Pitkäaikainen demarivaikuttaja, Mikael Jungner on ollut aina tunnettu poikamaisesta käytöksestään ja suorasukaisuudestaan. Kuntavaalien alla nykyisin viestintätoimisto Kreabin toimitusjohtajana työskentelevä mies on intoutunut somessa kertomaan hauskoista sattumuksistaan elämänsä varrella. Äkkinäisempi voisi kuvitella, että Jungner olisi työstämässä muistelmiaan, mutta sellaiset hän on itse asiassa jo tehnyt. Vuonna 2010 ilmestynyt teos kantoi osuvasti nimeä Outolintu.
En malta olla lainaamatta tuoreita viestejä, vaikka Iltalehti niistä jo toisen makupalan julkaisikin. Harvoin entinen tai vallan kahvassa oleva poliitikko osaa nauraa itselleen yhtä makeasti kuin Jungner. Hän toimi aikoinaan muun muassa pääministeri Paavo Lipposen poliittisena sihteerinä. Ensimmäisessä sitaatissa mies paljastaa, miten demarijohtaja päätti kerrankin irtautua arjesta ja lähteä vapaalle suojattinsa kanssa:
”Eduskunnassa. Pääministerinä Paavo Lipponen. Tärkeä äänestys mennyt juuri läpi. Seison Valtiosalissa, kun Paavon koura laskeutuu olkapäälle.
– Mikael, nyt lähdetään ryyppäämään!
Tallustamme peräkanaa eduskunnasta ravintola Lasipalatsiin. Istumme pöytään. Paavo tilaa kaksi gin tonicia. Kello on 17.00.
Siemailemme juomiamme. Jutustelemme harvakseltaan. Paavo nousee. Koura laskeutuu jälleen olkapäälle.
– Mikael, otetaan joskus uusiksi.
Kello on 17.15”
Iltalehden mukaan lukuisat Jungnerin facebook-kaverit olivat kommentoineet tarinaa. Eräs heistä kysyi tapahtumaan liittyen, mikä oli hänen mielestään Lipposen perimmäinen viesti käytöksen takana. Tähän Jungner vastasi: ”Joskus pääministeri voi olla kuin kuka tahansa kansalainen… 15 minuuttia.”
Otetaan tähän vielä toinen, jos mahdollista, maukkaampi lainaus:
”Valtioneuvoston käytävä. Keskipäivä. Olen ollut uudessa pestissä pääministerin oikeana kätenä muutaman viikon. Allakassa tyhjää täynnä kokonainen tunti. Harvinaista. Mitähän sitä söisi?
Vastaan kävelee valtiosihteeri Rauno Saari.
– Mikke, haluatko ilmaisen sämpylän?
– Totta kai!
– Lähde mukaan.
Kuljemme jonossa rappukäytävään ja alas portaita suureen kokoushuoneeseen. Siellä istuu melkein koko kansliapäällikkökaarti ja kuusi tuntematonta. Ahvenanmaalaisia, selviää, kun kätellään.
Istun ainoalle vapaalle tuolille Rauno Saaren viereen.
– Välkommen, aloittaa valtiosihteeri Saari tankeroruotsilla.
Nappaan pöydältä ruokaisan sämpylän. Seuraavaksi tapahtuu kaksi asiaa suunnilleen yhtä aikaa. Toisaalla hampaani iskeytyvät ahnaasti sämpylään. Toisaalla kuulen Rauno Saaren äänen.
– Och nu Mikael Jungner ska berätta regeringens Ålandspolitikens stora linjen. (Ja seuraavaksi Mikael Jungner kertoo hallituksen suuresta poliittisesta linjauksesta Ahvenanmaan suhteen.)
Puraisu pysähtyy puoleen väliin. Mitä vittua. Parikymmentä silmäparia naulautuu minuun. Minä katson tyrmistyneenä suu sämpylää pullollaan Rauno Saarta. Hän hymyilee. Päässä pyörii vain ja ainoastaan yksi fraasi: ”Och detta borde ju ytterligare påpekas…” (Ja haluaisin vielä erityisesti tähdentää…)”
Jungner uskaltaa panna itsensä täysillä likoon, mistä nostan hattua. Tarinat vetävät vertoja jopa toisen oikeistodemarin, Lasse Lehtisen kirjoituksille. Kokemus on nimittäin yleensä osoittanut päinvastaista. Poliitikkoja kuivempia jutunkertojia ja viihdeohjelmien vieraita ovat ainoastaan ammattiurheilijat.
Ilkka Isosaari