Viime viikon keskiviikkona vietettiin lapsen oikeuksien päivää. Sitä vietetään joka vuosi 20. marraskuuta YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen hyväksymisen (20.11.1989) kunniaksi kaikkialla maailmassa. Päivän tarkoituksena on tuoda esiin lapsen oikeuksien sopimusta ja herättää keskustelua lasten hyvinvointiin liittyvistä asioista meillä ja maailmalla.

Myös Lahden ensi- ja turvakodilla päivää juhlistettiin muun muassa herkutellen.
– Tarjosimme täällä lapsille ja vähän aikuisillekin herkkuja ja pyrimme näin huomioimaan tuota erityistä päivää, kertoo Lahden ensi- ja turvakodin lapsityöntekijä Pipsa Savolainen.
Savolaisen mukaan Lapsen oikeuksien päivänä jokaisen kannattaa pysähtyä miettimään lasten oikeuksia syvällisemminkin.
– Meidän aikuisten velvollisuus on pitää huolta lasten oikeuksien toteutumisesta. Noihin oikeuksiin kuuluu esimerkiksi lasten oikeus elää heitä kunnioittavassa ja turvallisessa ympäristössä.
Varsinkin suhtautuminen ruumiilliseen kuritukseen kaipaa Savolaisen mielestä asennemuutosta.

– Kuritusväkivalta istuu syvällä meidän yhteiskunnassamme. Jollain tapaa syynä on kova suomalainen kulttuuri, vaikka löytyyhän maailmalta tässä suhteessa toki pahempiakin paikkoja.

Kannustetaan lapset vahvoiksi

Lahden ensi- ja turvakoti on mukana myös ensi- ja turvakotien liiton kuritusväkivallan ja lapsiin kohdistuvan kaltoinkohtelun ennaltaehkäisemisen ja vähentämisen hankkeessa. ”Kannusta minut vahvaksi!”-hanke on alkanut tänä vuonna, ja se jatkuu vuoden 2016 loppuun asti. Hankkeen tavoitteena on vahvistaa lapsen turvallisia kasvuolosuhteita, ehkäistä ja vähentää kuritusväkivaltaa ja kaltoinkohtelua, lisätä tietoisuutta lapsen oikeuksista ja väkivallan vaikutuksista lapsen kehitykseen sekä vahvistaa myönteistä kasvatuskulttuuria.
– Kaikilla aikuisilla ei ole selvillä mitä oikeuksia lapsilla todellisuudessa on. Lapset ansaitsevat kunnioittavaa kasvatusta ja käytöstä, Savolainen toteaa.

Vaikka useammilla aikuisilla olisikin periaatteessa riittävästi tietoa lapsen oikeuksista, eivät ne arkielämässä kuitenkaan aina toteudu. Kaltoinkohtelun monimuotoisuus on Savolaisen mielestä niin laaja, ettei kaikkia lasten laiminlyönnin muotoja tule edes ajatelleeksi.
– Käytännön esimerkkeinä kaltoinkohtelua on esimerkiksi evätä lapselta mahdollisuus lämpimään ruokaan, hampaiden pesuun tai puhtaisiin vaatteisiin. Lapsen kaltoinkohtelua on myös se, että hänelle ei puhuta muuten kuin vihaisesti, tai lapselle tärkeitä asioita väheksyen. Lapsi ei voi myöskään kantaa vastuuta liian suurista asioista perheen elämässä.

Osaltaan ongelmia lisää vaikeuksista vaikeneminen ja vertaisavun puute. Lasten kasvuympäristöt ovat muuttuneet lyhyen ajan kuluessa suvuista pieniin perheisiin, jolloin osa vanhemmista on jäänyt kokonaan verkostojen ulkopuolelle. He kokevat olevansa tilanteensa kanssa yksin ilman mahdollisuutta apuun.
– Kulttuurissamme perhe on pyhä asia, johon ulkopuoliset eivät saa puuttua. Tämä tuottaa joskus ongelmia avun tarpeen tunnistamisessa ja avun vastaanottamisessa.

Savolaisen mukaan väsynyt vanhempi on väsynyt kasvattaja. Näin ollen omat rajat pitää tuntea, ja jos apua ei ole saatavilla lähipiiristä, on syytä kääntyä ammattiauttajien pariin.
– Mitä tapahtuu, kun vauvan syntymän jälkeinen aika ei olekaan ihanaa? Voimavarojen vähentyessä viisas vanhempi pyytää apua, toteaa Savolainen.

Savolainen muistuttaa, että lapsen huostaanoton pelossa on turha jättää pyytämättä apua. Avunpyyntö ei koskaan ole syynä lapsen huostaanotolle.
– Emme halua olla taho, joka vain paasaa sormi pystyssä, vaan tarkoituksenamme on saada aikuiset miettimään omien tekojensa oikeudellisuutta laajemmin.

Apua voi hakea esimerkiksi Perhekodilta, josta saa vertaistukea ja kokemuksia toisten pikkulapsiperheiden elämästä. Siellä on myös tarjolla lyhytaikaista lastenhoitoa. Savolaisen viesti vanhemmille ja muillekin aikuisille ihmisille on selkeä:
– Toivoisin että aikuiset olisivat aidosti kiinnostuneita lapsista. Lapsen sanomana pelkkä ”hyvin menee” ei välttämättä riitä. Kaltoinkohdellun lapsen voi pelastaa yksi aikuinen, välittävä ihminen.

Mikko Blomberg

Lanunaukiolla Lahden keskustassa jakoivat viime maanantaina naisjärjestöjen aktiiviset naiset kynttilöitä ohikulkijoille muistuttamaan naisiin kohdistuvasta väkivallasta kautta maapallon. Ensi vuonna Suomi on hyväksymässä YK:n ja kansainvälisen oikeuden vahvistaman asiakirjan Istanbulissa. Asiakirjan tavoitteena on ehkäistä ja poistaa kansainvälisesti naisiin kohdistuva väkivalta. Kansainvälisen asiakirjan tavoitteena on uhrien suojelu ja väkivallan tekijöitten syytteeseen saaminen. Tämä koskee myös maita, missä sisällissodat riehuvat ja etenkin naiset ja lapset joutuvat väkivallan ja raiskausten uhreiksi.

NYTKIS ry on maan laajuinen suomalaisten naisjärjestöjen yhteistyöelin, jonka maata kattava tapahtuma Valoa -ei vakivaltaa oli viime maanantaina myös Lahdessa Lanunaukiolla. Se on rahoittanut kampanjan kynttilähankinnat. Naisjärjestöjen ohella Lahdessa tapahtumaan osallistui myös Lahden Ensi – ja turvakoti ry sekä Amnesty Internationalin Lahden ryhmä. Järjestöjen jäsenistö haluaa saada ihmisten tajuamaan, että väkivallan kohteeksi joutuville yksityiselle ihmiselle tai ihmisryhmälle koituvat inhimilliset seuraukset. Mustelmat ja ruhjeetkin paranevat ajan myötä, mutta luottamus kanssakumppaniin tai väkivaltaiseen yhteisöön horjuu vammojenkin arpeuduttua.

Tilastojen mukaan väkivallan ja etenkin perheväkivallan kohteeksi Suomessa joutuvat naiset eivät joko uskalla tai eivät halua nostaa oikeudessa kannetta pahoinpitelijää kohtaan. Viime vuosina useat perheväkivallan kohteiksi joutuneet ovat pyytäneet oikeuden määräämään lähestymiskiellon väkivaltaiselle lähimmäiselle, mutta tämä on vähäistä eurooppalaisessakin vertailussa. Suomessa Ensi- ja turvakotien liitto ry aloitti parikymmentä vuotta sitten turvakotitoiminnan. Turvakoteihin ovat hakeutuneet myös miehet, mutta niistä turvaa hakeneitten naisten ja lasten lukumäärä on huomattavasti suurempi. Kunnat ovat vähentäneet palveluostoja turvakodeilta, joten niiden kautta saatu keskusteluapu myös vähenee sitä tarvitsevilta ihmisiltä.

Turvakotien perustamisen jälkeen nykyinen lahtelainen teologi ja terapeutti Lasse Reijomaa perusti Espooseen Lyömätön linja toiminnan. Reijomaa osallistui myös kynttilöitten jakoon maanantaina. Hän sai marraskuussa Tasa-arvovaltuuskunnan myöntämän Miehen työ palkinnon. Lyömätön linja toimintaan mukaan tulleitten miesten kesken selvitetään perhe- ja muuhun väkivaltaan johtaneita syitä. Tämä toiminta on laajentunut ympäri maata käsittäväksi monisyiseksi toiminta- ja terapiaryhmiksi, joitten aloitteesta monimuotoinen Miessakit-ryhmät ovat jalkautuneet koko maahan torjumaan miesten ahdistusta ja väkivaltaista käytöstä.

Amnesty International kerää parhaillaan maailman laajuisesti vetoomusadressiin nimiä Meksikon tasavallan oikeusviranomaisille lähetettäväksi vaatimukseksin saattaa maan poliisi edesvastuuseen kidutuksesta, minkä se kohdisti Mirjam Lopeziin. Kuulustelijat kiduttivat ja raiskasivat tätä kahdeksan kuukauden ajan. Lopez oli epäiltynä huumekaupasta, mihin hän ei ollut osallistunut. Lopez vapautettiin, mutta kiduttajia ja raiskaajia ei ole Meksikon oikeusviranomaiset saattaneet lain eteen tuomittaviksi. Amnestyn Lahden ryhmä sai maanantain tapahtumassa adressiin runsaasti lahtelaisilta nimiä.
Valoa – Ei väkivaltaa tapahtuma liittyy joulukuun 10. päivänä olevaan YK:n ihmisoikeuksien päivään. Se on kaikenlaisen syrjinnän ja väkivallan vastainen päivä.

Marja-Liisa Niuranen

Porilaislähtöisen Yö-yhtyeen keulakuva ja laulaja Olli Lindholm on tehnyt joululevyn Minun jouluni, mikä ilmestyy marraskuun puolivälin tietämillä. Syksy on mennyt Yö-yhtyeen kanssa keikkailessa, ja luvassa on muutama yhteisesiintyyminen 35 vuotista uraa juhlistavan Popedan kanssa. Joulukuussa on tiedossa kolme loppuunmyytyä laivakeikkaa, mutta samalla jo pohditaan ensi vuoden kuvioita. Aikaisemmin Olli tehnyt kaksi normaalisoololevyä, ”Voima” sekä ”Maailma on kaunis” sekä lasten tuutulaululevyn.

Sulta ilmestyy joululevy Minun jouluni marraskuun 15.päivä. Minkälaisia joululauluja tuo levy pitää sisällään? Ilmeisesti ei ole kuitenkaan kysymys ihan perinteisistä joululauluista vai kuinka? 
-Kyllä se on perinteinen joululevy. Tekstit varsinkin ovat perinteisiä. Toki ne ovat hartaita, eivätkä mitään dingeli dongeleita. Emme myöskään lähteneet mihinkään Juice Leskisen Sika- linjalle. Lauluja tuolle levylle tekivät minun lisäkseni: Antti Kleemola, Mariska, Paula Vesala, Juha Tapio, Jonne Aaron, Tuure Kilpeläinen, Kassu Halonen ja Vesa Peltonen.

Eikös tuo joululevy äänitetty toukokuussa? Millaista oli tehdä joululevyä keväällä, kesän kynnyksellä? 
– Olin harjoitellut jo tekstejä viime talvena demojen pohjalta, joten ne eivät tulleet uusina lauluina mutta äänittäjä Jari Latomaan tuoma muovikuusi ja tortut lisäsivät toki tunnelmaa. Joululevyn teossa keskittyminen oli niin vahvaa, ettei siinä ajatellut vuodenaikaa laisinkaan.

Mitä joulu sulle merkitsee? Rauhoittumisen aikaa? 
– Kyllä joulu on tärkeä varsinkin, kun lapset olivat pieniä. Yhden joulun olimme Thaimaassa ja ei oikein istunut. Uskon, että tulevat joulut vietän Suomessa.

Mitkä tämän levyn kappaleista ovat sinulle rakkaimmat ja miksi? 
– ”Minun jouluni” on kyllä paras. Siinä on kaikki kohdallaan. ”Joulun lapsi” on myös kaunis ja etenkin lapsikuoro on kyllä hellyyttävä. Juha Tapion ”Jouluyö” on hieno Rautavaara sävellys. Myös Tuure Kilpeläisen ”Harras sävel sisälläni soi” on onnistunut. Mielestäni yksikään kappaleista ei epäonnistunut.

Teet myös viikkoa ennen joulua seitsemän konserttia käsittävän kirkkokonserttikiertueen? Mistä moinen idea? 
– Haluan kehittää itseäni ja kokea muusikkona kaikkea uutta. Yön kanssa olen tehnyt melkein kaiken, mutta kirkot olivat tekemättä. Jos kiertue onnistuu, teen siitä tavan. Konsertit tulevat kestämään 75 min ja noin puolet kappaleista ovat levyltä ja puolet ovat sitten vanhoja joululauluja. Kiertue alkaa tiistaina 17.päivä Loimaalta ja päättyy 23.12 Helsinkiin. Joka päivä tehdään konsertti.

Olet joskus maininnut jossain tekemissäni haastattelussa v.2007, että suuria tulevaisuuden haaveita musiikin saralla olisivat Yön konsertti Hartwall-areenalla (joka on tehty), kirkkokeikat, jotka on nyt edessä. Kolmas haave oli tehdä joskus Yön levy Ruotsissa? Vieläkö haluat mennä tekemään levyä Ruotsiin? 
– Ei, emme mene Ruotsiin, mutta tarkoitus on että seuraavan bändilevyn sessio olisi Espanjassa.

Luvassa on myös yhteiskeikkoja Popedan kanssa syksyn mittaan, yhteensä viisi. Kaksi keikkaa: Jyväskylä ja Kotka sekä kolme loppuunmyytyä laivaristeilyä joulukuussa. Keikat pitävät sisällään toki Popedan ja Yön konsertit, mutta myös paljon, paljon muuta. Millä mielellä olet niiden keikkojen suhteen? 
– Hyvällä tietenkin. Erityisesti laivakeikat tulevat olemaan haastavia ja hauskoja reissuja. Olen miettinyt jo paljon jutunaiheita Patelle, kun päivisin olemme ”Hellissä hetkissä”( kyseinen ”Hellät hetket” on paluumatkalla tapahtuva konsertti, missä Olli Lindholm laulaa Popedaa ja Pate Mustajärvi Yön biisejä).

Entäs Yön tulevaisuuden tekemiset? Keikoille lähdetään varmaan taas alkuvuodesta, eikö vaan? Entä seuraava Yö-levy? Onko sellaista suunnitteilla ja milloin sellainen voisi tulla? 
– Kevät on peruskeikkaa Lapin rundeineen ja toukokuussa 2014 menemme studioon tekemään uutta levyä ja levyn pitäisi olla ulkona syyskuussa 2014 juuri ennen konserttikiertuetta.

Onko syksyllä 2014 mahdollista Yön konserttikiertuetta luvassa?
– Kyllä on,toki hieman pienempi kuin ennen.

Vesa Kontiainen
Kuva: Marek Sabogal

Kauppatorin alta löytyi odottamaton määrä rakennusten peruskiviä ja kaivojen rakennelmia, kun Lahden kaupunginmuseon kaivaukset saatiin päätökseen viime perjantaina. Ne aloitettiin viime huhtikuussa ennen kuin Fira Oy:n urakoima toriparkin rakentaminen pääsi vauhtiin. Runsaan puolen vuoden aikana torin alla tekivät kaivauksia lähes neljäkymmentä arkeologia ja alan opiskelijoitta. Nyt on vuorossa urakoitsijan alkamat betonityöt ja toriparkin rakentaminen. Toivomus on, että toriparkin seinämiin saataisiin Lahden kylän arkeologisista kaivauksista taltioitua esineistöä tai niistä kuvia.

Lahden kaupunginmuseolla maanantaina pidetyssä lehdistötilaisuudessa museon tutkimuspäällikkö, arkeologi Hannu Takala ja torikaivausten vastuullinen johtaja Liisa Seppänen olivat iloisia. Torin alta löytyi yllättävän suuri ja monipuolinen Lahden kylän asukkaista kertova esineistö. 1990 luvulla tehty kaivaus muodosti vain murto-osan nyt avatusta alueesta, mikä on arkeologisesti merkittävä, 1,3 hehtaaria. Osa löydöistä oli runsaan puolentoista metrin syvyydessä. Esineet sekä asumusten ja kaivojen rakenteet viittaavat 1500-luvulle saakka, mutta huomattava osa esineistöä on 1800 luvulta.

Tältä ajalta löytyi jopa kauppahuone, missä oli ollut myynnissä vähintään 18 savimateriaalista valmistettua teekannua, Arabian-, Iittalan- ja jopa saksalaisen Villeroy & Boch-posliinitehtaiden tuotteita sekä veitsiä, haarukoita ja lusikoita. Osa esineistä oli säilynyt lähes ehjinä. Hannu Takala totesikin, että ainakin 1800 luvun löydöt osoittivat, että Lahden kylän ja lähiseudun asukkaat eivät olleet kovin köyhää väkeä. Kotitalousesineitten lisäksi kaivauksissa tuli esiin jalkineita, naisten koruja sekä kangaspaloja. Tutkittavaa esineistöä ja niitten osia on tuhansia, ja niistä jo tässä vaiheessa voidaan päätellä, että asukkaat eivät syöneet puukupeista ja -lusikoilla. Eläinten luut kertovat elintarvikkeista, oliko ruokapöydässä muutakin kuin sikaa, lammasta ja nautaa viljasta valmistetun lisäksi.

Nykyisen Torikadun länsipuolella oli ainakin kaivoja, joista viisi oli ehjiä kaivon kehyksiä ja toiset kolme osittain raunioituneita. Myös asumusten perustuksia kaivauksissa löytyi, osa hirsisiä, mutta myös graniittisia perustuksia oli. Liisa Seppänen arveli, että löydetyt peruskivet oli louhittu kylän lähistöltä. Hienoa kiviainesta kuten marmoria ei ole löytynyt. Kylässä ei todennäköisesti ollut kirkkoa, koska sen muotoisia rakennuksen pohjia ei ole löydetty.

Ylinen Viipurintie kulki kylän sivuitse, lähes Aleksanterinkadun suuntaisesti. Ei ole siis mikään ihme, että Lahden kylän asukkaat olivat ostaneet ohi kulkeneilta kauppamiehiltä ulkomailta tuotuja tarvikkeita eikä ainoastaan omassa pitäjässä tehtyä tavaraa. Tämä tie yhdisti aikoinaan Turun- Hämeen- ja Viipurin linnoitukset ja kulki Hollolan-Lahden läpi. Arkeologeille yllätyksenä ehjää tietä löytyi 30 metriä, ja se oli päällystetty asfalttia muistuttavalla aineella.

Torin kaivauksista otettiin talteen tuhansia kappaleita rikkoutuneita pieniä ja suuria esineitä ja löydöksiä. Museon valokuvaaja Piritta Häkälä on taltioinut kamerallaan sekä kaivausten työvaiheet että löydetyt esineistöt ja rakennusten jäännökset. Tulevina kuukausina löydöt puhdistetaan ja tutkitaan museon Radiomäen tiloissa kymmenen työntekijän voimin. Parin vuoden kuluttua tiedetään Lahden kylän jokapäiväisestä elämästä ja kulttuurista huomattavasti enemmän kuin tänään.

Marja-Liisa Niuranen

Viime maanantaina moni anttilanmäkeläinen hieraisi silmiään, sillä komea Douglas-kuusi, joka on kohonut jo vuosikymmeniä koko mäen eräänlaisena maamerkkinä kaadetttiin. Syynä tähän oli elokuinen rajuilma, jonka aikana salama iski suoraan komeaan kuuseen. Sen jälkeen kuusi on ollut hieman vinossa ja sen pelättiinkin kaatuvan lähellä olevien talojen päälle.

Kyseessä oli siis varotoimi, ennen kuin mitään vakavaa ehtii tapahtumaan. Kuusi oli istutettu paikalleen jo ennen toista maailmansotaa vuonna 1936 tai 1937, joten sillä oli ikää jo liki 80 vuotta.

Kokoa kuuselle oli kertynyt jo melkoisesti ja kaksi kaupungin metsuria arvelivatkin kaatotyön kestävän koko päivän. Ensin puusta karsittiin oksat, jonka jälkeen se sahattiin pala kerrallaan latvasta alaspäin aina tyveen asti. Tyvi oli niin paksu, että metsurit epäilivät, että sitä ei painonsa vuoksi pystytä nostamaan tontilta pois vaan se on hajoitettava paikallaan.

Douglas-kuusi kasvaa luonnonvaraisena läntisessä Pohjois-Amerikassa, missä voi kasvaa yli 100 metriseksi ja 1000 vuotta vanhaksi, joten ihan noihin mittoihin ja ikään ei Anttilanmäen komea kuusi ihan päässyt ennen lopullista häviämistään mäeltä.

Petri Salomaa

Kaupungissamme on toiminut ruotsinkielisten kuntalaisten oma Lahden Pohjola-Norden yhdistys jo 70 vuotta. Yhdistyksen juhlapäivä oli viime kuussa ja tällä viikolla vietetään Pohjoismaista kirjastoviikkoa. Viikon tarkoituksena edistää lukemista ja harrastusta pohjoismaista kirjallisuutta kohtaan.

Suomessa Pohjola-Norden Yhdistys tekee työtä skandinaavisen kielialueen ruotsin-, norjan- ja tanskan kielen kirjallisuuden ja käytännön kielitaidon ylläpitämisestä myös meillä Suomessa. Osa yhdistyksen jäsenistöstä on puhunut äidinkielenään ruotsia, tai toisesta kotimaisesta kielestämme on tullut opintojen ja ammatin tai puolison myötä kotikieli.

Juhlavuottaan viettävän yhdistyksen puheenjohtaja, opettaja Riitta Cederqvist kertoi ylpeänä yhdistyksen historiikin valmistumisesta ja luovutti sen jälkeen illan kirjailijavieraalle puheenvuoron. Professori, kirjailija Matti Klinge oli kutsuttu Lahden pääkirjastoon Pohjoismaisen kirjastoviikon avajaisiin viime maanantaina. Klinge on julkaissut useita kymmeniä ruotsin ja suomenkielisiä historiaa ja yhteiskuntaa käsitteleviä teoksia, omia muistelmia ja hänen päiväkirjojensa 15. osa on juuri painettu. Hän on toiminut Helsingin yliopiston historian ruotsinkielisen professuurin viranhaltijana 1975-2001.

Klinge muistutti kuulijoita eurooppalaisen kirjanpainannan alkuvuosikymmenistä 1400-luvulla. Esimerkiksi ranskankielistä kirjallisuutta, mitä Ranskassa ei saanut julkaista, painettiin Sveitsissä. Kirjojen sivuja myytiin kappaleittain, ja ostaja sidotutti ne kirjansitojalla yhteen. Näin myytyjä ja mahdollisesti valtiovallalta piilossa pidettäviä kirjansivuja lähetettiin eteenpäin puisissa tynnyreissä, missä päällimmäisinä oli jotain muuta tavaraa tai sallittuja painotuotteita. Kastuessaan tynnyrit sietivät ulkoisesti vettä jopa mereen myrskyssä laivasta pudotessaan.

Julkaisuistaan puhuessaan hän muisteli lämmöllä aikaansa Pariisin yliopiston vierailevana suomenkielen ja kulttuurin professuurivuosiaan 1970-luvun alussa. Hän vertasi nykypäivän tiedonjakelua perheen Pariisin vuosiin. Käsin- tai kirjoituskoneella kirjoitetut kirjeet ja kolumnit kulkivat postin kautta, ja puhelut maasta toiseen olivat kalliita. Tältä ajalta ovat säilyneet perheen kirjoittamat kirjeet sukulaisille, ja niitä kirjailija on voinut käyttää muistelmateoksissaan dokumenttiaineistona.
– Mitä jää tämän päivän viesteistä jäljelle jälkipolville ja muistelmien kirjoittajille, kun sähköpostit ja nettiviestit häviävät pahimmassa tapauksessa avaruuteen, mietti puhuja.

Päiväkirjojen ja muistelmien kirjoittamisen erosta Klinge muistutti kuulijoita. Hän piti omia päiväkirjojaan reaaliaikaisina, mutta totesi muistelmien kirjoittamisesta myös omalta osaltaan, että ”aika kultaa muistot”. Hän vertasi omia muistojaan 1956 suurlakkoon, mistä hän väitti muistavansa lähinnä seurusteluaikansa tulevan puolisonsa Marketan kanssa, ja yhteiskuntapolitiikka oli siinä ihanuudessa sivuseikka. Päiväkirjaa hän kertoi alkaneensa kirjoittaa vasta Pariisin vuosien jälkeen. Niihin hän on sisällyttänyt myös kantaa ottavia artikkeleita.

Kadonnutta aikaa löytämässä, lapsuus- ja nuoruusvuosista sekä opiskeluun liittyvä elämäkerta Klingeltä ilmestyi viime vuonna. Helsingin yliopisto 1640-1990- historiallinen tutkimussarjan hän on kirjoittanut yhteistyössä Rainer Knapasin, Arto Leikolan ja John Strömbergin kanssa.
Klingen tuotanto on monipuolista, mutta hän ei juurikaan korostanut oman ruotsinkielisten teostensa määrää. Hänestä paljastui myös kuvataiteilija ja nuoruuden aikaiset maalaukset löytyvät painettuina teosten kansilehtiin. Tuotteliaana kirjailijana ja historioitsijana illan kirjailijavieras toivoi nuorten

ihmisten tutustuvan kirja-antikvaarien aarteisiin sekä hankkivan kirjoja omaan kirjahyllyyn. Hän oli sanoissaan suorastaan runollinen kuvatessaan, missä kaikkialla voi kirjoja lukea ja niiden parissa aikaa viettää. Paperille painettua kirjaa ei korvaa professori Matti Klingen mukaan mikään.

Marja-Liisa Niuranen

Lahden Sibeliustalolla on lokakuun ajan pyörinyt musikaali Kuka Mitä Häh, joka kertoo legendaarisen Sleepy Sleepers dj:n ja monessa bändin touhussa mukana olleen Ari ”Pulu” Asunmaan tarinan, sekä Sleepy Sleepersien tarinaa sen musiikilla maustettuna. Teatterimusikaali on saanut suurta huomiota julkisuudessa ja näytöksissä on ollut erittäin hyvin yleisöä.

Lavalla on näyttelijöiden lisäksi myös bändi, minkä kapellimestarina toimii Popedastakin tuttu ja Sleeppareissakin soittanut kitaristi Vesa-Pekka ”Costello” Hautamäki. Muusikoina on muutenkin tuttuja hahmoja Sleepyistä, mm. Pekka ”Devil” Virtanen kitarassa sekä Harri ”Hate” Kinnunen rummuissa. Muita soittajia ovat Jussi Kinnunen (basso) sekä Kimmo Parviainen (koskettimet). Soittajalegenda Harri Kinnunen on soittanut uransa aikana rumpuja mm. Hassisen Koneessa, Sleeppareissa, Dave Lindholmin bändeissä, Lapinlahden Linnuissa ja nykyään Turo ´s Hevi Geessä, Veljekset Kinnusissa ja monissa muissa yhtyeissä.

Missä vaiheessa sinua pyydettiin mukaan tähän musikaaliin? Kuka homma eteni, Harri Kinnunen?

– Keväällä meidän Jussi(Kinnunen) kysyi, huvittaisiko mua lähteä mukaan. Koska en ollut tehnyt teatterimusikaaliesityksiä ennen, se kiinnosti.

Minkä verran treenasitte bändin kanssa ohjelmistoa läpi ennen esityksiä?
– Bändin kanssa treenattiin kaksi kertaa, eli kaksi päivää elo/syyskuun vaihteessa. Näyttelijöiden kanssa treenattiin jotain kymmenkunta kertaa syyskuussa.

Millaista on livesoittaminen tällaisessa musikaalissa verrattuna normikeikkaan?
-On se iso ero, kun soitetaan biisi kerrallaan. Just kun pääsee sellaiseen soittofiilikseen niin kuin keikalla, niin tässä se tiputetaan, kun tulee näyttelijöiden vuorosanat ja kohtaukset. Mutta se on just mielenkiintoista ja siitä saan viboja.

Minkäläinen oli teikäläisen ensikokemus Sleeppareista?
– Ihan alkuajoilta, Sinulle äitiä kuuntelin kovasti. Mehän muutettiin v.75 Lahdesta pois. Eka Sleepy Sleepers-levy, mikä mulle ostettiin, oli Livet I Bordell. Ensimmäisen kerran muistan nähneeni Sleepparit keikalla Joensuussa Törmällä, oisko ollut v.1977. Jäi mieleen, kun Heikkerö oli rummuissa ja soitti helvetin hienosti.

Mistä muuten Sakke ja Mato tiesi juuri sinua kysyä mukaan Sleeppareihin?
– Soitin Velto Virtasen bändissä v.82/83. Dave Lindholmin kanssa oli törmäilty ja se oli tekemässä bändilevyä ja pyysi mua mukaan soittamaan. Jossain vaiheessa se päättikin tehdä akustisen levyn bändilevyn sijaan eikä muistanut infota asiasta. Menin Finnvox- studiolle, missä vasta tämä asia mulle kerrottiin. Atte Blom sitten ilmoitti, että mähän voisinkin tuottaa sen levyn hänen kanssaan, levy oli Huoneet 6 & 14.

Sitten Mato soitti ja kysy bändiin. Olisi keikkoja Australiassa ja levyä mentäisiin tekemään Hongkongiin. Dave sanoi mulle, mee ihmeessä. Se tulee olemaan hieno kokemus. Soitin Madolle, että tulen ja olin menossa Lahteen. Olin tenuttelemassa Vanhalla ja näin Kuosmasen Sakua. Sanoin sille, että Sleepparit etsii kitaristia. Soitin Madolle, että oon löytänyt kitaristinkin, otanko mukaan? Ilman muuta, sanoi Mato. Mentiin Lahteen ja asusteltiin alkuun Madon luona ennen kuin löydettiin oma kämppä. Neljän vuoden ajan soitin Sleeppareissa, v-1983-86, n.300-350 keikkaa.

Teitte lp:n Englannissa, Alma-tädin illuusio alkuvuodesta 1983? Minkäläisia muistikuvia ja tapahtumia jäi levynteosta mieleen?
– Se oli kyllä yhteenhitsaava reissu kaikin puolin. Oltiin treenattu Suomessa biisejä tosi paljon ja ne oli hanskassa. Mentiin sitten Dodgella Englantiin Euroopan halki. Matka kesti viikon verran. Meitä oli Saken, Madon ja mun lisäksi Tiina Tiikeri, Costello Hautamäki, Pitkä Lehtinen, Saku Kuosmanen, Heikki Keskinen ja Viikinniemen Hessu. Menomatkalla Amsterdamissa autosta hajosi vesipumppu ja jätkät lähti hakemaan uutta. Me dokattiin Pitkän kanssa sen aikaa joen rannalla, syötiin patonkia ja Pitkä soitteli sitä vanhaa vesipumppua kanaalin rannassa.

10 cc studio oli järkyttävän hieno paikka. Se oli tehty vanhaan elokuvateatteriin ja sinne oli rakennettu majoitustiloja ja pystyttiin koko porukka majoittumaan sinne. Mulla oli siihen aikaan vaaleat pitkät hiukset ja mua kutsuttiin Shirley Templeksi paikallisessa pubissa. Kerran sammahdin pubin lattialle ja Sakke yritti herätellä. Pubin omistaja tuli Saken päälle vauhdilla ja ilmoitti: Nobody touch, Shirley!
Ensin tehtiin Julkusen Mulkku 2-levyn biisejä, sitäkään levyä ei sitten julkaistu mikä oli harmi. Levyn äänittäjä ja tuottaja oli huuli pyöreänä, kun soittelin ostoskärryjä.

Kuinka kauan levyä teitte? Oliko tuo Englannin pätkä ajallisesti mitenkin pitkä?
– Mä tein virvelicheckiä varmaan monta päivää. Meillä meni pohjien tekoon Pitkä Lehtisen kanssa 1,5 viikkoa, loppuaika olikin sitten vapaa-aikaa. Kaiken kaikkiaan siellä oltiin reilu kuukausi. Sakke ja Mato oli paikan päällä koko ajan.

Olit itsekin Sleeppareissa useamman vuoden? Millaisia muistoja ja kokemuksia jäi?
– Niitä on todella paljon. Mut tällainen tulee mieleen. Mehän tehtiin englanninkielinen levykin v.1984, mutta sitä ei koskaan julkaistu. Siinä oli mukana nää Amerikan heput eli Paska Dave ja Tony. Tuo levy tehtiin Jenkeissä Los Angelesissa Ash Hole studiolla. Ja tätä levyä ei pidä sotkea In the Rion tai Chinese nights(Alma-tädin illuusio)-levyyn, tää tehtiin ihan omana juttunaan ja Sleepy Sleepers-nimellä. Rockradiossa ainakin ehti soimaan sellainen biisi kuin ”Turn the Power on”,jossa on muuten Pulu Asunmaan tekemät sanat.

Muistan kun treenattiin sitä levyä todella paljon Jenkeissä, jopa yötä myöten soitettiin. Joskus aloitettiin soittamaan klo. 05.00 aamulla. Puolitoista kuukautta siellä oltiin. Sumenin Jimi kävi sitä levyä miksaamassa Tukholmassa eli levy tehtiin valmiiksi, mutta koskaan sitä ei julkaistu. En tiedä, miksi. Biisejä tehtiin kymmenkunta. Kiireellä tehtiin sitten se Voikkaa ja huikkaa-levy samana vuonna, koska julkaistavaa piti olla.Käytettiin osa niistä Amerikassa tehdyistä pohjista siihen levyyn.

Jo maahan meneminen oli oma lukunsa. Meitä oli Tiina, Pitkä, Pulu, minä ja Viikinniemen Hessu, joka äänitti levyä. Meiltä kysyttiin heti tullissa, mitäs ihmeen porukkaa te oikein olette. Puluhan ilmoitti, että kyseessä on Markkinointi- Instituutin kevätretki ja sillä varjolla päästiin maahan. Pulun pokka oli uskomaton! Sakke ja Mato matkusti Jenkkeihin eri reittiä.

Kitaristeja etsittiin niin, että Sakke ja Mato oli vuokranneet omakotitalon sieltä. Laitettiin lehteen ilmoitus: Erittäin suosittu eurooppalainen rockbändi etsii kitaristeja. Ideana oli siis tehdä levy amerikkalaisten kitaristien kanssa. Meillä oli Pulun kanssa erittäin railakas meno. Aamulla haettiin Thunderbird- merkkistä amerikkalaista juomaa 5-6 pulloa/päivä,joka maksoi 98 centtiä pullo. Juotiin sitä ja tutkailtiin niitä tyyppejä, jotka tuli koesoittoon.

Yks tyyppi jäi mieleen, joku Draven. Se oli ilmestys ja se piti isoja korkokenkiä jalassa. Pulu ilmoitti tylysti, ei käy. Meillä päin venäläiset huorat pitää tuollaisia kenkiä. Ei päässyt bändiin vaikka se joka ilta kävi notkumassa kämpillä. Tehtiin Pulun kanssa biisi ”Oskun paskaa takapihalla”. Tositarina talon Osku-koirasta, heh.

Millaisia muistikuvia sulle jäi Pulu Asunmaasta?
– Äärimmäisen mukava äijähän Pulu oli. Aina sattui ja tapahtui. Siitä miehestä olisi tuhat tarinaa ja tempausta. Kuvaavaa oli, kun oltiin kerran Torvessa ja Pulu lauloi Born to be wildia ja heitti samalla sukat jalasta, heh.
Tykkäsin ihan helvetisti niistä Alma-tädin illuusio-levyn välijutuista, eli nämä ”Paavo Pönttö ja Paska-lehti, peräsuoli lotkottaa, onko saastaa kansalle”, jossa Pulu oli pääosin mukana. Ne oli huikeita juttuja ne välijutut. Eihän mikään muu bändi tehnyt niitä kuin Sleepparit. Se taisi alkaa jätkillä jo The Mopot Show-lp:n aikoihin ja jatkui pitkään.

Näytöksiä on takana jonkin verran. Kuinka ne mielestäsi menneet? 
-Erittäin tyytyväinen olen ollut. Koko ajan se vaan paranee. Ja aina vaan paremmin pääsen itsekin sisään siihen musikaaliin eri tavalla. Hienoa on ollut katsella sitä näyttelijöiden juttua. Häkkisen Make on loistava ja luonnollisen näköinen Puluna. Ensin se meinasi, että kuuntelee muiden juttuja siitä ja ottaa selvää Pulun elämästä. Lopulta se päätti tehdä sen omalla tavallaan ja antoi palaa. Pulu varmaan nauraa pilven reunalla katketakseen ja miettii, jumalauta vai oikein musikaali, vai on hän oikein musikaalissa, heh.

Vesa Kontiainen

Liipola kuuluu vuosien 2013-15 aikana valtakunnalliseen asuinalueohjelmaan, jonka järjestämisen taustavoimina ovat ympäristöministeriö ja Rahoitus- ja kehittämiskeskus Ara. Ohjelmalla tavoitellaan vanhojen asuinalueiden kehittämistä, ja asukkaitten yhteistä viihtymistä asuinalueillaan. Liipolan uuteen asukas- ja harrastetila Toimelaan kutsuttiin lokakuun viimeisenä torstaina Remontti-iltaan taloyhtiöitten hallintoväkeä ja asukkaita. Illan aikana keskusteltiin kotikylän toimivuudesta sekä saatiin tietoa asuintaloihin ja yksityisiin asuntoihin mahdollisesti saatavista, valtion myöntämistä korjausavustuksista. 

Runsaaseen neljänkymmenen vuoden ikään ennättänyt Liipolan aluetta Kerinkallion kaupunginosassa ei kaupunkisuunnittelussa ole unohdettu, vaikka Ranta-Kartanon ja kauppatorin alueen rakentaminen on ollutkin tiedotusvälineitten keskeinen puheenaihe. Kuluvan vuoden aikana on järjestetty Lahden Teknisen- ja ympäristö- ja sivistystoimialojen henkilöstön yhteistyöllä Metsämaalla, Tonttilassa, Jalkarannassa ja nyt Liipolassa asukkaitten kanssa keskustelutilaisuuksia alueitten kehitystarpeista.

Liipolassa illan isäntinä toimivat asukasasiainpällikkö Ari Juhanila, kaavoitusarkkitehti Theodora Rissanen sekä projektikoordinaattori Johanna Järvelä Toimelasta. Liipolalaisia oli tilaisuudessa mukana ilahduttava määrä.

Remontti-iltojen lähtökohtana on ollut koulujen kohtalo alueilla, niiden uudisrakentaminen monitoimitiloiksi sekä asuintalokortteleitten tiivistäminen uusilla rakennuksilla. Liipolassa asioita oli yhdelle illalle ehkä liiankin runsaasti. Ohjelman tiiviin sisällön muodostivat aiheet: valtion lisäbudjetin remonttirahat taloyhtiöitten suunniteltuihin peruskorjauksiin, vanhusten ja invalidien asuntojen pieniin turvallisuutta edistäviin korjauksiin, ja hissien rakentamiseen vanhoihin kerrostaloihin.

Asuntojen korvausneuvonnasta kertoivat Vanhustyön keskusliitto ry:n korjausneuvoja Ari Tahvanainen ja Lahden kaupungin korjausneuvoja, tarkastaja Hannu Kittelä, jolta saa tietoja myös korjausavustuksista. Hissien rakentamiseen voi taloyhtiö saada korkeintaan 50 prosenttia valtion avustusta. Kolmikerroksisia hissittömiä taloja löytyy myös Liipolasta.
– Liipolassa ei ole kaupungin omistamaa tonttimaata Liipolan-Kaikuharjun koulualuetta lukuun ottamatta, totesi asukasasiainpäällikkö Ari Juhanila.

Hän heittikin idean alueen mahdollisen tiivistysrakentamisesta niitten taloyhtiöitten harkittavaksi, joilla on reservissä rakentamatonta tonttimaata. Rakentamattoman tontin osan kaavoituksella ja myynnillä taloyhtiöillä olisi mahdollisuus saada rahoitusta omistamiensa kiinteistöjen peruskorjauksiin. Liipolassa ei ole tyhjiä asuntoja, mutta asukkaita ei ole kuin noin 4500, joten uusia ihmisiä alueelle pitäisi muuttaa vähintään 1000 henkeä, etteivät palvelut vähenisi.

Kaupunginosien uudistamisen konsulttina toimiva arkkitehti Kari Lindström Arkkitehtityö Oy:stä vertasi Liipolaa muihin yllä mainittuihin asuinalueisiin, jotka ovat lähes tasaista maata. Liipolassa korkeusero on 50 metriä mitattuna Ajokadulta huipulle eli keskuspuistoon Mustikkamäen päiväkodin vierelle. Tasaista maata ei uusille rakentamisideoille juuri löydy, mutta keskuspuistoideaa hän piti hyvänä lähtökohtana alueen viihtyvyyden lisäämiselle sekä Ostoskadun liikekeskuksen viherrakentamisen lisäämisen.

Asukkaitten esteetöntä kulkemista omilla piha-alueilla ja ympäristössä tarkastelee käytännössä Toimelan projektityöntekijä Aleksander Korolev, joka totesi uutta kahvipannullista kuulijoille tuodessaan, että hänellä ei ole pahoja aikeita taloyhtiöiden pihamailla mittanauhan ja muistion kanssa kulkiessaan.

Helsingin yliopiston koulutus- ja kehittämiskeskus Palmenian tutkijat Jaana Poikolainen ja Kati Honkanenlaittoivat läsnäolijat ryhmätöihin Liipolan hyvistä ja huonoista puolista arkipäivän asioissa. Kysymykset käsittelivät alueen viihtyisyyttä, palvelujen saatavuutta, liikkumisen esteettömyyttä ja asukkaitten ikärakennetta.

He tulevat jatkamaan liipolalaisten kuulemista projektissaan ”Asuinalue lapsiperheiden kokemana”. Ryhmissä kiitettiin kulkuteiden valaistusta, yhteisöllisyyttä ja palveluitten kohtuullista saatavuutta, mutta suuri huoli on alle 15 vuotiaitten lasten ja nuorten harrastusten ohjaus ja tilojen puute iltaisin ja viikonloppuisin. Liipolassa on muitakin kuin suomenkielisiä asukkaita. Alueen nuorisoon toivotaan kaupungin nuorisotoimen panostavan ohjaajavoimia pikaisesti.

Marja-Liisa Niuranen

Pyhäinpäivänä vietettiin Lahden Launeen kirkossa perinteistä Sotiemme veteraanien kirkkopyhää jo 43. kerran. Kirkko oli ääriään myöten täynnä.

Tilaisuus alkoi normaalina seurakunnan pyhäinpäivän messuna. Liturgina toiminut Hanna Suominen keskittyi saarnassaan kauniilla ja omakohtaisella tavalla vuorisaarnan autuaíksi julistamiseen ja pyhäinpäivän alkuperäiseen aiheeseen. Hän vakuutti, ettei nuorten ja aikuisten välinen kuilu ole sittenkään kovin syvä. Veteraanien läsnäolon johdosta, hän toi esiin myös veteraanien pyhinä pitämät ikuisuuteen siirtyneet aseveljet ja kirkkoväen omaiset. Lauluyhtye Kumina juhlisti lauluillaan kauniilla tavalla messua.

Ehtoollisen jälkeen kirkkoväki siirtyi nauttimaan sotaveteraaninaisten tarjoamista pastalla ja täytekakulla höystettyistä kirkkokahveis-ta.
Kahvien jälkeen siirryttiin veteraanitilaisuuteen. Lahden Veteraanisoittokunta aloitti kapellimestarinsa Jorma Alanteen johdolla ohjelman komealla tavalla. Virren ja avajaissanojen jälkeen esiintyivät oopperalaulaja Elina Risku säestäjänään pianotaiteilija Maarit Liimatainen. Heidän viimeisenä esittämänsa Sibeliuksen Ristilukki pani selkäpiin värisemään.

Puheen piti kaupunginjohtaja Seppo Välisalo. Hän kertoi kaupunginjohtajakautensa aikaisista yhteisistä toimistaan veteraanien kanssa. Erityisesti hänen mielessään oli edesmenneen lahtelaisen veteraanivaikuttajan Mauno Uusitalon toiminta. Hänen mielestään veteraanit ovat ratkaisevasti olleet vaikuttamassa myönteisen maanpuolustustahdon syntymiseen maakunnassamme.

Veteraanisoittokunnan soitettua Florianin ”Messen” kaksi osaa esitti Erkki Kauhanen tunteikkaasti ja taidokkaasti otteita Eino Leinon runosta ”Hymyilevä Apollo” . Kirkkoherra Heikki Pelkosen päätössanojen jälkeen laulettiin yhteisesti ”Kotimaani ompi Suomi”.

Pyhäinpäivän sanoman lisäksi tilaisuuden punaiseksi langaksi muodostui Veteraanien tämän vuoden teeman osa ”Nuorisoamme emme hylkää”. Järjestäjien oli ylentävää vastaanottaa yleisön ylistävät kiitokset juhlamme onnistumisesta.

Lahden Sotaveteraani kiittävät talkoohengessä esiintyneitä em. taiteilijoita, Veteraanisoittokuntaa , Seppo Välisaloa, järjestelykumppani Launeen seurakuntaa ja paikalle saapunutta yleisöä mukanaolostanne. Uskon, että tilaisuus jätti runsaasti ajatuksia juhlayleisön mieliin.

Juhani Honkaniemi
Lahden Sotaveteraanit Ry:n puheenjohtaja

Eteläisen Lahden ikioma lähiölehti Omalähiö näki päivänvalon 35 vuotta sitten. Seppo Salomaa ja vaimonsaMarja tutkailivat mainosjakajien kotiinsa jakamia moninaisia mainos- ja tiedotelappusia miettien, saisiko ne jollain tavalla yhdistettyä. Lehdenteosta oli jo useamman vuoden kokemus, sillä pariskunta oli pyörittänyt vuosikymmenen ajan paikallislehteä, niin Kouvolassa kuin Heinolassakin. Sepolla oli toimiva kirjapaino pihassaan Patomäentiellä, joka tarvitsi vakituista painettavaa.

Samaan aikaan 70-luvun loppupuolella oli Suomeen alkanut nousta eri paikkakunnille uusi uljas lehtimalli – lähiölehti. Lehti joka ilmestyi vain tietyssä osaa kaupunkia. Seppo ja Marja laskivat yhteen kaikki nämä eri tekijät ja saivat kun saivatkin lopullisen ahaa-elämyksen. Etelä-Lahteen täytyy perustaa lähiölehti, jossa kaikki alueen kauppiaat voivat mainoslehtisten sijaan ilmoittaa keskitetysti tarjouksensa sekä omakotiyhdistykset ja seurakunta tiedottaa ja kertoa toiminnastaan.

Niinpä lokakuussa 1978 ilmestyi kautta aikain ensimmäinen Omalähiö-lehti. Ja nimenomaan Etelä-Lahdessa, jossa pohjoisrajana toimii rautatie. Toimitustilat uudelle lehdelle löytyivät läheltä, sillä perheen omakotitalon yläkerta Patomäentiellä remontoitiin toimistoksi. Samoissa tiloissa lehti valmistetaan vielä tänä päivänäkin 35 vuotta myöhemmin.

Aluksi lehti oli pienen pieni, todellinen lempinimensä veroinen pikkujättiläinen. Lehdessä oli vain neljä palstaa ( nyk.viisi) ja sivujakin useimmiten vain 4-6 kappaletta ( nyk 12-16). Värejä ei lehdessä ollut, värikkäitä tarinoita kylläkin, joita kirjoittivat Sepon lisäksi mm. Pauli Rantanen, Pekka Vanhala sekä pakinoitsijat Vähi (Väinö Hietala) ja Roope (Unto Laine). Urheilusta kirjoittelivat alkuvuosista lähtien Harri Hulkko (Haklen Spurtteja) jaRaine Järvinen (Rainen Sananen).

Pienellä henkilömäärällä tultiin jo silloin toimeen, sillä pääosin lehti kasattiin kolmen hengen ryhmällä. Seppo ja Marja tekivät juttuja ja latoja Eeva Kyyhkynen latoi ne koneella valmiiksi. Ilmoituksia myivät mm. Simo Uunila ja Helmi Huovinen. Juttuja on aina tullut vuosien saatossa paljon myös lukijoiltamme, omakotiyhdistyksiltä, seurakunnalta ja useilta freelance-toimittajilta.

K-kauppa Martintori varasi alkuaikoina aina etusivun, josta johtuen jotkut luulivat Omalähiön olevan Martintorin oma lehti. Etelä-Lahden omakotiyhdistykset ja seurakunta ottivat myös innolla vastaan uuden tulokkaan ja alusta lähtien ne ovatkin pitäneet Omalähiötä tiedotuskanavanaan. Perinteisesti jo vuosia Omalähiön sivulta 2 on löytynyt Papin palsta.

Alussa painosmäärä oli noin 8400 kappaletta, mutta varsin pian saavutettiin nykyinen 13 000 kappaleen painosmäärä. Painossa riitti kiirettä, sillä ensimmäiset vuotensa Omalähiö ilmestyi kaksi kertaa viikossa. Suuret marketit kuitenkin valtasivat nopeasti etelälahtelaisten pikkukauppojen markkinat, joten lähikauppojen lopetettua toimintansa, Omalähiökin siirtyi 90-luvun loppupuolella ilmestymään kerran viikossa perjantaisin.

Omalähiö on aina seurannut päivän kunnallispolitiikkaa tarkasti. Lehteen ovat kirjoitelleet vuosien varrella näkemyksiään monen eri puolueen jäsenet, onhan lehti itsessään puolueeton tiedonvälittäjä, joka antaa sivuillaan kaikille mahdollisuuden tuoda omia näkemyksiään esiin puoluekannasta riippumatta. Pisimpään poliittisia kolumneja Omalähiöön on kirjoittanut pitkäaikainen kansanedustaja Jouko Skinnari, joka on ollut mukana 80-luvun alkuvuosista lähtien aina tähän päivään asti. Myös monet arvovaltaiset päättäjät ovat käyneet tutustumassa lehtemme toimitukseen. Mm. liikenneministeri Matti Puhakka, kulttuuriministeri Arvo Salo ja maaherra Risto Tainio kävivät aikoinaan tutustumassa uuteen ”lehtirotuun” eli lahtelaiseen lähiölehteen.

Etelä-Lahden pikkujättiläinen on saanut vuosien varrella vankan jalansijan etelälahtelaisten arjessa. Lukijat mainitsevat usein syyksi sen, että Omalähiössä on paljon paikallista, etelälahtelaista asiaa. Lisäksi lehdessämme on paljon sellaisia juttuja, joita ei voi muista lehdistä lukea. Tämän mahdollistaa ahkera avustajajoukkomme, jota kaiken kaikkiaan on liki parikymmentä henkeä. Heitä kaikkia on suuresti kiittäminen siitä, että joka lehteen saamme tuoreita kuulumisia ilmestymisalueeltamme.

Lehtemme pitkäaikaisin toimittaja on Marja-Liisa Niuranen, joka hallitsi toimittamisen salat jo 80 -luvulla ja jatkaa edelleen lehtemme sivuilla intoa täynnä. Myös pidetty ja tinkimätön kolumnistimme Jussi Melanen on Melastellut lehtemme palstoilla jo pitkään aroistakin aiheista. Välillä vain muutaman sentin päästä raastuvasta…

Kriisejäkin on nähty. 90-luvun lama oli tiukkaa aikaa taloudellisesti ja siitä selvittiin nippa nappa nenä pinnan yläpuolella. Suomalaisen yhteiskunnan nopea siirtyminen tietokoneaikaan aiheutti 90-luvun lopussa sen, että oman kirjapainon toiminta oli lopetettava kannattamattomana. Toisaalta isompi kirjapaino mahdollisti lehden koon suurentamisen viisipalstaiseksi sekä värien käytön, joten jotain hyvääkin muutoksesta seurasi.

Viimeisin kriisi koettiin vuonna 2009, kun Omalähiön pitkäaikainen päätoimittaja ja perustaja Seppo Salomaa siirtyi ajasta ikuisuuteen. Pienen hetken mietimme perhepiirissä onko lehdellä tulevaisuutta ja kuka sitä jatkossa lähtisi vetämään. Siitäkin ongelmasta selvittiin, kun minä astuin isäni isoihin saappaisiin liki lennossa. Jätin silloisen työni Itellassa ja hyppäsin mukaan, olinhan jo lapsena unelmoinut joskus pääseväni tekemään lehteä. Liekö sitten verenperintöä? Yhtään numeroa ei silloinkaan väliin jätetty. Eikä jätetä jatkossakaan.

35-vuoteen mahtuu paljon tärkeitä ihmisiä, osa jo poismenneitä, jotka ovat lehdestä tehneet sellaisen, kun se tänä päivänä on. Kaikkia heitä ei tässä jutussa voi mainita, sillä lista olisi aivan liian pitkä. Niin toimituksen, ilmoitusmyynnin kuin painonkin puolella on töitä paiskittu aina tiukasti, mutta rennolla otteella, päämääränä mahdollisimman hyvä lehti lukijoillemme. Pitkän työrupeaman painon puolella tehneet herrat Pertti ”Pepe” Palkamo ja Kalervo ”Kale” Pursiainen on kuitenkin nostettava monien nimien joukosta esiin.

Omalähiössä viihdytään yleensä kauan. Nykyisessä kokoonpanossamme pisimpään ovat työskennelleet Pirjo Järvinen (mukana jo 14 vuotta), joka huolehtii lehden ulkoasusta taittajana sekä ilmoitusmyyjä Jouni Rasimäki, joka on viihtynyt talossa jo 22 vuotta. Puhumattakaan tietysti Grand Old Ladystä Marja Salomaasta, joka edelleen toimii yrityksen toimitusjohtajana osallistuen aktiivisesti lehden tekemiseen. Melkoinen rautarouva! Salomaan perhettä kolmennessa polvessakin on jo nähty lehden sivuilla tyttäreni Elinan toimesta, joten ainakin jonkinlaista jatkuvuutta on odotettavissa?

Tulevaisuudessa Omalähiö aikoo jatkaa omalla linjallaan etelälahtelaisten omana lehtenä. Monesti minulta on kysytty, miksi lehtemme ei ilmesty muualla Lahdessa. Lyhyt vastaus on se, että Omalähiö on Etelä-Lahden oma lähiölehti ja sellaisena pysyykin. Tosiasia on myös se, että lehden jakelu koko Lahden alueelle aiheuttaisi selkeästi enemmän kustannuksia kuin tuottoja. Omalähiö on vahva omalla alueellaan ja täydentää omalta osaltaan Lahden mediakenttää.

Pieni myönnytys on kuitenkin ollut pakko antaa. Tänä päivänä voi muutaman uusimman jutun sekä kolumnit per lehti lukea modernisti netistä tai vaikkapa facebookista missä päin maailmaa tahansa. Maailmasta ei koskaan tiedä, mitä se tuo tullessaan, mutta emme panisi pahaksemme vaikka Omalähiö jatkaisi vielä vaikkapa toiset 35 vuotta. Vastahan tässä on päästy alkuun.

Petri Salomaa