Lahden Runomaratonin viime perjantain avajaispäivän iltana nähtiin Tanssiterveisiä läheltä ja kaukaa lasten ja nuorten esityksiä Karjalasta, Inkerinmaalta, Komista ja Virosta. Hollolan Matit ja Maijat olivat mukana Sibeliustalon ryhmien yhteisessä tanssissa
Värikkäät tanssijoitten puvut ja säestykset loivat iloista elämää Sibeliustalon Puusepän saliin viime perjantaina. Talossa olleen Suomalais-Ugrilaisen viikon päätteeksi oli Lahden Runomaraton valinnut oman perinteisen kesäviikkonsa teemaksi Ugrijuhlan. Valoisuutta harmaaseen saliin toivat myös lahtelaisen, kansainvälisen kuvataiteilija Soile Yli-Mäyryn suuret teokset. Niiden teema oli ihmiset, kaupunki, asvaltti ja ne loistivat keltaisina, sinisinä ja sinivihreinä. Lauantaina oli vuorossa näkemyksiä runoudesta ja video-runokilpailun Lähelle ja kauas -festivaalin palkintojen jako.
Runokilpailuun oli saapunut kuudesta maasta yhteensä 73 videoteosta Kilpailuaika oli tämän vuoden tammi-huhtikuu. Kilpailun päätuomaristossa olivat videotaiteilija J.P. Sipilä, kuvataiteilija Soile Yli-Mäyry ja runoilija Risto Ahti. Tuhannen euron ensimmäisen palkinnon sai helsinkiläinen Pia Hounin työryhmä työllään Maa II.Toinen palkinto a 500 euroa myönnettiin kahdelle työryhmän työlle: Ylittää valtameren sekä En näe Sinua. Lisäksi tuomaristo päätti jakaa kolme kunniamainintaa.
Perjantaita sai ensi-iltansa lapsille ja nuorille kirjoitettu musiikki- ja tanssisatu Kettu ja värit, käsikirjoittajana kirjailija Milla Teräs, koreografina tanssinopettaja Riia Niemelä ja musiikin säveltäjänä Matti Hussi. He ovat kaikki lahtelaisia luovan työn tekijöitä. Lavasteet olivat Länsiharjun koulun 5 C-luokan käsialaa. Näyttelijöitten hauskat maskeeraukset olivat loihtineet Jessica Cassara ja Marika Taina. Tanssinäytelmän värisuunnittelu on Janina Laakson.
Näytelmän tanssiryhmät olivat Inkerinmaalta, Virosta, Karjalasta ja Komin tasavallasta ja Inkerinmaalta. Tanssisadun juoni rakentui näyttelijöitten: taivaanrannanmaalari Ketun, Sisu Aron, kulkemisesta pitkin maailmaa ja tavatessa kiiltomadon ja monta muuta eläjää taivaan kannen alla. Nämä kertoivat tanssien lomassa ajatuksistaan, mikä on kaunein väri maailmassa. Viulusoolon soitti Silvia Marjanen Matti Hussin orkesterin säestyksellä. Muissa rooleissa olivat Ari ja Kaapo Aro, Elina Ikonen, Julia Berschewiski, Venla Starck jaSanna Ovaska.
Nuoret musikaaliset näyttelijät Silvia Marjanen ja veljekset Kaapo ja Sisu Aro kertoivat innoissaan näytelmän harjoitusvaiheista. Ketun väri- ja musiikkitäyteistä näytelmää he olivat jaksaneet kavereitten kanssa harjoitella kaksi kuukautta. Ensinnä harjoiteltiin vuorosanoja joka pyhä ja lähempänä ensi-iltaa lähes joka päivä, ja kivaa oli! Lavalla pyörähti yhteensä puolensataa lasta ja aikuista viideltä suomalais-ugrilaiselta alueelta.
Kulttuuriyhdistys Lahden Runomaraton ry on perustettu 1982. Sen ensimmäiset runolle omistettu kesäviikonloppu pidettiin Mukkulan puistossa tammien katveessa. Tapahtuman avaajina nähtiin valtiovallan korkeinta tasoa. Tänä vuonna muutaman edellisvuoden tapaan se siirrettiin Sibeliustalon suojiin. Yhdistyksen perustajat olivat runoilija ja kirjailija Risto Ahti ja edesmennyt valtiopäiväneuvos Jouko Skinnari. Nykyisin Lahden runomaratonin hallituksen puheenjohtaja on kouluneuvos Rauno K. Kurki ja pääsihteeri Sanna Virta.
Radanpää 2-4:n pihamaalla oli ilmaiseksi tarjolla monenlaista tavaraa, kun talojen asukkaat järjestivät ensimmäistä kertaa Rompe-päivän.
Keskiviikkona Asemantaustassa Harjulan senioritalojen, Sireniuksen ja Ukkopekan, välisellä pihamaalla vietettiin ensimmäistä kertaa ns. Rompe-päivää. Idea Rompe-päivään oli lähtöisin talojen asukkailta, jotka saivat samalla tehtyä komeroihinsa ja nurkkiinsa juhannussiivouksen. Tavara vaihtoi pihalla omistajaa ilman korvausta ja se mikä jäi yli, vietiin kirpputoreille tai heitettiin roskalavalle. Kierrätystä parhaimmillaan siis.
– Lähdettiin tekemään tätä Rompe-päivää sillä ajatuksella, että se mikä on itselleen tarpeetonta, voi olla toisen aarre. Asukkaat ovat olleet asian suhteen todella aktiivisia ja järjestäneet paikalle myös grillin, josta saa makkaraa, Niin ja tietenkin tarjolla on perinteisesti myös kahvia ja pullaa.
– Rompe-päivässä on kyse myös sosiaalisesta tapahtumasta, sillä onhan tämä samalla myös mukavaa yhdessäoloa talon muiden asukkaiden kanssa. Tämä jos mikä lisää yhteisöllisyyttä, kun pääsee tutustumaan muihin asukkaisiin ja vaihtamaan kuulumisia. Kun sääkin meitä suosii, niin mukavahan tässä on penkoa pihalle tuotuja tavaroita ja tehdä löytöjä. Toivottavasti saamme tästä jokavuotisen perinteen toivoo Harjulakotien palvelukoordinaattori Reija Iivonen
Lahden maauimalan altaalla neuvonpidossa, kuvassa punatakkinen Niko Korhonen, valkoinen lippalakki päässä Olavi, Opa, Lehtinen ja altaassa valmennettavat kilpauimarit oikealta Atu, Firas, Jesse, Johnatan ja Perttu, kuvasta puuttuu kilpailusihteeri Pauli Krankkala.
Lahdessa on käyty uintiväen ja muun kansan sekä tietysti päättäjien kanssa 50 vuotta kädenvääntöä suuren uimahallin rakentamisesta kaupunkiin.. Nyt asiasta vääntö on jymähtänyt vaatimukseen ainoastaan uimahalli – kylpylästä, missä olisi myös virallinen, kilpauintiin hyväksytty puolensadan metrin allas. Asiasta tiedotusvälineissä ei näy juurikaan uinti-urheiluun kuuluvan asiantuntijaväen mielipiteitä.
Eteläisessä Lahdessa asuu, jo 1960-luvulta lähtien nuoria, maailmanmestaruuskisoihin ja olympialaisiin lahtelaisia valmentanut Olavi ”Opa” Lehtinen Hän on itsekin nuorena uinut kilpaa ja ollut vuosikymmeniä Lahden Kalevan uimajaoston mies. Hän sai oppinsa jo edesmenneeltä Mikko Laineelta ja Uintivalmentajat ry:n sekä kansainvälisiltä leireiltä. Opa valmentaa edelleen, nyt kesällä maauimalassa ja talvisin Saksalan uimahallissa. Perhe on omistanut lähes kaiken vapaa-aikansa uintivalmennukselle. Pirjo Lehtinen on opettanut sadoittain lahtelaisia vauvoja tottumaan uimaveden iloihin.
On syytä kysyä Opa Lehtiseltä, mikä on uimareitten näkemys Lahdesta puuttuvasta uimahallista ja sen monimuotoisuudesta kilpauimareita, aikuisväestöä, lapsia ja nuoria ajatellen. Keskustelussa olivat mukana viime tiistai-iltana Lahden maauimalassa myös Kalevan kilpailusihteeri Pauli Krankkala ja SM-hengenpelastuskilpailuissa useaan kertaan palkittu Niko Korhonen sekä uintiharjoituksessa mukana olleet pojat. Nuoret harjoittelevat säännöllisesti kuusi kertaa viikossa valmentajan kanssa. Heinäkuu on lomaa treeneistä, mutta silloinkin pojat kertovat suorittavansa omassa tahdissa harjoittelut.
Olavi ”Opa” Lehtinen on valmentanut kilpauimareita Lahden Kalevassa koko aikuisikänsä.
-Lahteen tarvitaan ja nopeasti uusi uimahalli, joka antaa mahdollisuuden niin kaiken kansan kuntouintiin kuin uintikilpailuihin täysimittaisella 50 metrin radalla, painottaa Lehtinen. Kulttuuri- ja opetusministeriön, Valmentajaliiton ja maan uimaseurojen yhteisissä seminaareissa on ministeriön taholta tullut selvä ohjeistus valtion avustusta hakeville hallien rakentajille laatukriteereistä. Uimahalleissa tulee olla viisi erityyppistä allasta usein mainitun kilparadan lisäksi; allas kuntouimareille, hyppytelineitten syvä allas, vauvauinnin ja pienten lasten sekä terapia-altaat. Viimeksi mainittu on tarpeellinen päivittäiseen kuntoutukseen. Lasten iloksi pitäisi hallissa olla vähintään yksi liukurata.
Ministeriön vaatimukset on suuruusluoka, noin 1000 neliömetriä, valtionavustusta saaville halleille. Lahden kolmen nykyiten uimahallien altaitten neliömäärä on 300. Lehtinen lisää, että ministeriön vaaateena on lisäksi hallia suunnittelevien kokemus aikaisemmista vastaavissa projekteista. Lahdessa on kaupungin johdon taholta esitetty, että uuden Kartanon alueelle suunnitellun hotellin kylpylä – uimalaan rakennuttaja suunnittelisi myös kilpauintia mahdollistavan täysipitkän altaan. Tämä ehdotelma ei vakavassa mielessä ilahduta Lahdessa toimivien uimaseurojen valmentajia. Heitä pitäisi myös kuulla uuden hallin suunnittelussa.
Launeelle harjoitusjäähallin naapuriin ovat niin kilpauimarit kuin kuntoilijat toivoneet ainakin 40 vuotta isoa uimalaa, joka mahdollistaisi mainitut kuusi allasta ja muita herkkuja, jos rakennuttajan, siis myös Lahden kaupungin, varat ne sallisivat. Opa Lehtinen jatkaa, että alue on jo perhepuistoineen vapaa-ajan keidas. Sen käyttäjille jäisi edelleen liikuntapaikkoja sekä kulkuneuvoille pysäköintitiloja uimahallin naapurustoon. Nyt ihmiset eivät lähde uimahalleihin kaupungissamme muun muassa syystä, että niissä joutuu uimaan ahtauden takia lähes naapurin kantapää omalla otsalohkolla.
Kilpauimareille ei järjesty tarpeeksi harjoitteluaikaa, kaupunki on lähes menettänyt maineensa uimareita kasvattavana urheilukaupunkina. Vakavana toiveena on, että Lahden kaupunki, täyttäessään 115 vuotta 2020, antaisi syntymäpäivälahjaksi asukkailleen uuden, valmiin monitoimi-uimahallin.
Paluu ”rikospaikalle”. Ese Yrjölä, Juha Hilpinen , Eddie Kolsi ja Tepi Heinonen tekivät paluun nuoruutensa maisemiin Salinkallion koululle, jossa miehet olivat omalta osaltaan osa lahtelaista konva-historiaa
The Renegades, Eero, Jussi & The Boys, Blues Section, Jormas, Kirka, Sleepy Sleepers, Bamboo…Kovia nimiä vuosien takaa. Tiesitkö, että kyseiset artistit ovat esiintyneet teinikuntien järjestämissä konvissa Lahden kouluissa 60-70 – luvuilla? Peruskouluun siirtyminen käytännössä lopetti teinikuntien toiminnan ja konvat 70-luvun puolivälissä, mutta konvien jälkilöylyt heitettin vielä 70-80 lukujen vaihteessa ainakin Salinkalliolla ja silloin pääosassa olivat koulujen omat bändit ja vanha kunnon 50-luvun Rock’n’Roll
Konvien kulta-aika 1965 – 1975
Alunperin konvat olivat teinikunnan koulussa järjestämiä illanviettoja ja tanssiaisia. Konvien kulta-ajan voidaan katsoa alkaneen 60-luvun puolestävälistä, jolloin niin nuorisokulttuuri kuin -musiikkikin rantautuivat todella kovaa Suomeen. Konvia järjestettiin Lahdessa ainakin Lyseossa, Tiirismaalla, Kannaksessa ja tietenkin Launeen Yhteislyseossa eli nykyisessä Salinkallion koulussa. Jossain piti sen ajan nuortenkin päästä tapaamaan toisiaan, tanssimaan ja tietenkin nauttimaan hyvästä musiikista. Samalla bändien keikat koulun konvissa olivat monelle nuorelle se ensimmäinen ja tajunnanräjäyttävä kokemus rock-bändin liveaktista.
– Siihen aikaan saimme esiintyjiksi todella kovan luokan esiintyjiä. Pari kerta Launeen yhteislyseossa esiintyi maineikas brittibändi The Renegades, joka oli jossain vaiheessa se kaikkein kovin bändi maassamme. Myös mm. ruotsalaisia bändejä nähtiin Launeen konvissa useammankin kerrran. Lisäksi konvissa kävivät ainakin Eero, Jussi & The Boys sekä Blues Section kertoo 60- ja 70-lukujen taitteessa Launeen Yhteislyseon konvien ohjelmasta vastannut Juha Hilpinen, jonka titteli oli silloin komeasti teinikunnan puheenjohtaja.
Muissakin Lahden kouluissa nähtiin maamme sen ajan eturivin bändejä ja artisteja, kun Lyseossa esiintyivät ainakin Kirka ja Kannaksessa Jormas.
– Hauska muistikuva Launeen konvista on se, että meidän piti tanssia sukkasillaan ettei lakattu puulattia olisi mennyt pilalle naurahtaa Hilpinen
Hilpisen valmistuttua ylioppilaaksi vuonna 1971 Launeen yhteislyseon ja itse asiassa hieman muidenkin koulujen konvien ”seremoniamestarin” viitan otti vastaan Joni Heinonen, jonka isän, manageri Leksa Heinosen suhteilla oli jo aikaisemmin saatu hankittua esiintyjiksi edellämainittuja isoja nimiä. Joni ei jäänyt isäänsä huonommaksi, vaan konvissa nähtiin lavalla mm. legendaarinen Sleepy Sleepers, sen ajan teini-ihme Bamboo sekä Amulet.
– Launeen yhteislyseon konvat pidettiin koulun käytävällä, jonne rakennettiin lava. Käytävälle mahtui kyllä hurjasti porukkaa muistelee Heinonen konvien suosiota.
Heinosella oli merkittävä rooli 70- ja 80-luvuilla discokulttuurin rantautumisessa Lahteen ja ylipäätään Suomeen. Sittemmin Heinonen on luonut pitkän ja merkittävän uran monen artistin ja bändin managerina sekä lahtelaisena radiopersoonana.
Peruskoulu muutti konvien luonteen
Launeen yhteislyseon muuttuminen Salinkallion peruskouluksi vuonna 1975 muutti merkittävästi konvien luonnetta. Teinikuntia ei enää ollut, joten konvien järjestämisen vastuu lankesi luokille. Samalla konvia alettiin kutsumaan yleisimmin disco-illoiksi. Maamme eturivin artistit siirtyivät lopullisesti tanssilavoille ja ravintoloihin esiintymään. Konvien perinnettä kuitenkin jatkettiin ja esiintymään tarvittiin bändejä. Tämä tarve synnytti aivan uudenlaisen, omavaraisen musiikkikulttuurin Salinkalliolle.
Whipped Cream esiintymässä vuonna 1979 luokkajuhlissa Salinkallion ruokalassa, jossa luokkajuhlat ja konvat normaalisti pidettiin.
The Dynamites, Whipped Cream, The Killers, LadyKillers, South Coyotes, Eddie & His Kidguards, The Chargers, SOS… Kuulostaako tutulta? Ei vai? 70-luvun lopulle tultaessa konvien esiintyjät muuttuivat huippunimistä koulun omien oppilaiden perustamiin bändeihin. Se mikä kenties ammattitaidossa hävittiin, voitettiin suurella innolla ja yhteisöllisyydellä.
Rakkaudesta 50-luvun rokkiin…ja tyttöihin
Samaan aikaan 70-luvun loppupuolella koettiin Suomessa suuri fifties-buumi, jonka kärkiniminä viipottivat mm. Teddy & The Tigers, Crazy Cavan, Matchbox ja Stray Cats. Yhtä aikaa esillä ollut punk-aalto jäi Salinkalliolla selkeästi altavastaajan rooliin, sillä sen ajan bändeistä ainoastaan Timo Kainulaisen ja Pekka Kostensalonluotsaama SOS-yhtye voidaan jollain tapaa luokitella punkin tai uuden aallon musiikiksi. Muut bändit keskittyivätkin sitten enemmän tai vähemmän 50-luvun Rock ’n’ Rolliin ja myöhemmin rockabillyyn.
The Dynamites vauhdissa Salinkallion konvissa joskus 70-80-lukujen taitteessa. Vasemmalta Kari Taipanen (basso), Jukka Taipanen (rummut) ja Kai Norring (kitara,laulu). Heikki Anttolainen (kitara) ei ole mahtunut kuvaan. The Dynamites pääsi vuonna 1981 Suosikin Rock-kuningaskisoissa aina välieriin asti.
Omalähiö vei kolme tuon ajan elänyttä musikanttia Salinkallion koululle muistelemaan noita 70-80 – lukujen vaihteen musiikkikuvioita. Miksi bändien musiikkityyliksi valikoitui vanha Rock’n’Roll?
– Silloin piti olla diinari tai punkkari. Punk ei kiinnostanut ja kolmen soinnun vanha Rock’n’Roll oli helppo omaksua nopeasti vähän pienemmälläkin harjoittelulla ja siinä olikin tuon musiikkityylin suurin vahvuus. Ei tarvitse olla soitinvirtuoosi saadakseen keikkoja ja yleisön villiintymään.
– Ja helpottihan se, että yleisö oli jo valmiiksi samanhenkistä eli silloinhan melkein kaikki Salinkalliolla olivat fiftareita tai diinareita. Lisäksi se, että oltiin yleisön kanssa luokka- tai koulukavereita, loi uskomattoman tunteen ”Meidän bändistä”. Läheinen side yleisön ja esiintyjien välillä oli jo siis valmiiksi olemassa.
– Keikoilla oli aina hyvä henki ja loistava meininki muistelee Esko ”Eddie” Kolsi, joka oli Whipped Cream -yhtyeen laulaja ja keulakuva.
Myöhemmin bändin nimi tosin vaihtui Eddie and His Kidguardsiksi – koska se oli nimenä fiftari-buumiin sopivampi hymähtää Kolsi.
Nuori Esko ”Eddie” Kolsi keikalla
Esko ”Ese” Yrjölä nyökyttelee hyväksyvästi vieressä. Esen kitaraa kuultiin ainakin The Chargers-yhtyeessä. Ese kävi koulua omaksi harmikseen Launeen koulussa, mutta mies oli tuttu näky kaikissa Salinkallion konvissa ja luokkajuhlissa. Konviin piti päästä. Jos se ei onnistunut soittajana, hyppäsi hän roudarin rooliin tai viimeisenä keinonaan, nuori mies kiipesi salaa sisään ruokalan ikkunasta, sillä ainakin luokkajuhliin oli toisten koulujen oppilailta pääsy kielletty.
– Pari kertaa yritin vaihtaa kouluakin, muttei se onnistunut. Silloin kaikki mielenkiintoinen tapahtui Salinkalliolla ja Launeen koulussa ei tapahtunut juuri mitään muistelee Yrjölä
Totuuden nimissä on kuitenkin mainittava, että musiikin alkeet, niin Kolsi kuin Yrjöläkin, saivat Launeen koulusta, jossa koulun musiikinopettajat Kari Kalliomaa ja Yrjö Juhani Renvall kannustivat nuoria tarttumaan soittimiin. Salinkalliolla jatkui sama linja, kun Hannu Korhonen piti huolen siitä, että kaikilla jotka haluavat, oli mahdollisuus soittaa.
– Saatiin treenata musaluokassa ja saimme myös käyttää keikoilla koulun HJN-merkkisiä hienoja äänentoistolaitteita muistelee Kolsi.
Bändikuvioita miesten kanssa muistellessa esiin nousee muutamia tuttuja nimiä, tosin hieman eri yhteyksistä kuin luulisi. The Chargersin riveissä soitti rumpuja eräs nuori mies nimeltä Ismo Lius.
– Yksissä treeneissä Ispi oli kovin vaisunoloinen. Treenien jälkeen Ispi kertoi, että futisvalmentaja oli käskenyt valitsemaan jalkapallon ja musiikin välillä. Kuten tiedetään, Ispi valitsi futiksen. Näin jälkikäteen täytyy myöntää, että oikean valinnan Ispi silloin teki hymyilee Yrjölä.
Tepi Heinonen toimi basistina mm. LadyKillers-yhtyeessä, jota Jukka Surkka ansiokkaasti liidasi. Bändin kitaristina toimi nykyään Lahden kaupunginhallituksen puheenjohtajana toimiva Juha Rostedt
– Juhalla oli muistaakseni Ile Kallion vanha Gibson SG. Sillä hän soolojaan veteli. Kokoonpanoja oli siihen aikaan kyllä hurjan paljon. Aina joku pyysi johonkiin bändiin soittamaan ja minähän menin. Ja mikä tahansa soitin kelpasi naurahtaa Heinonen.
Kovin pitkäikäisiä tuon ajan bändit eivät olleet. Yleensä yhtyeen elinkaari oli pari vuotta, jos sitäkään. Ammattiakaan musiikista ei kenellekään tullut, mutta se ei kaiketi tähtäimessä ollutkaan?
– Kyllä siinä ihan harrastuspohjalla mentiin, eikä suuria kuvitelmia mistään Rock-tähteydestä tai ammattilaisuudesta ollut. Suurin osa keikoista oli koulun bileissä, kun kellään ei vielä ollut ajokorttia, että oltaisiin voitu lähteä kauemmas keikalle. Tärkeintä oli saada tytöiltä huomiota ja siihen hommaan bändissä soittaminen oli kyllä omiaan. Terkkuja vaan kaikille Salinkallion tytöille naurahtavat Yrjölä, Kolsi ja Heinonen kuin yhdestä suusta.
Sittemmin Kolsin ja Yrjölän musiikinharrastus on jatkunut mm. kantri-yhtye Honky Tonk Teamin riveisssä. Niinhän se on, että minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa.
Teksti: Pete Salomaa Kuvat: Pete Salomaa & Esko Kolsi
HUOM! Omalähiö ei takaa eikä väitä, että kaikki artikkelissa esiintyvät bändit, keikkapaikat, nimet ja vuosiluvut olisivat täydellisesti oikein. Tiedot perustavat vain ja ainoastaan haastateltavien ja allekirjoittaneen hatarien muistikuvien varaan…
