Kuva: Omalähiö kertoi sivuillaan vuoden 1981 Elojuhlista Korsipuistossa näin näyttävästi.
Entiset ja nykyiset alijuhakkalalaiset Onerva Vartiainen, Hannu Mieskolainen ja Petri Salomaa kertovat omat muistonsa Alijuhakkalasta.
Korsitiellä vuodesta 1970
Muutin Alijuhakkalaan Korsitielle toukokuussa 1970. Alue oli melko tuntematon, joskin koulutyttönä olin potkukelkkaillut Mäntsäläntiellä. Tutuin paikka oli puistotien päädyssä Hennalan kasarmeja vastapäätä sijainnut kioski, josta oli automatkoilla käyty ostamassa jäätelöt. Kioski purettiin muutama vuosi muuttoni jälkeen. Kauppapalvelut olivat erinomaiset. Alijuhakkalantiellä oli Lahden Osuuskaupan myymälä, ihan vieressä K-kauppa ja Keijutiellä oli Tukon T-kauppa. Osuuskaupassa myymälänhoitaja Kaija ilahdutti asiakkaita hyvän palvelun ohella hersyvällä naurullaan. Myymälässä kerättiin joulukuussa joulurahat sekä postinjakajalle että aamulehtien tuojalle. Kaikki kaupat lopetettiin vähitellen. Onneksi alueen asukkaat käyttivät riittävästi Kotipokin palveluita, joten se säilyi. Kiinteistössä toimivat eri aikoina myös Päijät-Hämeen Säästöpankki, apteekki, luontaistuotekauppa, posti ja ravintola Pieni talo preerialla. Alakerrassa oli Hankkijan myymälä. Kesäaikana Hankkijan puutarha levittäytyi parkkialueelle. Kun Osuuskauppa Hämeenmaa rakensi uuden marketin jo huonokuntoisen Kotipokin kiinteistön tilalle asukkaiden kaipaamaa apteekkia ei uuteen taloon saatu, koska kukaan apteekkari ei pitänyt sivuapteekkia kannattavana. Erityisesti ikäihmiset kaipaavat apteekkia.
Korsitieltä Salinkalliolle johtavat rappuset toimivat yhä kuntoportaina, mutta muuttaessani oli mahdollisuus kuntoilla lisäksi hyppyrimäen rappusilla. Uuden vuoden aattona väkeä oli paljonkin katselemassa kaupungin ilotulitusta rakennelman huipulla. Talven edetessä nuoret mäkikotkat esittelivät taitojaan. Joskus jäin seuramaan liitoja vieressäni Alijuhakkalan pikkupoikia, jotka silmät tarkkoina seurasivat hyppyjen pituuksia ja mielessään ajattelivat, että kohta hyppään minäkin. Valitettavasti pikkupoikien ajatukset jäivät vain haaveiksi. Jotenkin aina löytyy ihmisiä, nuoria ja vanhoja, jotka saavat nautintoa ilkivallan tekemisestä ja mielipahan aiheuttamisesta. Hyppyrimäen portaita alettiin rikkoa, tuli vaarallisia rakoja. Niiden lisääntyessä rappusten eteen lyötiin tukevat laudat. Tämä ei estänyt uhkarohkeiden kiipeilijöiden kapuamista huipulle, joten onnettomuuksien välttämiseksi hyppyrimäki purettiin. Pitkän aikaa alamäki oli vailla kasvillisuutta, joten siitä oli lasten ja vähän vanhempienkin hauska lasketella mäkeä. Minäkin olen poikani kanssa liuutellut mäkeä alas aikamoisella vauhdilla. Vähän kerrassaan pensaat ja puiden alut alkoivat estää turvallista laskettelua. Eräässä vaiheessa asukasyhdistyksen väki poisti kasveja. Nyt niitä on taas tullut lisää.
Heti ensimmäisenä talvena löysin Korsipuiston hiihtoladun. Tuohon aikaan latukone ei kierrellyt puistossa, mutta Korsitiellä asunut Jouko Skinnari huolehti lumien tultua ladun tekemisestä. Hän kertoi minulle, että latu on 780 metriä pitkä. Tämän mukaisesti merkitsin kalenteriin hiihtokilo-metrit. Myöhemmin H-P Tuominen kertoi, että latu on vain noin 600 metriä. Ehkä Jouko Skinnari teki laajempia kaaria ja ylimääräisiä kiemuroita. Hiihtäen kävin talvisin myös Aaltosen puutarhalla ostamassa kukkia. Ylermi Aaltonen katsahti ulkona olevaa pakkasmittaria todetakseen, kuinka monen Helsingin Sanomien päivä on. Kukkapakettiin kiinnitettiin niin pitkä narupyörylä, että saatoin ripustaa paketin selkääni. Miten kaipaankaan Aaltosen puutarhaa, sen syksy-, talvi ja kesäkukkia.
Korsitieltä Salinkalliolle johtavat rappuset toimivat yhä kuntoportaina, mutta muuttaessani oli mahdollisuus kuntoilla lisäksi hyppyrimäen rappusilla. Uuden vuoden aattona väkeä oli paljonkin katselemassa kaupungin ilotulitusta rakennelman huipulla. Talven edetessä nuoret mäkikotkat esittelivät taitojaan. Joskus jäin seuramaan liitoja vieressäni Alijuhakkalan pikkupoikia, jotka silmät tarkkoina seurasivat hyppyjen pituuksia ja mielessään ajattelivat, että kohta hyppään minäkin. Valitettavasti pikkupoikien ajatukset jäivät vain haaveiksi. Jotenkin aina löytyy ihmisiä, nuoria ja vanhoja, jotka saavat nautintoa ilkivallan tekemisestä ja mielipahan aiheuttamisesta. Hyppyrimäen portaita alettiin rikkoa, tuli vaarallisia rakoja. Niiden lisääntyessä rappusten eteen lyötiin tukevat laudat. Tämä ei estänyt uhkarohkeiden kiipeilijöiden kapuamista huipulle, joten onnettomuuksien välttämiseksi hyppyrimäki purettiin. Pitkän aikaa alamäki oli vailla kasvillisuutta, joten siitä oli lasten ja vähän vanhempienkin hauska lasketella mäkeä. Minäkin olen poikani kanssa liuutellut mäkeä alas aikamoisella vauhdilla. Vähän kerrassaan pensaat ja puiden alut alkoivat estää turvallista laskettelua. Eräässä vaiheessa asukasyhdistyksen väki poisti kasveja. Nyt niitä on taas tullut lisää.
Heti ensimmäisenä talvena löysin Korsipuiston hiihtoladun. Tuohon aikaan latukone ei kierrellyt puistossa, mutta Korsitiellä asunut Jouko Skinnari huolehti lumien tultua ladun tekemisestä. Hän kertoi minulle, että latu on 780 metriä pitkä. Tämän mukaisesti merkitsin kalenteriin hiihtokilo-metrit. Myöhemmin H-P Tuominen kertoi, että latu on vain noin 600 metriä. Ehkä Jouko Skinnari teki laajempia kaaria ja ylimääräisiä kiemuroita. Hiihtäen kävin talvisin myös Aaltosen puutarhalla ostamassa kukkia. Ylermi Aaltonen katsahti ulkona olevaa pakkasmittaria todetakseen, kuinka monen Helsingin Sanomien päivä on. Kukkapakettiin kiinnitettiin niin pitkä narupyörylä, että saatoin ripustaa paketin selkääni. Miten kaipaankaan Aaltosen puutarhaa, sen syksy-, talvi ja kesäkukkia.
Ymmärtääkseni Jouko Skinnarin idea oli, että yhdistys ryhtyi järjestämään Korsipuistossa juhlia. Hän kertoi, että järjestelyt ovat Alijuhakkalassa helppoja, kun täältä löytyy ihan kaikkien alojen ammatti-ihmisiä. Yhdet juhlat 1970-luvulta muistan erityisesti, koska minua pyydettiin juontajaksi. Väkeä oli paljon, joukossa mm. kirjailija Eino Pietola, jonka omakotitalo oli Korsipuiston vieressä. Haastattelin häntä lavalla ja haastattelun lopuksi Pietola esitti saunakutsun. Oli lauantaipäivä, ja kuulema joku saunavieras oli tullutkin Pietoloille iltakylään. Sitten tuli aikoja, jolloin toiminta hiljeni. Oli hankalaa saada hallitustakaan kokoon. Onneksi Hannu Mieskolainen jaksoi pitää yhdistyksen toimintaa yllä, joten yhdistyksellä on nyt juhlavuosi. Ehkä ensi kesänä päästään pitämään vuosijuhlat jälleen Korsipuistossa. Muistan lämmöllä menneitä juhlia, joiden eteen hallituksen jäsenet apuväen kanssa tekivät hurjasti töitä. Minulle Alijuhakkala on viihtyisä ja turvallinen kotikylä.
Onerva Vartiainen,
Vuoden lahtelainen 2015
———— ———— ———– ———— ———– ——————
Vuoden lahtelainen 2015
———— ———— ———– ———— ———– ——————
Asukasyhdistyksen puheenjohtajana
Paluumuuttajana asetuin perheeni kanssa takaisin Alijuhakkalaan 1997. Seuraavana vuonna minut houkuteltiin Alijuhakkalan omakotiyhdistyksen hallitukseen. Omakotiyhdistysten kulta-aika oli tuolloin lopuillaan. Monet perinteiset vuosittaiset kilpailut ja riennot olivat hiipuneet, lentopallon pelaaminenkin puistossa hiljentynyt. Koetettiin löytää uusia tapoja toimia. Uutena toimena voisi mainita käsityöaineiden stipendit Salinkallion koulun 9.luokkalaisille. Vuorovuosina palkittiin kotitalouden, teknisen tai tekstiilikäsityön oppilas, joka oli osoittanut suurinta kehitystä kyseisenä vuonna. Myös niittyprojektilla koetettiin saada alueen joutomaita siistittyä. Edelleen hyvin elävänä perinteenä on säilynyt alueen oma juhannuskokko, joka on vain kerran pitänyt perua metsäpalovaroituksen vuoksi. Kokolla on kiva tavata tuttuja ja paistella makkaraa tulen rauhoituttua aamuyöstä. Yhteisten etujen hoitamisessa alueen liikennejärjestelyt olivat aikanaan isossa osassa. Kuten hidastetöyssykokeilu, joka ymmärrettävästi aiheutti lähitaloille ongelmia.
Kymmenvuosijuhlia järjestettiin ja pienimuotoisempia puistotapahtumia. Salinkallion entisen hyppyrimäen alastulorinteeseen järjestettiin ja ylläpidettiin pulkkamäkiä talvisin. Yhteistyö muiden yhdistysten kanssa on satunnaista ja jopa viriteltiin Launeen alueen yhdistysten yhteen liittämistäkin. 2000-luvun alkupuolella yhdistyksen säännöt ja nimi uudistettiin: Alijuhakkalan asukasyhdistys ry, jonka katsottiin vastaavan paremmin aikaansa. Jäin yhdistyksen toiminnasta puheenjohtajana pois muistaakseni 2015, jolloin jätin monet muutkin yhteiskunnalliset tehtävät muille. Neljä lasta, taloremontit, työruuhkat ylitöineen tarvitsivat aikansa ja vaativat veronsa. Oli keskityttävä omaan elämään. Tuo aika oli opettavasta ja antoisaa, sekä sain paljon uusia tuttavuuksia. Olen ylpeä siitä, kuinka yhdistys edelleen on voimissaan vireän nykyhallituksen ansiosta.
Kymmenvuosijuhlia järjestettiin ja pienimuotoisempia puistotapahtumia. Salinkallion entisen hyppyrimäen alastulorinteeseen järjestettiin ja ylläpidettiin pulkkamäkiä talvisin. Yhteistyö muiden yhdistysten kanssa on satunnaista ja jopa viriteltiin Launeen alueen yhdistysten yhteen liittämistäkin. 2000-luvun alkupuolella yhdistyksen säännöt ja nimi uudistettiin: Alijuhakkalan asukasyhdistys ry, jonka katsottiin vastaavan paremmin aikaansa. Jäin yhdistyksen toiminnasta puheenjohtajana pois muistaakseni 2015, jolloin jätin monet muutkin yhteiskunnalliset tehtävät muille. Neljä lasta, taloremontit, työruuhkat ylitöineen tarvitsivat aikansa ja vaativat veronsa. Oli keskityttävä omaan elämään. Tuo aika oli opettavasta ja antoisaa, sekä sain paljon uusia tuttavuuksia. Olen ylpeä siitä, kuinka yhdistys edelleen on voimissaan vireän nykyhallituksen ansiosta.
Hannu Mieskolainen,
Asukasyhdistyksen puheenjohtaja 1998-2014
——– ——— ——– ——– ——— ——— ——— ———-
Korsipuiston diinarit
60- ja 70-lukujen taitteessa, ollessani noin neljän vuoden ikäinen muutimme Korsitien ja Mäntsäläntien kulmassa sijaitsevaan omakotitaloon. Perheen kirjapaino toimi vanhan rintamamiestalon kellarissa ja minä vietin päivät pitkät kotona tai itse asiassa viereisessä Korsipuistossa, sillä vielä 70-luvulla lapset leikkivät koko päivän ja pitkät illatkin aina ulkona. Kotona käytiin vain välillä syömässä. Alueella oli paljon ikäisiäni lapsia ja päivät kuluivat pitkälti kirkonrottaa ja jalkapalloa pelaamalla. Omenavarkaissa käytiin aina syksyisin ja talvisin hiihdettiin Korsipuistoa ympäri. Naapuruston lapsikatraaseen kuuluivat silloin mm. Välimäen Harri, Salmisen Jere, Saarasen Jokke, Rädyn Ipe ja Vartiaisen Juho. Myöhemmin julkisuuteen omilla aloillaan nousseet Valkeapään Taru ja Skinnarin Ville olivat silloin vielä vähän liian pieniä meidän leikkeihin, vaikka kovasti jo mukaan yrittivätkin. Salinkallion jylhillä kallioilla vietimme monta mukavaa päivää, tosin siellä saattoi joskus törmätä läheisen vastaanottokodin poikiin, jotka olivat kyllä aika pelottavia huulessa roikkuvine röökeineen.
Olin 12-vuotias kun muutimme Alijuhakkalasta Launeelle, nykyisiin Omalähiön tiloihin Patomäentielle. Kaverit ja varsinkin nuoren miehen iltaelämä jäi kuitenkin Korsipuistoon. Vuoden 1979 tienoilla Suomeen rantautui hurjalla vyöryllä rockabilly-aalto ja yhtäkkiä Alijuhakkala oli etelälahtelaisten diinareiden kokoontumispaikka. Näkymä oli kuin 50-luvun Amerikasta. Rasvapäätä, nahkarotsia ja kellohameita vilisi kuin Grease-leffassa. Kokoonnuimme niin kesällä kuin talvellakin joko Keijutien ja Alijuhakkalantien välisellä leikkikentällä, siinä Keijupubin vieressä tai sitten Korsipuiston leikkikentällä. Ei nuorisolle ollut silloin mitään sisätiloja tarjolla.
Asukasyhdistyksen puheenjohtaja 1998-2014
——– ——— ——– ——– ——— ——— ——— ———-
Korsipuiston diinarit
60- ja 70-lukujen taitteessa, ollessani noin neljän vuoden ikäinen muutimme Korsitien ja Mäntsäläntien kulmassa sijaitsevaan omakotitaloon. Perheen kirjapaino toimi vanhan rintamamiestalon kellarissa ja minä vietin päivät pitkät kotona tai itse asiassa viereisessä Korsipuistossa, sillä vielä 70-luvulla lapset leikkivät koko päivän ja pitkät illatkin aina ulkona. Kotona käytiin vain välillä syömässä. Alueella oli paljon ikäisiäni lapsia ja päivät kuluivat pitkälti kirkonrottaa ja jalkapalloa pelaamalla. Omenavarkaissa käytiin aina syksyisin ja talvisin hiihdettiin Korsipuistoa ympäri. Naapuruston lapsikatraaseen kuuluivat silloin mm. Välimäen Harri, Salmisen Jere, Saarasen Jokke, Rädyn Ipe ja Vartiaisen Juho. Myöhemmin julkisuuteen omilla aloillaan nousseet Valkeapään Taru ja Skinnarin Ville olivat silloin vielä vähän liian pieniä meidän leikkeihin, vaikka kovasti jo mukaan yrittivätkin. Salinkallion jylhillä kallioilla vietimme monta mukavaa päivää, tosin siellä saattoi joskus törmätä läheisen vastaanottokodin poikiin, jotka olivat kyllä aika pelottavia huulessa roikkuvine röökeineen.
Olin 12-vuotias kun muutimme Alijuhakkalasta Launeelle, nykyisiin Omalähiön tiloihin Patomäentielle. Kaverit ja varsinkin nuoren miehen iltaelämä jäi kuitenkin Korsipuistoon. Vuoden 1979 tienoilla Suomeen rantautui hurjalla vyöryllä rockabilly-aalto ja yhtäkkiä Alijuhakkala oli etelälahtelaisten diinareiden kokoontumispaikka. Näkymä oli kuin 50-luvun Amerikasta. Rasvapäätä, nahkarotsia ja kellohameita vilisi kuin Grease-leffassa. Kokoonnuimme niin kesällä kuin talvellakin joko Keijutien ja Alijuhakkalantien välisellä leikkikentällä, siinä Keijupubin vieressä tai sitten Korsipuiston leikkikentällä. Ei nuorisolle ollut silloin mitään sisätiloja tarjolla.
Parhaimmillaan porukkaa kokoontui leikkipuistoon viikonloppuisin jopa 50 henkeä. Crazy Cavan, Matchbox ja Stray Cats soivat lujaa kasettimankasta ja oluenjuomistakin taidettiin harjoitellla oikein porukalla. Varmasti tällainen iso ja varsin äänekäs nuorisojoukko on herättänyt alueen asukkaissa pahennusta ja kyllähän meitä nuoria syyteltiinkin kaikenlaisesta ilkivallasta ja varsinkin äänekkäät mopot aiheuttivat parranpärinää. Silloin tällöin joku alueen asukas saattoi soittaa poliisit paikalle, kun älämölö nousi viikonloppuisin toiseen potenssiin. Se on kuitenkin varma, että kukaan meistä ei sytyttänyt sitä puhelinkoppia tuleen Alijuhakkalantien Osuuskaupan edessä. Olimme me kuitenkin sen verran kilttiä ja lainkuuliaista sakkia. Riehakkaita, mutta nykymittapuulla mitattuna todella kilttejä.
Alijuhakkalan asukasyhdistys järjesti Korsipuistossa hienoja Elojuhlia ja meistä nuorista makeinta oli tietenkin se, että pari kertaa siellä esiintyi paikallisista Salinkallion koulun oppilaista koostuva rockabillly-orkesteri. Vuonna 1981 rockabilly meni pois muodista ja kuin taikaiskusta Alijuhakkala hiljeni. Tai voi olla, ettei hiljentynyt, minä vain jäin porukasta pois. Alkoi lukio, tyttöystävä tuli kuvioihin ja baareihinkin alkoi päästä sisään. Ei tarvinnut enää notkua ”Kentällä”.
Alijuhakkalassa varmasti taputettiin käsiä tyytyväisenä, kun nuoriso häipyi alueelta bilettämästä. Toivottavasti kenellekään ei jäänyt meidän porukasta pahoja traumoja. Itselleni sen sijaan jäi Alijuhakkalasta todella paljon lämpimiä lapsuus- ja nuoruusmuistoja ja muutama elinikäinen ystävä, joiden kanssa useasti näitä aikoja yhdessä muistellaan.
Onnea 70-vuotiaalle Alijuhakkalan Asukasyhdistykselle!
Petri Salomaa,
Omalähiön päätoimittaja
Alijuhakkalan diinari ( kuva 1980)