan erikoistuvia yksiköitämme niin itään kun eteläänkin. Vain kauppamiehet puuttuvat!

Ympäristöosaamisessa olemme koko Suomessa kuin myös Lahdessakin aivan maailman huippua. Miten saisimme hihat heilumaan ja vauhtia vai jäämmekö odottamaan ilmastonmuutosta uimahousut jalassa? Ja lopuksi ymmärrämmekö ihan oikein luontomme moninaisuuden ja arvon?
Tilaakin olisi!

Näitä kysymyksiä kannattaa miettiä, kun käymme keskustelua jokapäiväisistä valinnoistamme!

Juhani Melanen

Kuulun siihen ikäluokkaan, jolle vuoden 1982 presidentinvaalit ja Mauno Koiviston valinta tasavaltamme presidentiksi merkitsi uuden ja avoimemman aikakauden alkua. Kukaan ei voi toki kiistää hänen edeltäjänsä, Urho Kaleva Kekkosen suuruutta valtiomiehenä, mutta tämä käyttäytyi välillä itsevaltiaan elkein, nöyristeli itään päin ja leimasi sanan säilällään ne poliitikot, jotka eivät niin tehneet. Suomi oli läntisen Euroopan ainoa maa, jossa ei uskallettu puhua niin sanotusta suomettumisesta.

Kekkosen itseoikeutettuna perintöprinssinä pidettiin alkoholiongelman kanssa paininutta Ahti Karjalaista, mutta tämän kärähtäminen rattijuopumuksesta 1979 sekä kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt pamflettikirjanen Tamminiemen pesänjakajat vaikuttivat lopulta siihen, että kansa kääntyi Koiviston taakse. Karjalaista tukivat enää keskustapuolueen johto, taistolaiset, Neuvostoliitto ja elinkeinoelämän vuorineuvokset. Dramaattisessa Kuopion puoluekokouksessa keskustan presidenttiehdokkaaksi äänestettiin kuitenkin Johannes Virolainen.

Vaalien asetelma oli poikkeuksellinen, sillä yllättävän moni suomalainen oli tottunut äänestämään presidentinvaaleissa ainoastaan Kekkosta. Tämä oli valittu lisäksi presidentiksi poikkeuslailla 1973 ja loppuvuosina hänen terveydentilaansa piiloteltiin kuin diktatuurimaissa ikään. Vaikka lähestulkoon kaikki puolueet esittelivät oman ehdokkaansa, Koiviston valinta oli melkeinpä selviö etukäteen. Esimerkiksi kokoomuksesta, joka liputti Harri Holkerin puolesta, tiedettiin monen porvarinaisen, ja -miehenkin, äänestäneen Koivistoa. Suomeen valittiin ensimmäinen sosialidemokraattinen presidentti ensimmäisellä kierroksella.

Koiviston puoluerajat ylittävä suosio sai välillä koomisiakin piirteitä. Tiedetään, että mies ei ollut välttämättä kovin innostunut siitä, että Perustuslaillinen Oikeistopuolue kävi epävirallista kampanjaa hänen puolestaan. Sen nokkamies Georg C. Ehrnrooth tunnettiin raivokkaana Neuvostopolitiikan arvostelijana. Ehrnrooth jakeli auliisti haastatteluja työhuoneellaan, jonka seinällä komeili aikakauslehdestä repäisty juliste Mauno Koivistosta.

Television viihdeohjelmissa Koiviston hahmo oli ollut jo ministerivuosista lähtien kestosuosikki, josta näyttelijä Ismo Kallio teki sittemmin näköishahmon. Kansa ulvoi naurusta, kun rusettiin ja erivärisiin sukkiin pukeutunut ”Vara-Manu” levitteli suuria käsiään ja totesi hiuskiehkuransa takaa turkulaisella korostuksella, että tilanne on erinomaisen huolestuttava.

Neuvostoliitossa pelättiin Koiviston valintaa presidentiksi kuin ruttoa, jopa uutta noottikriisiä ounasteltiin. Näin jälkeenpäin on pelkästään huvittavaa muistella, miten leppoisan oloisesta Manusta piirrettiin samanlaisia kauhukuvia kuin aikaisemmin Yhdysvaltain presidentiksi pyrkineestä Ronald Reaganista ja nyt myöhemmin Donald Trumpista. Sittemmin Koiviston ja lähinaapurimme välit normalisoituivat, kun ilmeni, että uusi presidentti osaa venäjää ja on tuntee hyvin sekä Neuvostoliiton historian, että kulttuurin.

Aina silloin tällöin Koivisto tuli julkisuuteen persoonallisilla kommenteillaan jostain päivänpolttavasta aiheesta. Näkemyksiään hän esitti myös kahden presidenttikautensa jälkeen kesäpaikastaan Inkoon Tähtelästä, jossa hän vietti aikaa entistä enemmän. Yksi keskustelunavaus oli Sarajevon olympialaisten aikoihin annettu kommentti, että kansallisuustunnukset ovat saaneet kansainvälisissä urheilukisoissa liikaa painoarvoa. Ajatus on edelleenkin, näin jääkiekon MM-finaalin alla, hyvin ajankohtainen. Eivätkö huippusuoritukset ole jo sinänsä juhlimisen arvoisia riippumatta siitä, miten yksittäinen kansakunta menestyy? Eikö kunnia pitäisi kohdistaa niihin yksilöihin, jotka ovat sen ansainneet?

Mauno Koivisto on ainakin ansainnut paikkansa Suomen historian yhtenä suurimmista presidenteistä. Ujon oloinen ja kömpelöltä vaikuttanut, myös fyysisiltä mitoiltaan suuri mies mittautti ensin kansansuosionsa voittamattomalta tuntunutta vastustajaa vastaan, avasi vasemmistopoliitikkona ovet länteen ja kulki Suomen valtion sheriffinä valitsemallaan tiellä tyylikkäästi loppuun asti.

Ilkka Isosaari

Lahden eteläisen kehätie -hankkeen rakennustöiden käynnistymistä juhlistettiin tiistaina 16.5.2017. Tilaisuuden maasto-osuudessa kutsuvieraat pääsivät useampipaikkaisen lapionvarteen kokeilemaan hiekansiirtoa yhdessä. Tempauksella haluttiin korostaa yhteen hiileen puhaltamista, joka on yksi hankkeen kulmakivistä.
– Kaikki poliittisen päätöksenteon tähtimerkit olivat kerrankin kohdillaan. Meillä oli maakunnallinen tahtotila tämän asian takana. Sen vuoksi tämä asia saatiin nyt myös maaliin asti, kaupunginjohtaja Jyrki Myllyvirta sanoi.

Lahdessa ja Hollolassa tehtiin yhtä aikaa mittava investointipäätös kehätietä varten, joka huomioitiin myös eduskunnassa.
– Projekti sijoittuu keskelle nykyistä yhdyskuntarakennetta ja sen vuoksi se on myös haastava.

Pääsemme tulevaisuudessa hyödyntämään kehätien rakentamisen mukanaan tuomia mahdollisuuksia.
– Lahti ja Hollolan Salpakangas linkittyvät aiempaa tiiviimmin nyt yhteen. Tämä 13 kilometriä pitkä kehätie on molemmille kunnille yhtä tärkeä asia.

Keskellä Launetta oleva hehtaarinkokoinen murskekasa on tarkoitus siirtää vähitellen Uudenmaankadun ja kehätien pohjien rakennusaineeksi.
– Meillä on parhaillaan isoja yrityshankkeita neuvotteluvaiheessa, joiden edellytyksenä ovat toimivat poikittaisyhteydet. Yrittäjien lisäksi tavalliset ihmiset ovat kokeneet, että kehätie on meille kaikille tärkeä asia.

”Kaupunkilaisille tärkeä hanke”

– Kärsivällisyytenne on vihdoinkin palkittu. Kaupunkilaisille Lahden eteläinen kehätie on erittäin tärkeä hanke, Liikenneviraston pääjohtaja Antti Vehviläinen totesi juhlapuheessaan.

Pääjohtaja muistutti, kuinka iso investointi kehätie on ollut Lahden kaupungille ja Hollolan kunnalle.
– Infrastruktuuriin käytetty raha ei ole koskaan kuluerä. Ja tämän luokan hanketta ei viedä koskaan yksin läpi. Tässä hankkeessa hyödynnetään kaikki allianssimallin edut.

Petri Görman

Kehätie kiinnosti Liipolassa

Liikennevirasto, Lahden kaupunki ja Hollolan kunta järjestivät keskiviikko-iltana jo toisen asukastilaisuuden Liipolan monitoimitalo Onnissa koskien VT12 Eteläistä kehätietä. Paikalle oli saapunut runsaasti kehätiestä kiinnostuneita alueen asukkaita, jotka aktiivisesti ottivat keskusteluun osaa.
Tilaisuudessa esiteltiin maantie 167 (Uudenmaankatu) parannustöiden etenemistä, jotka ovat juuri alkaneet.
Paikalla oli myös urakoitsijan eli Maastorakentajien edustaja, joka esitteli suunnitelman Uudenmaankadun muuttamisen nelikaistaiseksi Gigantin kulmilta aina Renkomäen ABC:lle asti. Suunnitelmasta nähtiin myös parin minuutin mittainen video, joka löytyy ensi viikon alussa Liikenneviraston nettisivuilta.

Huolta asukkaiden kannalta aiheutti Uudenmaankadun rakennustöiden aikaisten kiertoteiden toimivuus. Yleisössä mm. epäiltiin, että työt tulevat kuormittamaan paljon Laatukatua ja Patomäentietä, autoilijoiden etsiessä esteettömiä reittejä. Tähän projektipäällikkö Janne Wikström lupasi, että asiaa seurataan tarkasti koko ajan ja tehdään tarvittavat muutokset jos näin käy.

Muita esiintulleita huolenaiheita olivat Liipolan tunnelityön tuomat tärinät yläpuolella sijaitseviin kerrostaloihin sekä meluvallien sijainnit ja niiden toimivuus.  Wikström myönsi tunnelitöiden aiheuttavan varmasti jonkin verran meteliä ja tärinöitä, mutta niiden minimoimiseen pyritään kaikin voimin. Meluvallien Wikström lupasi alentavan melun alle laissa säädetyn 55dB:n läpi kehätien.

Urakkakilpailu Kehätien Lahden osuudelle on loppusuoralla. Suurin vaikuttava tekijä valinnassa on laatu, hinnan ollessa vaikutukseltaan vain ¼. Urakka on erittäin haastava, sillä Launeen maasto on erittäin saviperäinen.  Tämän vuoksi maaperän porauksia jatketaan maastossa vielä tämänkin vuoden puolella, sillä maaperä pyritään kartoittamaan mahdollisimman hyvin yllätysten välttämiseksi.
Seuraava Kehätien asukastilaisuus järjestetään Lahdessa 12. syyskuuta.

Projektin etenemistä voi seurata mm. netissä osoitteessa www.liikennevirasto.fi/vt12letke

Petri Salomaa

Oletko joskus juuttunut kumisaappaat jalassa kiinni upottavaan, märkään peltoon? Pitäisikö paakkuinen saapas jättää liejuun, ja jatkaa kevyemmin kuivemmalle tantereelle. Tai yrittäisikö vielä kaapia sitä puukepillä ja toisen saappaan pohjalla, ja sitten vain sinnitellä eteenpäin? Lapsena tuollainen tilanne tuntui erityisen tukalalta. Sitä ehti jo miettiä, pääsenkö ollenkaan täältä pois.

Ja miten tämä sitten liittyy rukoilemiseen? No ainakin siten, että sunnuntain psalmissa (40) sanotaan muun muassa: ”Hän veti minut ylös syvästä kuopasta, upottavasta liejusta. Hän nosti minut kalliolle, antoi lujan pohjan jalkojeni alle.” Psalmissa kerrotaan, että Hän vahvisti askeleeni ja antoi minulle uuden kiitoslaulun! Lisäksi muutkin näkevät tapahtuneen, ja parhaassa tapauksessa turvaavat Korkeimpaan. Rukousvastauksella on siis kerrannaisvaikutus lähipiirissämme! Tämä extra on rohkaisevaa.

Liejuun juuttuminen säikäyttää. Maan vetovoima näyttää voimansa, näinkin yksinkertaisessa etenemisessä. Mitä kumisaappaista voisi oppia – lapsuuden muistossani muut porhalsivat eteenpäin. Oma tyypillinen tapani oli yrittää selviytyä yksin, ja tuosta selviydyinkin. Kotiin päästyäni kerroin tapahtuneen äidille, moitetta ja huutoahan sitä seurasi. Psalmissa kerrotaan, että Isämme ei mutaan juuttunutta moiti, hän nostaa ylös, kovalle maalle ja vielä vahvistaa askeleemme matkalle eteenpäin.

Lopuksi Psalmin kirjoittaja ylistää Jumalaa, joka tekee ihmeitä aina vain, ja jolla on voima meidät pelastaa, kun olemme uppoamassa. Aivan samoin yhä.

Johanna Piirola
pastori
Launeen seurakunta