Suomalainen peruskoulu on edelleen maailman parhaita, mutta silti koulussa selviäminen edellyttää tottelevaisuutta, tunteiden hallintaa ja mukautumista. On oltava aktiivinen oikealla tavalla oikeaan aikaan ja muuten kärsivällisen passiivinen. Tämä on murrosiän myöhemmin saavuttaville aktiivisille, reippaille ja harrastuksissa täysillä mukanaoleville pojille joissain tapauksissa mahdoton yhtälö.
Kauniista arvopuheista huolimatta koulun peruskäytäntö on oppilaiden kontrolloiminen. Tavat vain ovat vuosien saatossa muuttuneet. Opettajien karttakeppilinja on muuttunut erittäin oudoksi yrittäjyyskasvatusta toteuttavaksi konsulttiviestijäksi. Tavoitteena on muokata erilaisista oppijoista taloudellisia ja tuottavia ja hallinnon sisäistäviä kuluttajakansalaisia. Tämä metodi suosii tyttöjä paremmin kuin poikia.
Nykykoulun prioriteettina eivät ole erilaisten oppilaiden kokemukset, poikien hyvinvointi tai väkivallan estäminen, vaan oikeanlaisen käytöksen ja kovien ”oppimistulosten” tuotanto. Tässä leikissä pojat useimmiten ovat sijaiskärsijöitä.
Suomen Akatemian rahoittama Mind the Gap-tutkimushankkeessa on selvinnyt että lähes puolet Helsingin 12-vuotiaista on kyllästynyt tai väsynyt kouluun. Tämä osoittaa, että oppilaat kokevat nykykoulussa ”merkityskatoa”. Tätä huonoa kouluviihtyvyyttä on yritetty leimata Suomen kulttuuriseksi
piirteesi, mutta se ei ole totta.
Pojat eivät aina kykene osoittamaan nykykoulussa vaadittavia ominaisuuksia, koska koulun pääasiana tuntuu olevan tällä hetkellä, että suomalaisilta oppilailta löytyy kilpailukykyä, jolla pärjätään PISA-testeissä ja muissa TIMSS-tutkimuksissa. Jos poikien omat halut, tunteet ja tarpeet huomioitaisiin nykyjärjestelmässä paremmin ja heidän kehitystään kunnioitettaisiin, voitaisiin helposti saavuttaa sukupuolia paremmin huomioiva koulu.
Jokainen meistä itse on kokenut koulussa erilaisia, varsin kyseenalaisia toimintatapoja, kuten nolaamista, käskyttämistä, ulkonäöstä humauttelua, kiusausta ja oppilaiden toinen toista vastaan kilpailuttamista. Kouluampumiset ovat äärimäisiä jäävuoren huippuja. Tavallisimpia ovat usein näkymättömät syyt, kuten syömishäiriöt, masennukset, pinnaukset, yksinäisyys ja vetäytymiset.
Huonot koetulokset saattavat leimata jotkut vilkkaat pojat liian helposti kouluhäiriköiksi jo varhain. Koulut eivät pysty kovinkaan helposti uudessakaan opetussuunnitelmassa vahvistamaan poikien aktiivisuutta, lisäämään opiskelun merkityksellisyyttä tai mahdollistamaan koulussa onnistumisen kokemuksia.
Koululaitos ei kykene yksilöpsykologian avulla auttamaan koulupudokkaita poikia. Mitään varteenotettavaa suunnitelmaa tämän ongelman ratkaisuksi, en ole nähnyt. Ongelma tiedostetaan, mutta
siihen ei puututa!
Juhani Melanen