Nerokas, säihkyvä ja viihteellinen kermakakku oli ladattu nuorella energialla ja melodisella rockilla, jossa tunnelmoitiin 1960 luvun rauhanaatteen ja Vietnamin sodan melskeissä rakkauden yleismaailmallisella tunnusmerkistöllä upeiden valolavasteiden ja näyttelijöiden mukana tuttujakin tutumpia laulujen kanssa auringon paistaessa jokaisen katsojan sisään lämpimästi kuin vanha konjakki.

Ennen esitystä epäilin Pyökärin näkemystä ja kykyä saada hippisukupolven sanoma nykynuorisolle ymmärrettäväksi, mutta onneksi epäilyni oli aiheeton. Esitys sykki useilla tasoilla ja tanssijat olivat todellisia ammattilaisia, jotka suorastaan heittäytyivät rooleihinsa ja antoivat PALAA! Hairin kasasivat kokoon kolme muskettisoturia Jerome Ragin, James Rado ja musiikin säveltänyt Galt Macdermot. Ensi esitys oli Public teatterissa 1967 ja musikaalia esitettiin Broadwaylla 1750 kertaa, josta se levisi kaikkialle maailmaan kuin tulipalo.

Suomen ensi-ilta oli Tampereella 1968, mutta minä kuulin se vasta vanhalla konserttisalilla Lahdessa 1971 Pop-teatterin vierailulla. Lahden esitys on ehdottomasti paras tulkinta, minkä olen Hairista nähnyt, edes 1979 tehty elokuva ei vedä vertoja Lahden ilmeikkäälle ja räiskyvälle tuotokselle. Lahden esitys oli täynnä nyansseja ja herkkupaloja niin paljon, että nauru ja oivallus tulivat usein myöhässä; onneksi olemme Hämeessä.

Jussi palkinnon saavat nyt itseoikeutetusti lavastaja Kari Junnikkala ja puvustaja Anu Pirilä. Molemmat ylsivät sellaisiin sfääreihin, joita näkee maailmallakin harvoin; jos sielläkään. Luurangot tanssivat psykedeelisessä unessa sellaisella mielikuvituksen voimalla Amerikan historian läpi, että moista osaamista kannattaisi tulla tänne Lahteen vakoilemaan. Katsokaa nyt tekin, kuinka hurmoksellista tuotetta voi jatkojalostaa draaman keinoin täysin lavastukseen ja pukeutumiseen nojaten!

Mutta on syytä kysyä, vyöryikö ja välittyikö 60-luvun sanoma täysin kaikille nuorille katsojille oikein. Tukan sanoma tavoitti silloin käytännössä koko pallon: vapaus, rauha, rakkaus, huumeet ja sodan vastustaminen Vietnamissa. Nyt eletään kasvokirjojen, twitterin ja iPadin aikaa. Juttu silti säkenöi. Pyökärin tapa napata musikaaleihinsa joku aikalaisnäkemys on fiksu. Hector pistää parastaan kaikissa rooleissa, joita hän esittää. Erityisen ansiokas hän oli antropologi Margaret Meedinä, toisaalta myös veteraani oli uskottava. Kuvitelkaa, Bush nuorempi pilkkasi ja livahti sodasta isukkinsa avulla.

Musiikki on sitä taattua ”kamaa”, joka kolahtaa vuosikymmenien takaakin hienosti. Tästä pitävät huolen osaava kahdeksanmiehinen orkesteri Antti Vauramon johdolla. Luulisi, että 38 kappaletta putkeen vedettynä saisi otteen kirpoamaan, mutta kappas kummaa! Meno jatkui yhtä riehakkaana koko ajan. Erityisen kiitoksen laulutulkinnoistaan ansaitsevat Timo Välisaari Claude Bukowskina. Näin hienovireitteistä tulkintaa kuulee harvoin. Myös Maija Rissanen ja Elsa Sainio pistivät kaikkensa peliin ja nousivat sfääreihin tulkinnoissaan.

Vaikka korvatulppia jaettiin katsojille, ei musiikin volyymi juurikaan häirinnyt minua. Ylimääräisen kiitoksen ansaitsevat Lahden musiikkiteatterin opiskelijat. Heitä ilman esitys olisi saattanut jäädä pliisuksi.

Koko Juhani-näyttämön tekniikka oli valjastettu palvelemaan yleisöä. Nyt ei kustannuksissa kurailtu, vaan koko teatterin resurssit hyödynnettiin tavalla, joka on varsin poikkeuksellista missä tahansa ammattiteatterissa. Tässä ei raha mennyt hukkaan, kuten toriparkissa. Vai mitä, ensimmäisen kerran neljään vuoteen teatterissa käynyt kaupungin hallituksen jäsen Jari Hartman?

Juhani Melanen