Olen kuullut monen ihmisen vähättelevän omaa uskoaan. ”Ei me mitään uskovaisia olla, ihan tavallisia vaan…kovin pientä on tämä meikäläisen usko…”. Vaatimattomuus on joissain tilanteessa oikein hyvä ominaisuus, mutta ei aina. On tärkeä muistaa, ettei usko merkitse vain ihmetekojen tapahtumista tai suuria eleitä. Se on pienen ihmisen luottamusta suureen Jumalaan. Se on elämänsä jättämistä Jumalan haltuun.

Uskoaan vähättelevältä ihmiseltä tekee mieli kysyä, rukoiletko sinä joskus. Silloin avautuu uusi näkökulma uskomiseen. Käykin ilmi, että tuo ”ei-mikään-kunnon-uskova” rukoilee, huokailee hiljaa ylöspäin, huutaa hädässä Jeesusta apuun, muistaa vanhat, lapsena opitut rukoukset ja käyttää niitä. No, rukoushan juuri on osoitus uskosta. Emme huuda tyhjyyteen, vaan uskomme, että joku kuulee rukouksemme. Osoitamme rukouksellamme, että tarvitsemme apua ylhäältä.

Paastonajan toisen sunnuntain evankeliumissa sairaan pojan isä tulee Jeesuksen luo (Mark. 9:17-29). Hän pyytää: ”Sääli meitä ja auta, jos sinä jotakin voit.” Isän usko ei ole vankkumaton, hän on epätoivoinen pojan pahan sairauden edessä eikä jaksa uskoa, että poika voisi parantua. Mutta hänellä ei ole mitään muutakaan avun mahdollisuutta. Jeesuksen mukaan kaikki on mahdollista sille, joka uskoo. Silloin isä huutaa rehellisesti: ”Minä uskon! Auta minua epäuskossani!” Isän on pakko myöntää kaiken näkevälle Jeesukselle, että hän epäilee, mutta päällimmäisenä on kuitenkin halu uskoa Jeesukseen. Tämän vilpittömän rukouksen Jeesus kuulee. Hän parantaa pojan.

Jumalan tuntee kaiken. Hän tietää suuren tai pienen uskomme ja myös epäuskomme. Hän kuulee jokaisen rukouksemme ja vastaa niihin ajallaan ja tavallaan. Taivaallinen Isä odottaa, että me lapset haluaisimme puhua hänelle usein, että meillä olisi Isälle asiaa. Rukoile siis rohkeasti. Pyydä apua, huokaile elämän keskellä Jumalan puoleen. Rukouksessa uskokin vahvistuu.

Riitta Särkiö