Tunnustettakoon heti alkuun julkisesti, että suomalainen iskelmä ei ole varsinaisesti omaa lempimusiikkiani, vaikka monet Junnu Vainion ja Vexi Salmen varhaisemmat sanoitukset haastavat ulkomaalaiset alkuperäisversiot, samoin kuin muutamat laulutulkinnat, ennen kuin siirryttiin toivottomaan konepopin aikaan. Olen varhaisen heavy- ja soul-musiikin ystäviä, joten uutiset muusikoiden huumeiden käytöstä eivät ole koskaan tulleet yllätyksenä.
Jari Sillanpään huumekäryssä tuomittavinta olikin, että hän lähti amfetamiinin vaikutuksen alaisena auton rattiin. Kehtasi vielä julkisessa anteeksipyynnössään, joka toi väistämättä mieleen poliitikkojen vastaavat sepustukset , huomauttaa, että hän ei suinkaan törttöillyt liikenteessä, kuten poliisi oli asian muotoillut. Mitä muuta kuin törttöilyä on ajaa keltaisen viivan yli ja arvioida itsensä ajokuntoiseksi, koska metamfetamiinia, kristallia, vauhtia eli piriä oli nautittu vain pieni annos? Piripäisen vauhtiveikon kristallinkirkasta logiikkaa!
Omasta puolestani muusikot saavat vetää kotonaan tai studiossa minkälaista kamaa tahansa, kunhan pysyvät neljän seinän sisällä ja vahingoittavat vain itseään. Ja niinhän suomalaiset muusikot ovat hyvin pitkälti tehneetkin. Siis ne, jotka huumausaineita käyttävät. Julkisuuden valokeilaan aiheen tiimoilta joutuneet nimet edustavat vain jäävuoren huippua. Joillekin saattoi tulla yllätyksenä, että viina vahvempia aineita käyttävät kyytipoikana muutkin kuin perinteiset rokkarit; mutta yhtä lailla muusikoista löytyy jopa absolutisteja, ja trendi vie entistä enemmän siihen suuntaan.
Siksipä repäisevät lehtiotsikot, että Siltsun pirikäry olisi jakanut kansan kahtia, jyrkkiin vastustajiin ja empaattisiin ymmärtäjiin, ikään kuin maahanmuuttokysymyksessä, olivat puhdasta sensaatiohakuisuutta. Näinhän ei ole käynyt; korkeintaan fanit ovat jakaantuneet. En ymmärrä kuitenkaan, miksi fanien pitäisi tuskailla koko asian kanssa.
Nuorena pojankoltiaisena luin Musa-lehdestä lempiyhtyeeni Deep Purplen jäsenten haastattelun suosikkilevyihini kuuluvan Machine Headin äänitysten yhteydessä. Siinä bändin jätkät totesivat, että pilvi ei toimi heille, koska se hidastaa soittoa ja laulua. Ymmärsin silti, että kokeiltu on, mutta se ei tehnyt nuoresta vannoutuneesta fanista koskaan pilviveikkoa. Fanitin samoihin aikoihin myös Elton Johnia. Hänen tulemisesta ulos kaapista ei myöskään vaikuttanut mitenkään seksuaaliseen suuntautumiseeni tai saanut viemään hänen levyjään kierrätykseen.
Jari Sillanpään suosio on jatkossa pitkälti hänen omissa käsissään, käyttäytyvätpä herkkähipiäisimmät fanit miten tahansa. Jos hän pelaa korttinsa oikein, hän kääntää vastoinkäymiset voitokseen, ja jengi pitää häntä Suomen Robbie Williamsina tai George Michaelina. Tiehän olisi sen jälkeen kuin puunattu kansainvälisille areenoille – kun tuota katu-uskottavuuttakin nyt löytyy. Jarin tappioksi täytyy kuitenkin todeta, että hänen julkinen anteeksipyyntönsä oli niin ylimielinen ja koruton, että takapakkia uralla tulee joka tapauksessa jonkin verran.
Oma lukunsa on ollut miehen saama aggressiivinen nettipalaute, jossa ovat yhdistyneet jälleen vääristyneet päämäärät, pinttyneet ennakkoluulot, huono historiantuntemus ja onneton suomen kielen taito. Kovimmat lynkkaajat kokevat taas edustavansa niin sanottuja Suomen kansan syviä rivejä tai peräti enemmistöä. Rajuimman palautteen antajat ovat toivoneet Jarin palavan samassa helvetin tulessa, jonne on aikaisemmin sysätty homot, suvakit, vihreät, Kallion moskeijan puolustajat ja ”muutkin kasvissyöjät”. Tämänkaltaisten ajatusten takaa löytyy myös entisiä Sillanpää-faneja. Luoja paratkoon meitä Suomi-iskelmän rappiolta!
Ilkka Isosaari