Kirjailija Tuomas Kyrön luoma fiktiivinen ja suosittu hahmo Mielensäpahoittaja tekee ensivisiittinsä valkokankaalle elokuvassa Mielensäpahoittaja. Ihan aluksi on pakko myöntää, etten ole lukenut ensimmäistäkään Mielensäpahoittaja-kirjaa. Ennen tutustumista elokuvaan, kuvittelin sen olevan pelkkä hulvaton farssi. Toisin kävi. Ohjaaja Dome Karukoski on löytänyt elokuvaansa myös syvällisempääkin teemaa. Karukosken mukaan hän omistaa elokuvan isälleen.
Se ei yllätä, sillä varsinainen ihme on, jos et elokuvaa katsellessasi saa useitakin takautumia omasta lapsuudestasi ja omista vanhemmistasi. Elokuva on omalla tavallaan hauska, mutta samaan aikaan jollain tapaa myös surullinen ja nostalginen. Elokuvan nähtyään ymmärtää, ettei aika mennyt koskaan enää palaa. Ja tietenkin sen, kuinka nopeita ovat tänä päivänä muutoksen tuulet varsinkin vanhemmille ihmisille, jotka elävät vielä siinä ”vanhassa” maailmassa. Nuorempi sukupolvi voi nauraa mielensäpahoittajan jääräpäisille ajatuksille, mutta varokaahan vain. Eipä aikaakaan, kun itse huomaat miettiväsi sitä kuinka ennen oli kaikki paljon paremmin….
Elokuvan teemat ovat tuttuja meille kaikille. Kaiken keskiössä on kahden sukupolven välinen kuilu. Se vanhempi sukupolvi miettii, miten kaikki hyvä on muuttunut näin huonoksi. Tiedättehän lauseen: ”Kyllä ennen oli kaikki paremmin”. Liikaa puhuvat ihmiset ovat jotenkin epäilyttäviä tyyppejä, eikä Arvi Lindin jälkeen ole tullut luotettavaa uutistenlukijaa. Niin ja kyllä Kekkonen hoiti hommansa hyvin presidenttinä, vaikkei neuvostoliittolaisiin koskaan saa luottaakaan.
Nuorempi sukupolvi taasen pitää vanhempaa sukupolvea kehityksen kelkasta jääneinä jäärinä, jotka eivät tajua mitään nykyteknologiasta. Lähinnä vanhukset ovat riippakiviä, jotka tulisi laittaa hoitolaitoksiin, pois kiireisten uraohjuslasten tieltä. Tähän kun lisätään universaali teema appiukon ja miniän ongelmallisesta suhteesta sekä isän ja pojan välisestä arvokuilusta, ollaan asian ytimessä. Poikahan ei osaa edes rännejä puhdistaa, saati sitten tyhjentää välikaivoa. Minkälainen mies se sellainen on? Tuttua, eikö totta?
Näyttelijöistä pääroolissa loistaa Antti Litja, joka on roolissaan kerrassaan loistava vanhan jäärän perikuva. Miniää näyttelee hienosti Mari Perankoski eläväiseen tyyliinsä ja mielensäpahoittajan nynnyn(?) pojan roolissa nähdään lahtelaisille kovin tuttu Iikka Forss.
Kyseessä on siis elokuva, joka herättää sekä tunteita että ajatuksia. Ehkäpä meillä molemmilla, sekä vanhalla että nuoremmalla sukupolvella, voisi olla opittavaa toisiltamme? Se miten asiat on ennen tehty, ei välttämättä ole huono tapa ja vastaavasti uusi tapa voi ihan oikeasti olla parempi kuin se entinen. Jossain kulkee se kultainen keskitie, mutta kuka sen osaa löytää?
Mielensäpahoittajan sanoin” Ensimmäinen on aina paras: Ensimmäinen talo on paras, ensimmäinen vaimo on paras ja ensimmäinen auto on aina paras. Vaihtamalla vaihdat aina huonompaan”
Näinköhän käy, että ensimmäinen Mielensäpahoittaja-elokuva on myös se paras? Ja tästä ei kannata mieltänsä pahoittaa…
Pete Salomaa