Lahden kaupunginteatterissa pari viikkoa sitten ensi-iltansa saanut maailmanmenestysmusikaali Chicago on mielenkiintoinen tapaus. Kyseessä on yksi maailman tunnetuimmista musikaaleista, mutta siltikään musikaalista ei ole noussut varsinaista ikisävelmää, joka olisi entuudestaan satunnaiselle kuulijalle tuttu. Ei vaikka musikaalista tehty elokuvakin keräsi peräti kuusi Oscaria.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että musiikki olisi millään tavoin kehnoa. Ei todellakaan. Heti kärkeen on todettava, että Lahdessa on onnistuttu tekemään loistava ja mukaansa tempaiseva musiikki-iloittelu, jota on ilo seurata. Tällä kertaa Lahdessa on luotettu omaan väkeen, sillä varsinaisia tähtivierailijoita ei esitykseen ole mukaan haalittu. Ja hyvä niin, sillä kaupunginteatterin väki osoittaa, että kyllä Lahdessa osataan. Musiikkinumerot ovat kauttaaltaan loistavaa tasoa ja musikaalin lavastus, puvustus ja koreografiat ovat huippuluokkaa.
Itse tarina on tuttu tänäkin päivänä. Julkisuuteen on päästävä keinolla millä hyvänsä. 1920-luvun Chicagossa yksi keino oli murhat. Murhaajat edustivat sen ajan glamouria ja lehdistö oli kontillaan näiden kauniiden murhaajattarien edessä. Musikaalissa kenties vaikuttavin ja parhaiten toteutettu kohtaus olikin Roxie Hartin lehdistötilaisuus, jossa asianajaja Billy Flynn (Mikko Pörhölä) talutti mediaa sananmukaisesti talutusnuorassa kappaleen ”Kumpikin tavoitteli asetta” säestyksellä. Lehdistön rähmällään oleminen suuntaan jos toiseenkin kun tuntuu niin kovin tutulta tänäkin päivänä, eikö vain?
Musikaalin naispääosissa tässä näytöksessä olivat Elsa Saisio (Velma Kelly) ja Laura Huhtamaa (Roxie Hart), jotka suoriutuivat rooleistaan erinomaisesti. Molempien puhdasta laulamista on ilo kuunnella ja roolin edellyttämät maneerit ovat molemmilla hyvin hallussa. Huhtamaan Roxiesta olin löytävinäni ripauksen Bussipysäkki-elokuvasta tuttua Marilyn Monroeta. Tiedättehän, vähän hupsu ja yksinkertainen blondi hempukka, joka kyllä tietää mistä narusta pitää vetää.
Miehistä nousee esiin asianajaja Bill Flynniä esittävä Mikko Pörhölä, joka luo oivan kuvan rahanahneesta ja lierosta kaverista, joka jaksaa olla asiakkaastaan kiinnostunut juuri ja juuri sen ajan, kun setelit vielä pullottavat etutaskussa. Mainio on myös seremoniamestarin roolissa Tapani Kalliomäki, joka vie tarinaa eteenpäin kohtaus kohtaukselta omaan ilmeikkääseen tapaansa. Myös Hiski Grönstrandin esittämä Amos Heart on varsin onnistunut tulkinta naiivista tohvelisankarista. Grönstrandin yksin esittämä ”Lasipää” onkin yksi musikaalin pysäyttävimpiä musiikkkinumeroita omassa yksinkertaisuudessaan ja sopii mainioksi kontrastiksi musikaalin muille, moniäänisille joukkokohtauksille.
Musikaalin lavastus (Minna Välimäki) on oivaltavaa ja toimivaa. Lavaa käytetään monipuolisesti hyväksi niin syvyys- kuin leveyssuuntaankin. Hyvänä lisänä lavastuksessa on onnistunut valosuunnittelu, josta vastaa Jouni Nykopp. Hienosti svengaava bändikin on sijoitettu ikäänkuin lavasteeksi ylärampille näyttämön takaosaan. Hieno ratkaisu. Yleisön ja näyttämön rajaa on rikottu lisäämällä lavaan catwalk, joka yltää katsomoon asti. Myös itse katsomoa osataan käyttää musikaalissa hyväksi, tästä hyvänä esimerkkinä Bill Flynnin ensikohtaminen.
Ohjaaja Miika Muranen on onnistunut tekemään erittäin viihdyttävän musikaalin kaiken mahdollisen viihteellistämisestä. Onko julkisuus tavoittelemisen arvoista? Onko julkisuuden tavoittelemiseessa hinnalla millä hyvänsä mitään järkeä? Näitä kysymyksiä voi sitten miettiä kotona, kunhan on ensin nauttinut tämän viihdepläjäyksen Lahden kaupunginteatterissa.
Kaiken kaikkiaan rankkaisin Chicagon ykköseksi Lahden kaupunginteatterin viime vuosien musikaaleista. Cabaret, Hair ja West Side Story omaavat kenties enemmän hittipotentiaalia musiikin suhteen, mutta Chicago vetää pinnat kotiin kokonaisuudesta. Voi hyvin ennustaa, että kaupunginteatterilla on käsissään pikkujoulukauden suurin teatterihitti kaikessa säihkeessään ja glamourissaan, varsinkin kun musikaalin teksti ja sanoitukset ovat täynnä pikkutuhmuuksia ja puvustuksessakin suositaan paljasta pintaa kunnon vaudeville-tyyliin.
Petri Salomaa