Suomi-rokin ehdottomia kärkinimiä 90-luvulta saakka on ollut Jarkko Martikainen. Jarkko tuli tutuksi suomalaiselle rockyleisölle YUP-yhtyeestä, joka nautti suosiota ympäri maan niin 90- kuin 2000-luvullakin. YUP:n mentyä telakalle, mies on jatkanut ansiokkaasti uraansa sooloartistina ja tasaisin väliajoin on ilmestynyt tasokkaita sooloalbumeita, joista ihmiset pitävät. Jarkon uusin, viides studiolevy ”Koirien taivas” nousi ilmestyttyään Suomen albumilistan sijalle 2.

Milloin aloit tuota levyä tekemään? Oliko se pitkäkin prosessi?
– Yleensä alan tehdä levyä heti edellisen ilmestyttyä; siihen liittyvän keikkailun lomassa jo katselee, mihin suuntaan seuraavaksi voisi mennä, mikä tuntuisi lupaavalta.Varsinaista treenaus-, levytys- ja miksaustyötä tehtiin reilun vuoden verran, mutta kyllä levylle päätyneet laulut ja lopulta pois jääneet – ehkä etenkin ne – olivat mielessä kolmisen vuotta.

Missä tuota levyä teit? 
– Kaikki kivijalat – rummut, basso, piano ja kitaroita sekä parin kappaleen laulut – äänitettiin Finnvoxilla. Levyhän soi melko perinteisellä tavalla, niin ettei se määrittyisi siltä osin esimerkiksi vuoden 2014 levyksi – melkeinpä sen olisi voinut tehdä samansointiseksi vuonna ´84 tai ´94, ja siksi pää-äänittäjän pestiin oli tärkeää saada asian varmasti osaava mies. Hemmin Risto, joka sekä äänitti perusteet että miksasi koko jutun, on ollut tekemässä monia suosikkilevyjäni. (Muun muassa Tuomari Nurmion Lasten mehuhetki (1981) ja Laman debyytti (1982) ovat kaksi hänen tallentamaansa klassikkoa.) Hänen äänityksiensä lisäksi Samae tallensi kitaroita, perkussioita, taustalauluja ja muita yksityiskohtaisuuksia Kerttusaurus Rex -studiollaan, ja laulut äänitimme erään kaverin kansakoulun ylähuoneessa. Niin, ja mina itse äänitin Pekka Kuusiston viulut omassa pikkustudiossani, ja olen ensikertalaisena erityisen ylpeä taltiointijäljestä.

Kuinka valikoit soittajat levylle?
– Tässä oli kyse luonnonvalinnoista. Emalla kertoi, että tahtoisi soittaa enemmän, mutta ettei ole löytänyt soittokavereita, joilla olisi aikaa ja intoa soittamiseen. Kiinnitin miehen siltä istumalta, sillä meillä on vanhaa yhteissoittotaustaa ja pidän persoonallisesta rumpaloinnistaan. Samae taas oli tarjoutunut tekemään vastapalveluksen, koska olin auttanut häntä vuoden verran ”Kuuluuko, kuuntelen” -kolmossoolonsa tekstien kanssa. Kolmikkona sovitimme laulujen perusteet kuntoon ja levytystä varten etsittiin vielä muutama hyvä mies ja yksi hyvä nainen päällekkäisäänityksiä varten. Se, siis etsintä, tehtiin Koskisen kanssa kahdestaan ja hyvä niin.

Millaisella aikavälillä esimerkiksi tämän levyn biisit syntyi? Oliko joukossa ns. vanhempia biisejä vai oliko kaikki materiaali varta vasten levylle tehtyä?
– Pari vanhempaakin, esimerkiksi Uskolle epäsopivaa juttua on mukana.
Lauluntekoni on tuottanut vuosien varrella kaikenlaista, ja aina tulee vastaan muutamia sellaisia yksilöitä, joista pidän ehkä enemmänkin kuin jostain levylle päätyvästä laulusta, mutta kokonaisuuden vuoksi en ole tahtonut laulua levylle. Laulun pitää siis olla olennainen, melko vaikeasti selitettävällä tavalla täydentävä osa kulloistakin levyä. Tuo päämäärä on minulle tärkeä, ja niinpä myös Koirien taivaalta jäi pois ainakin pari laulua, jotka saattavat kuulua parhaimpiini, mutta eivät perussävynsä, tempomaisemansa, aiheensa tai jonkun muun syyn takia vielä olleet valmiita lopulliselle levylle.

Teetkö paljon kappaleita esim.levyjen välissä, ns.varastoon vai onko niiden tekeminen sulle kausittaista?
-Teen lauluja läpi vuosien. Varastossa on paljon kaikenlaista, joskin osa saa siellä pysyäkin, aivan hyvästä syystä. Mutta mitä muuta lauluntekijä tekisi kuin laulujaan? Toki välillä pitää antaa alitajunnan tehdä omaa työtään, ja silloin ei kannata pakottaa raakilekappaleita ulos piiloistaan, mutta kun viikko tai kaksikin on ohi, alan jo katsella, mistä voisi tehdä laulun.

Tämä oli viides studiolevysi ja kun live otetaan laskuihin niin kuudes. Onko joku näistä levyistä kohonnut sulle tärkeämmäksi muihin levyihisi verrattuna, vai onko se niin että jokainen levy on tärkeä?
-Pitkällä kantamalla katsoen jokaisella on merkityksensä. Ensimmäinen (Mierolainen) on aina ensimmäinen, ja siksi arvokas jo liikkeellepotkaisuna sekä myöhemmin lisää omaa musiikkia ruokkineena voimana. Jotain puolikkaan askeleen makua siinä ehkä on, mutta silloin kaikki paras yritys tuli levyyn laitettua, joten en nyyhki edes läikkynyttä maitoa. Rakkaus onnistui jotenkin aivan erityisellä tavalla, ja sen studiolive -tallennusmalli määritti koko trilogian linjan. Rakkaudella taisin myös löytää yhden entistä voimakkaamman oman kertojanääneni.

Toivo, kolmas kerta, oli metodilevy, sillä se pitää sisällään vain minut. Levy oli tarkoituksellisesti riisuttu kaikesta silloin turhaksi kokemastani ja etenkin kirjaversio Toivosta on kokonaistaideteos, jollaisia toivoisin kaikkien levyjeni olevan. Toivo on varmaankin ollut kylmäpäisin kokeiluni ja sillä on omat kuulijansa, jotka tulevat kiittelemään juuri sen sointia ja lauluja. Usko, neljäs levy, on Vellu Halkosalmen sovittajantaidonnäyte ja sisältää monia kappaleita, joista pidän sekä alkuperäisdemoina että etenkin Vellun värikkäiden ja ymmärtävien sovitusten ansiosta. Huippusoittajista puhumattakaan. Trilogian ja studiolivelevyjen päätösosa, monessa mielessä rakas sellainen.

Ja sitten on Koirien taivas. Siinä on ainakin suuri otanta parhaita laulujani, ja niin, että ne kommentoivat toinen toisiaan, mikä on tärkeä päämäärä minulle. Samae teki kiitettävää ja kiitoksen arvoista työtä tuottaja-sovittaja-soittaja-laulajana, ja monet muut, Kuusiston Pekka etunenässä toivat lauluihin sellaisia pieniä lisäarvoja, joita ilman kappaleet eivät olisi niin tosia kuin ne ovat nyt.

Edessä on siis kiertue, jossa on sekä truba- että bändikeikkoja? Millä ajatuksella valitsit soittajat keikkakokoonpanoon?
-Puskaradion kautta, sieltä on aiemmikin kuullut monet parhaat jutut. Kitaristi Anssi Salmista kiitteli Saaren Jarmo, ja parien treenien jälkeen summasin, että Anssi on oikea kaveri. Anssi taas suositteli basisteja, joista niinsanotulla mutu -tuntumalla kutsuin Luisin treeneihin. Kiitän sisustuntumaani, oikeaan osui. Joitain soolokeikkoja soitan myös. Vuosien saatossa moni paikka – ja etenkin niihin saapuvat yleisöt – ovat muodostuneet niin arvokkaiksi, että olisi hulluutta lopettaa moinen nyt, kun viihdyn myös soolosoittajana Tässä on tekemisissä kahden itselle sopivan rinnakkaistodellisuuden kanssa.

Olet tehnyt myös tuottajan hommia aikojen saatossa mm. Timo R ja Mokoma. Onko näitä hommia näköpiirissä lähiaikoina? Jos niin mitä?
– Tällä erää ei niin mitään. En ole kuullut uusia tekijöitä, joille voisin uskoa antavani jotain heidän tarvitsemaansa, ja muun muassa Timo pärjää nyt hyvin, kun Valtteri sekä säveltää että tuottaa seuraavankin levynsä. Toki on kyse myös ajankäytöstä: kaikkeen ei ehdi.

Entä kirjallisuuspuoli? Onko siltä rintamalta mitään luvassa?
-Alan pian runnomaan taas yhtä novellia muotoonsa, joten mahdotonta se ei onneksi ole. Tahdon kuitenkin julkaista kirjallisuutta, ja se tähtäin mielessäni minun kannattanee olla realisti ja sanoa, että on pieni ihme, jos saan vuodessa tai kahdessa kolmoskirjaani valmiiksi. Tähtäin kun on kuudennessä levyssä. Mutta ihmeitäkin tapahtuu, sanotaan.

Musiikkiala on muuttunut paljon siitä kun itse aloitit. Mitkä ovat olleet konkreettisemmat muutokset sinun mielestäsi?
– Oli aika, jolloin elimme Eldoradossa, ymmärtämättä että elimme siellä. Kaikenlaisia keikkapaikkoja riitti ympäri laajan maan ja levymyynnit olivat historiallisen korkeat. Radiotkin soittivat jopa YUP:n levytyksiä, vaikka ainahan yhtyeemme oli tavallaan marginaalibändi, ainakin sieltä kotoisin. Puhun siis 90 -luvun loppuvaiheiden ja 2000 -luvun puolivälin vuosista. Sittemmin puitteet ovat taas karaistuneet, ja vaikka musiikkia kulutetaan varmaankin enemmän kuin koskaan aiemmin, on monien vanhojen tuttujen ollut jo mahdotonta enää kiskoa leipäänsä irti näistä hommista.
Mutta tämäkin murros saavuttaa jonkin lakipisteensä ja koittaa uusi aluntapainen, enkä ole ertiyisen huolissani huomisista.

Teet paljon trubakeikkoja. Mistä tähän tuli innostus? Mikä trubakeikoissa viehättää?
– Koska halusin kuulla, onko minusta siihen. Se oli ensimmäinen päämäärä. Äkkiä nälkä kuitenkin kasvoi, ja tahdoin kehittyä lajissa; kokeilla, voinko mennä vaikeimmankin illan läpi, löydänkö yhteyden yleisöön ja onnistunko pitämään sen yllä, silloinkin kun muita soittajia, siis turvaverkkoa, ei yhtäkkiä olekaan. Trubaduurikuviota on sanottu kuningaslajiksi, ja minun kokemukseni mukaan se on sitä. Haasteellinen, ajoittain aika vaikeakin, mutta hyvin palkitseva esiintymisen muoto. Hieman kuin hyvä elämä kokonaisuudessaan: ei tasainen, mutta mielekäs matka.

Onko sinulta kysytty paljonkin mahdollisuudesta YUP:n paluukeikkoihin? Jos on, mitä olet kyselijöille vastannut?
– Aika ajoin sitä kysellään. Vastaan, että ei sitä arkkua ole naulattu kiinni. Tai että pyyhe on kyllä kehässä, mutta ehkä se vielä kerran poimitaan sieltä. Tuon isompaa lupausta en kuitenkaan anna YUP:n soitoista. Voihan hyvinkin olla, että taukomme jatkuu siihen asti kun joku meistä on jossain toisessa todellisuudessa ja silloin edes vanhojen muisteleminen on myöhäistä. Parasta oikeastaan on, että yhtyettämme muistetaan hyvällä ja että on niitä, jotka tahtoisivat (ainakin teoriassa) kuulla meitä vielä keikallakin.

Kuinka Jarkko Martikaisen vuosi 2014 etenee, siis muutenkin kuin keikkaillen?
– Vanhan kotimaan, siis Saksan, kamaralle olisi aie lähteä, kunhan kalenterissa tulee vastaan kylliksi tyhjiä aukeamia. Taidenäyttelyäkin olen miettinyt vielä tälle vuodelle, ja sellaiseen tarvitsen lisää hyviä töitä, joten maalaus- ja puuveistoshommia se tietää. Ei kuitenkaan mitään tavallisuudesta poikkeavaa, etenen jatkossakin itselleni arkisissa merkeissä.

Teksti: Vesa Kontiainen
Kuva: Tomi Palsa