”Mietin Ylen televisiokanavien tehtäviä. Kun Yle Fem söi Teeman, miksi muiltakin kanavilta tulee joka päivä tanskan molotusta ja jättekiva ruotsia? Eikö se skandinaavinen kanava nyt riittäisi?”

Näin kirjoitti sosiaalisessa mediassa eräs suht nimekäs journalisti varsin pian Yleisradion sisäisen kanavauudistuksen jälkeen, jossa kaksi kanavaa sulautettiin yhdeksi. Kulttuurin ystävänä pitämäni toimittajan heitto on varsin outo, mutta edustaa varmastikin niin sanottua kansan syvien rivien mielipidettä.

Mikähän siinä on, että kaikki vähänkin Ruotsiin ja ruotsin kieleen liittyvä herättää suuressa osassa suomalaisia negatiivisia, jopa vihamielisiä tunteita? Liittyykö se edelleenkin ikivanhaan mielikuvaan, jossa ruotsinopettajat olivat vastenmielisiä kääkkiä ja kielen opiskelu siksi tervanjuontia? Savon ja Turun murre ovat monen hämäläisen ja stadilaisen mielestä pelkästään huvittavaa kuultavaa, mutta skandinaaviset kielet – kuten edellä kävi ilmi – molotusta. Ruotsiksi saa esittää korkeintaan iskelmiä, ja nekin mielellään yhteislauluna.

Jopa ansiokas ja palkittu, puhtaasti kotimaisin voimin toteutettu ja kesällä uusintana esitetty tv-sarja Suomi on ruotsalainen sai joidenkin karvat nousemaan pystyyn. Ohjelmaa arvostelleet syyttivät juontaja Juhani Seppästä salaliitosta ja lähettivät hänelle suoria uhkauksia. Kyseessä oli täsmälleen samanlainen väärinymmärrys, jonka Hassisen koneen kappaleen Rappiolla sanat saivat aikaan levyn ilmestyessä. Reaktiota ei edes hillinnyt Seppäsen tekemät jatkosarjat Suomi on venäläinen ja Suomi on suomalainen.

Itse tervehdin ilolla, että paljon parjattua molotusta, jolla viitataan myös alitajuisesti Tanskan suuriin saavutuksiin tv-rintamalla, kuulee myös muilla kanavilla. Kuten olen moneen kertaan toistanut, meillä suomalaisilla viihteentekijöillä olisi vielä paljon opittavaa tanskalaisilta. Ruotsalaiset, norjalaiset ja jopa islantilaiset ovat jotain jo oppineetkin. On hyvä, että ylikansallisen englanninkielisen tarjonnan lisäksi saamme nauttia muistakin kielistä; edellä mainittujen lisäksi myös saksasta, italiasta, espanjasta ja venäjästä. Samaa koskee omia murteitamme. Ne ovat rikkaus, eivätkä suinkaan väärien vaikutteiden tyrkyttämistä.

Moitin jokin aika sitten, että suomalaisena huippuproduktiona mainostettu Presidentti-sarja oli vain vaivoin verhottu kopio tanskalaisesta esikuvastaan Vallan linnake. Yhteneväisyydet olivat niin ilmeiset, että asiasta kirjoiteltiin laajemmaltikin. Hesari tarttui härkää sarvista ja kysyi tuoreeltaan Vallan linnakkeessa keskeisessä roolissa esiintyneeltä Pilou Asbaekilta, mitä meidän suomalaisten kannattaisi tehdä. ”Älkää kopioiko. Palatkaa koulunpenkille ja kouluttakaa erinomaisia käsikirjoittajia ja erinomaisia näyttelijöitä. Pankaa rahat koulutukseen, niin asioita alkaa tapahtua”, mies vastasi.

Suomen ja Muumien ystäväksi paljastautunut Pilou ei ole mikään turha jätkä, vaan tietää, mistä puhuu. Hän on kuuma nimi maailmalla ja myös Suomessa. Game Of Thronesin ystävät tunnistavat hänet Euron Greyjoyn roolista, ja tänä vuonna valmistuneessa Ghost In The Shell -elokuvassa hänellä on miespääosa. Aesbaek nähdään niin ikään päätähtenä Arto Halosen ohjaamassa ja ensi vuonna ilmestyvässä elokuvassa The Guardian Angel. Suomalais-tanskalais-kroatialainen yhteistyöfilmi perustuu tositapahtumiin, Tanskaa vuonna 1951 järkyttäneeseen kaksoismurhaan, jossa hypnoosilla oli keskeinen merkitys.

Ilkka Isosaari