Timo Sandberg jatkaa rikoskirjallisuuden ja sosiaalihistorian yhdistämistä ainutlaatuisella tavalla  ja paikallisuus on edelleen hänen työnsä sydän.
– Minulla taitaa olla persoonallinen tapa kirjoittaa. Se on kai vienyt lukijat mukanaan. Ja mikä tärkeintä, olen saanut tallentaa menneisyyttä tavalla, joka ehkä jää elämään myös tuleville sukupolville

---

Kirjailija Timo Sandbergin kahdeksas rikosromaani Surmasatama vie lukijan vuoteen 1950 ja Lahden satamaan. Se oli aikaa, jolloin Suomi yritti vielä toipua sodan jälkeisistä haavoista. Kirja jatkaa Sandbergin tuttua linjaa. Hän yhdistää koukuttavaa rikosjuonta ja taustalla soljuu tarkasti tutkittu tarina lähihistoriasta.
– Mietin pitkään, mistä ajanjaksosta seuraava kirjani kertoisi. Olen aina ollut kiinnostunut historian tapahtumista, jotka ovat järisyttäneet koko kansakuntaa, mutta vuosi 1950 tuntui pitkään hiljaiselta, kunnes avasin Kansallisarkistossa Lahden rikospoliisin mapin.

Mitään suuria rikoksia ei vuodelta 1950 löytynyt, mutta sitäkin enemmän pieniä väkivaltaisia ja usein selvittämättä jääneitä tapauksia.
– Niitä tapahtui erityisesti Lahden sataman alueelta.

Sodan jälkeen satama oli vilkas paikka, koska puutavaraa liikkui ja sotakorvaukseksi sovittuja tavaroita kulki sen kautta.
– Alue veti puoleensa myös rikollista ainesta.

Sandbergin mukaan nuoriin naisiin kohdistuneita rikoksia ei siihen aikaan juuri tutkittu.
– Ne ohitettiin tai niitä vähäteltiin. Se tuntui niin epäoikeudenmukaiselta ja päätin rakentaa tarinan juuri siitä maailmasta, Sandberg sanoo.

Elämänmakuista historiaa

– Surmasatama on paitsi dekkari, mutta myös ajankuva. Sandberg kertoo kirjassa siitä, miten ihmiset yrittivät rakentaa uutta elämää sodan jälkeen.
– Osa onnistui, moni ei. Pettymykset, työttömyys ja sodan henkiset arvet näkyivät kaikkialla. Rintamamiehet kokivat, ettei heitä enää muistettu, vaikka heidän piti olla uuden Suomen rakentajia.

Sandberg kertoo kirjassa, miten nämä pettymykset vaikuttivat ihmisiin.
– Myös nuoret turhautuivat, kun heille ei annettu mahdollisuuksia.

Kirjan henkilöhahmot heijastelevat tätä aikaa.
– Osa omien kokemusteni ja sukuni tarinoiden pohjalta. Näitä asioita olen aina kertonut kirjoissani.

Kirjan päähenkilönä jatkaa Otso Kekin poika Urho, joka alkaa poliisina. Sandberg kertoo, että sai lisäsisältöä juoneen rakentamalla tarinaa Urhon poliisikokemusten ja nuoren miehenongelmallisten naissuhteiden ympärille.
– Siitä muodostui seikkailu, johon itsekin innostuin.

Oikeista muistoista fiktioksi

Sandberg on tunnettu siitä, että hänen kirjansa ammentavat todellisista tapahtumista ja paikoista.
– Monet tarinan yksityiskohdat ovat peräisin omista muistoista lapsuudesta ja nuoruudesta. Kävimme ongella satamassa, hypimme tukkilautoilla ja melkein hukuin kerran siellä. Se oli meidän lapsuutemme leikkikenttää.

Satamassa kytättiin puliukkoja ja varjostettiin rakastelevia pareja.
– Nämä kaikki pienet hetket olen tallentanut ja tuonut mukaan kirjaan, Sandberg naurahtaa.

Suvun tarinat ovat aina olleet Sandbergin kirjoittamisen pohja. Hänen äitinsä ja isoäitinsä muistot on kirjattu muistiin.
– Isoäiti kuoli varhain, mutta hänen tarinansa elävät edelleen kirjailijan kynän kautta. Äiti sairastui myöhemmin muistisairauteen, mutta valokuvien avulla hän palautti asioita mieleen. Minä keräsin ne talteen.

Sandbergin kirjoittajaura alkoi suvun muistojen pohjalta.
– Ehkä nämä kirjat ovatkin jonkinlainen lahja omille lapsille ja lapsenlapsille. Olisi hyvä, että he tietäisivät, millainen maailma joskus oli.

Kirjailijan polku ja kirjoittamisen filosofia

Sandbergin esikoisteos ilmestyi jo vuonna 1990, mutta hän kertoo vierastaneensa pitkään kirjoittamista lähelle omaa elämäänsä. Heittola-sarja sai alkunsa Järvenpäästä, mutta myöhemmin hän päätti sijoittaa tarinat Lahden ja Hollolan maisemiin, joissa myös itse on pitkään asunut.
– Monet suomalaiset dekkarit kertovat paikallisista tarinoista. Olen kokenut, että tässä on ollut hyvä maaperä ja lukijoita kiinnostavat paikat ja ihmiset, jotka tuntuvat tutuilta.

Kirjoittaminen ei ole aina sujunut helposti. Niinpä Surmasatamasta tuli kahden vuoden projekti. Kustannusprosessia viivästytti myös kustannustoimittajan vaihtuminen, mutta lopulta päätettiin, että kirja julkaistaan keväällä 2025.
– Keväällä kirjat saavat usein paremmin näkyvyyttä. Ja ehkä tämä nyt toimii näin.

Sandbergin kirjoitustyyliä on kiitelty selkeydestä ja vaivattomasta luettavuudesta. Kirjailija itse toteaa, että helppolukuisen tekstin kirjoittaminen on yllättävän vaikeaa.
– Pidän siitä, että lauseet ovat napakoita, ettei lukija huku pitkiin koukeroihin. Haluan, että tarina vie mukanaan, mutta ei eksytä.
Tässä asiassa esikuvani on Ernest Hemingway, joka aloitti uransa opettelemalla lyhyiden lauseiden kirjoittamista.
En kuitenkaan halua kirjoittaa sähkösanomakieltä, koska juonen ja tunnelman täytyy aina kantaa.

Petri Görman