Facebookissa ja Instagramissa kulttimaineeseen noussut Lahti blogi avasi tällä viikolla Galleria OyOy:ssä jo kolmannen näyttelynsä. Näyttely on yhtä kotikutoinen ja lahtelainen, niin hyvässä kuin pahassakin, kuin itse varsinainen nettiblogikin. Lahti on rujo mesta ja siksi juuri niin tavattoman kaunis.

Siinä missä virallinen Lahti on ylpeä radiomastoista, Sibelius-talosta tai hiihtostadionista, on Lahti blogi omalla kummallisella tavallaan ylpeä nimenomaan meistä lahtelaisista ja siitä miten Lahti näyttäytyy mediassa eräänlaisena urpoilun ja rujouden Mekkana.
Lahessa ei hienostella, täällä sammutaan kadulle ja täällä saa helposti turpaansa. Arjen lahtelaiset pikkutaiteilijat jättävät jälkensä joka puolelle kaupunkia ja Lahti-blogi pitää huolen siitä, että nämä lahtelaisuuden sanansaattajat saavat varmasti näkyvyyttä yli kaupungin rajojen.

Näyttelystä löytyy Antti Sepposen hienoja valokuvia Lahesta ja lahtelaisista. Seinille on roiskittu Lahtea koskevia rötösuutisia ynnä muita joidenkin mielestä kenties outoja sattumuksia Lahesta lehtien ja netin palstoilta. Meille lahtelaisillehan ne ovat tuikitavallisia, jokapäiväisiä ”häppeninkejä”.

Osuva nimi kuvalle: Neppinappiin meni (kuva Antti Sepponen)

Näyttelyn yhtenä vetonaulana ovat tänä vuonna ”tonnin stiflat” -kengät, joihin on maalattu Torven legendaarinen ovimies Jarttu. Tonnin stiflat tietenkin siksi, että kenkien myyntihinta on tuhat euroa.

Vuonna 2011 perustetun Lahtiblogin takana on kolme taidealan opiskelijaa. Instagramissa Lahti-blogia seuraa noin 5600 käyttäjää, Facebookissa yli 4000. Tänä päivänä suurimman osan blogin materiaalista toimittavat lukijat ja seuraajat.

Niin ja aiheet tulevat suoraan meiltä lahtelaisilta, meidän omasta elämästämme, halusimmepa sitä tai emme. Se tietää sitä, että Lahti blogi jatkaa vahvasti kohti tulevaisuutta. Hassut jutut ja otsikot Lahesta eivät tule ihan heti loppumaan…

-Pete Salomaa-

INFO: Lahtiblogi 3.0 -näyttely Galleria OyOy:ssä (Päijänteenkatu 3) avoinna 5.9. asti. 
Arkisin 15-21, viikonloppuisin 13-21. Ei pääsymaksua.

Metsä-Hennalan ravintolapäivää vietettiin luonnon helmassa. Bortshkeitto smetanan kera, lohimedaljonki ja possunkyljet sekä kahvi lisukkeineen maistuivat sunnuntaina Peitsikadun ja Porvoonjoen välimaastossa.

Kymmenet kävijät nauttivat aurinkoisessa kesäsäässä Metsä-Hennalan ensimmäisen ravintolapäivän tarjoomuksia.
Ruuan ja kahvin lisäksi tarjolla oli Suomen kolmen ortodoksisen luostarin, Valamon luostarin, Lintulan luostarin ja Lammilla sijaitsevan Athos-säätiön luostariyhteisön omia teelaatuja.

Tyytyväisyyttään vakuutti myös tapahtuman ”primus motor”, Metsä-Hennalan sotilaskappelin suojeluyhdistyksen hallituksen puheenjohtaja Nikita Sopotsko.
– Pitäisin päivää täysosumana. Ravintolapäivä järjestettiin yhdistyksen ja Metsä-Hennalan asukkaiden yhteistyönä. Erityisesti haluan kiittää Mikko Uusikoskea. Hänen panoksensa tämän tilaisuuden järjestämiseksi oli keskeinen.

Kokemusta on kertynyt aiemmin järjestetystä pienimuotoisemmasta katukahvilatapahtumasta.
– Erittäin hyvää bortshkeittoa, kehui päivävarjon alla keittoa nauttinut Piia Uutela.
– Tatjana-rouvan taidolla valmistamaa, Sopotsko korosti.
– Oli erittäin hyvä lounas, myöntelivät muut seuralaiset Niko Jokinen, Mari Ulin-Jokinen ja Heikki Virtanen.
– Paikallinen ravintolaipäivä on hieno juttu. On kiva, kun jotkut näkevät vaivaa ja järjestävät tällaisia tapahtumia. Ja kun sääkin on näin hieno, summasi Niko Jokinen.

Matilaisen perhe isä Jukka, äiti Minna ja pojat Miika ja Jaakko saapuivat tapahtumaan polkupyörillä.
– Tällaisen ravintolapäivätapahtuman järjestäminen on hyvä idea. Taidankin ottaa koko repertuaarin, Jukka Matilainen totesi.

Nikita Sopotskon mukaan ravintolapäivän yhtenä tarkoituksena Metsä-Hennalan sotilaskappelin läheisyydessä olevan historiallisen alueen elävöittäminen.
– Sotilaskappelista on valmistumassa myös pienelokuva, joka tulee lähiaikoina nähtäville Kulttuurikartta.fi-kulttuurinähtävyyspalvelussa. Elokuva on tehty yhteistyössä Runomaraton ry:n kanssa, Sopotsko kertoi.

Metsä-Hennalassa sijaitseva Hennalan varuskunnan sotilaskappeli toimi ortodoksisena kappelina vuosina 1913-1917. Kappelin ympärillä on venäläissotilaiden hautausmaa. Punatiilinen rakennus on Lahden kaupungin vanhin ehjänä säilynyt kirkkorakennus.

Teksti: Joel M. Vainonen
Kuvat: Nikita Sopotsko

Koulupojan reipas ääni kaiutti välitunnilla kavereille, että Liipolan kirjasto Monitoimitalo Onnissa oli avannut ovensa. Viime maanantai oli se odotettu päivä, kun liipolalaisten evakossa ollut kirjasto pääsi jälleen pysyvälle paikalleen lasten, nuorten ja aikuisten käyttöön.

Oven takana oli jo jono ihmisiä, kun vastaava kirjastonhoitaja Suvi Haikola avasi uutukaisen kirjaston oven valoisaan, valkohyllyiseen saliin. Kirjastoon tulvahtaneen asiakkaat olivat iloisia, kun oma toimintapiste avautui. Lainattavien kirjojen, luettavien lehtien ja äänitteiden määrä ei ole entisen suuruinen. Nyt kirjoja on 13 000. Kun kirjasto lähti evakkoon puretun Liipolan koulun rakennuksesta, joutui kirjaston henkilökunta jo siinä vaiheessa miettimään parin vuoden kuluttua avautuvan uuden kirjaston pienentyneitä hyllymetrejä. Suvi Haikola totesikin, että vanhempaa tietokirjallisuutta jouduttiin harkitusti poistamaan, koska tietokoneilta löytyy nykyisin runsaasti uudempaa tietokantaa.

Kirjaston neliömäärä vastaa nykyaikaista suurta omakotitaloa eli noin 170 neliömetriä. Koulun kanssa on yhteisiä tiloja siten, että lasten kirjahyllyjen takaa voidaan lasiseinällä erottaa tila, joka avautuu lasiovilla koulun puolelle. Pieni viherhuone eli Sammalhuone lienee myös opetustiloja ja tietotekniikalle on annettu suuri huonetila. Siellä on yhteensä tusinan verran ”läppäreitä” ja tabletteja ja niille langaton verkkoyhteys. ATK-tilassa voidaan järjestää asiakkaille tietokoneitten käytön kursseja.

Lasten satutunnit jatkuvat syyskuussa keskiviikkoisin vanhaan tapaan. Nukketeatterikin vierailee syyskaudella pari kertaa. Suurin muutos kirjaston asiakkaille tulee syksyn aikana, kun uudenlainen aukioloaika astuu voimaan niin Liipolassa kuin Jalkarannassa. Kirjastopisteisiin asiakas pääsee sisään automaattilukon kautta kirjastokortilla ja koodinumerolla varsinaisen aukioloajan jälkeen iltaisin klo 22.00 saakka.

arat kutsuvat istumaan ja lukemaan. Valkoiset, virolaiselta puusepäntehtaalta tilatut hyllyt antavat valoisuustuntuman koko kirjastosaliin. Isoista ikkunoista on näkymä katetulle pihalle Ostoskadun suuntaan.

Marja-Liisa Niuranen

Special Olympics kesämaailmankisoissa Los Angelesissa judon pronssia voittanutta Antti Ollikkaa juhlittiin tiistai-iltana Sylvia-kodilla mitalikahveilla.
Antin komea ja painava mitali herätti runsaasti kiinnostusta ja mitalisti sai ansaittu aplodit hienosta urheilusuorituksestaan.
Anttia olivat juhlistamassa sylviakotilaisten ohella Antin tärkeistä taustavoimista mm. valmentaja Ilkka Valtasaari, sovelletun judon vetäjät Ari Peltonen ja Hannu Outakivi sekä Lahden Judo-seuran puheenjohtaja Sanna Pyykönen.

Jokakesäinen pakollinen Heinäsuon kesäteatteri osoittautui tällä kertaa varsin haasteelliseksi hengentuotteeksi. Lahjakas ohjaaja- käsikirjoittaja Jori Halttunen oli ladannut ”Päivikki Rysänen ja laiton lempi” – esitykseen sellaisen määrän nokkelia sutkauksia, karikatyyrisiä piikkejä ja sanallista ilotulitusta että niin katsojilla kuin harrastajanäyttelijöilläkin oli vaikeuksia poimia helmet sälän joukosta. Rienaavan kärkäs teksti lyttäsi kristillisiä arvoja estottomasti ja osansa saivat tuntea niin homot kuin lesbotkin. Tämä suvaitsevuuden kilpalaulanta oli tekstinä mukavan kutkuttavaa piiritanssia, mutta kuten usein vaarana on, sen näyttämölle pano ilman syvää dramaturgista otetta, saattaa olla joskus ylivoimaista.

Tällä kertaa mentiin riman yli kiikun kaakun, sillä siirtymät olivat monessa kohtaa liian nopeita ja haasteellisia, mutta silti ryhmä suoriutui ainakin 4.8 esityksessä hienosti ja puhtain paperein. Mieleeni tuli pari kertaa vanha kunnon ”Piukat paikat” -komedia eikä suotta, sillä niin haasteelliseen
koetukseen Halttunen nyt ryhmänsä heitti, että huhah heijaa!

Esityksessä on runsaasti latausta ja poliittiset karikatyyrit olivat mainioita. Erityisesti Päivi Räsänen ja Paavo Väyrynen naamioineen ja tansseineen oli huippuun vietyä satiiria. Vittu ja saatana sanottiin niin kuin ruma sana sanotaankin ja suvaitsevaisuuden riemuhuutokin sai kannuksensa. Erityisenä kohteena olivat kristilliset ja Kepu, joka pettää aina. Nautinnollista oli juuri politiikan ja yksityiselämän kaksinaismoraalinen ja vivahteikas rienaus. Miten toimitaan silloin, kun oma pesäkään ei ole puhdas.

Erityisesti säteilevän mallasohran myyminen Venäjän armeijalle ja Putinille oli nerokas idea. Mitäs ne munattomat ”ryssät” tänne oikein yrittävätkään haikailla! Rohkeaa ja mukavan ennakkoluuloista kesäteatteria, mutta näyttelijöille haastavaa, mutta kunniallahan siitäkin selvittiin. Isäkin löytyi ihan shakespearilaisittain!

Mervi Valtanen teki jämäkän sisäministerin roolin tyylikkäästi. Parhaiten onnistuu nyt Miikku Tolonen maatalousministeri Makkaraisena. Hän veti sen letkeän pirteällä joviaalina itseoppineena Kepu ketkuna. Heikki Mantere on aina samoissa tamineissa töräyttelemässä kiusallisia totuuksia ilmoille samalla aksentilla  silti nuotteja hukkaamatta. Hyvä näin!

Myös muut onnistuvat kelvollisesti ja tietysti oma suosikkini Erkki Soininen Tarmo Kalmistona. Hän osaa piirtää roolihahmoonsa poikkeuksetta oman puoli-ironisen mausteikkaan pilkistyksen. Niin nytkin! Näytelmä on pirteä pläjäys kauniissa kesäillassa ja puolustaa paikkaansa lahtelaisessa tarjonnassa hyvin.

Juhani Melanen