Vuosi: 2017

Pohjoismaalainen hyvinvointiyhteiskunta ei ole itsestäänselvyys. Sen olemme saaneet kokea viimeisen 10 vuoden aikana Suomessa. Se on yhteiskuntamalli, jota koko maailma kadehtii ja arvostaa. Pohjoismaisen yhteistyön eteen pitää tehdä työtä koko ajan. Se tarkoittaa tasa-arvoa, riittävää toimeentuloa, oikeudenmukaisuutta ja sitä, että pidämme kaikki mukana – eli sosiaalidemokraattista arvomaailmaa.

Presidentti Ahtisaari kertoi torstaina eduskunnassa Pohjoismaiden kansanedustajille elämäntyöstään sekä eri kriisien haasteista ja ratkaisuista: ”Olen pohjoismaalaisen mallin tuote ja ylpeä siitä. Siirryin ulkoministeriöön vuonna 1965 ja opin eniten Pohjoismaista”.

Ahtisaari peräänkuulutti YK:n turvaneuvoston roolia. Syyrian kysymys tarvitsee yhteisen suunnitelman. Paljonko viisi pysyvää jäsentä ovat todella tehneet kriisin ratkaisemiseksi? Presidentti Ahtisaari antoi myös meille nuoremmille ohjeita konfliktien ratkaisuun. ”Siinä ei ole mitään ihmeellistä, jos vain haukkuu toista ihmistä. Jos ei itse näytä esimerkkiä on turha lähteä neuvomaan toista ihmistä.” Hän kertoi saaneensa arvostelua, kun Jugoslavian kriisin keskellä ja puhutteli sotarikollista eli presidentti Miloševićia herra presidentti-nimikkeellä.

Amerikkalaisen neuvottelijan Ahtisaari käski pysyä kotona – mukaan hän otti venäläisen ja oman ulkoministeriön tiiminsä. Omalla tavallaan toimien seuraavana päivänä parlamentti hyväksyi presidentin edistyksen ja historiallinen rauhanprosessi lähti liikkeelle. Olin itse Haagissa seuraamassa sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä eri vaiheissa ja niitä kuvia ja kertomuksia en koskaan saa mielestäni.

Lontoossa asuessani 2000-luvun alussa Sarajevosta Britanniaan siirtyneet nuoret järjestivät meille suomalaisille kiitosjuhlan Ahtisaaren rauhantyön kunniaksi. He kiittivät suomalaista rahantekijää elämästään. Itkimme ja nauroimme vuorotelleen. Tapasin Ahtisaaren asuessani Tokiossa 1997. Hän pyysi minua siirtymään Japanin delegaation puolelta (olin työharjoittelussa japanilaisella kauppahuoneella) Suomen puolelle ja vaati, että Skinnari jr. istuu isänsä tavoin aina Suomen lipun alla, oli työnantaja kuka tahansa. Isäni toimi silloin Lipposen I hallituksen toisena valtionvarainministerinä.

Nobel-palkitun presidentti Ahtisaaren kanssa on helppo olla monesta asiasta samaa mieltä, mutta yhdestä asiasta olen eri mieltä. Suomen ei pidä hakea NATO:n jäsenyyttä. Suomi on jo osa länttä ja länsimaisia arvoja Euroopan Unionin jäsenenä.

Miten itse toimimme ihan jokapäiväisessä elämässä? Ei tarvitse tulla kuin eduskuntaan, Lahden kuntapolitiikkaan tai jopa virkamiesten käytökseen niin syyllisiä etsitään ja tuomitaan. Riidan haastajia riittää. Rakentajista ja ratkaisijoista on pulaa. Toivottavasti toukokuussa valittava uusi kaupunginjohtaja rakentaa Lahteen sellaisen joukkueen, jonka yhteistyökyky ja näkemys tulevaisuudesta ja Lahden vihdoin kasvun uralle sekä asukasluvun nousuun.

Ville Skinnari

Pyhäinpäivä on siitä erikoinen pyhä, että silloin kirkoissa on käytössä kaksi väriä: punainen ja valkoinen. Molemmilla on oma viestinsä.

Punainen väri muistuttaa verestä. Se on todistamisen ja marttyyriuden väri. Oikeastaan pyhäinpäivä onkin saanut syntynsä niin, että silloin on muisteltu kaikkia niitä kirkon pyhiä ja marttyyreitä, joille ei ole ollut omaa erityistä muistopäivää. Yhä tänään moni joutuu kärsimään uskonsa tai vakaumuksensa vuoksi. Siinä mielessä uskonnon ja omantunnon vapaus on vielä kaukana monissa maissa. Ja esimerkiksi kristityt ovat eniten vainottu uskonto tällä vuosituhannella. Pyhäinpäivän merkeissä voimme muistaa heitä, jotka joutuvat kärsimään uskonsa tähden. Samalla meitä kutsutaan toimimaan oikeudenmukaisemman maailman puolesta.

Pyhäinpäivinä käytetty toinen väri, valkoinen taas on juhlan, puhtauden ja pyhyyden väri. Valkoinen muistuttaa siitä, ettei kaikki pääty kuolemaan, vaan elämä jatkuu kuoleman rajan toisella puolella. Valkoinen muistuttaa ikuisesta valosta ja taivaan kirkkaudesta. Valkoinen muistuttaa myös siitä puhtaudesta, jonka Jeesus meille antaa. Uskossa on kyse onnellisesta vaihtokaupasta. Me saamme antaa Kristukselle sen, mitä meillä on: syntimme, kuormamme, kipumme… ja hän antaa meille sen, mitä hänellä on, omat lahjansa: rauhansa, pyhyytensä ja ikuisen elämän.

Heikki Pelkonen
kirkkoherra

Kyllä kansa tietää, julisti Veikko Vennamo aikoinaan 1970-luvulla! Valitettavasti politiikan suurin ongelma onkin juuri siinä, että kansa ei aina tiedä, mitä se saa äänestäessään jotain perustuslaillisia tai sinistä vaihtoehtoa? Aina kuitenkin näiden populististen ääriliikkeiden kylkeen tarttuu mukaan natseja,
kiihkoisänmaallisia uskovaisia ja muita haihattelijoita.

Jytky voi tulla pari kertaa, mutta siihen se sitten tyssääkin, sillä usein näiden puolueiden ohjelmat on kirjoitettu niin, että sinne käytännössä mahtuvat kaikki Suomen kansalaiset yrittäjistä duunareihin ja irtopisteitä kalastaviin patamustiin porvareihin!

Muutamassa vuodessa kiihko laantuu ja totuus paljastuu! Kaikki onkin yksinkertaisesti vain ”oman” vallan tavoittelua ja muista viis! Reuhataan ja reuhataan pari vaalikautta ja vaivutaan sitten unohduksen armeliaaseen kohtuun. Onhan saatu ainakin pari kertaa huutaa kurkku suorana ”Suomi suomalaisille!” ja ”Vanhukset unohdettu pakolaistulvan vuoksi!”

Valtaan on helppo päästä sen osoittaa Englannin Brexit ja Yhdysvaltojen presidentin vaalien Trump-ilmiö, jossa koottiin kaikki punaniskat ja eliittiä vihaavat ainekset yhteen. Uskomattomilla ja täysin mahdottomilla vaalilupauksilla päästiin valtaan natsi-Saksassakin.  Mutta historiasta me iäkkäämmät muistamme lauseen:”Valta sokaisee aina ja ehdoton valta ehdottomasti”

Paras esimerkki meillä oli kenraalikuvernööri Kekkonen Neuvoliiton vakooja Simo, joka käytti häikäilemättömästi Neuvosto-korttia oman valta-asemansa vahvistamiseen ja lujittamiseen. Hän yritti tehdä itsestään korvaamattoman, mutta unohti, että hautausmaat ovat täynnä korvaamattomia
ihmisiä. Suomettumisen aika oli Neuvostoliiton perseen nuolemisen kulta-aikaa ja Kekkosen suurta yksinvaltaista karnevalistista nöyristelyä! Kekkonen oli pitkävihainen tyranni, jolle tuleva historian kirjoitus näyttää vielä oikean paikan, vaikka Kekkosen Jumalhahmon luoja Juhani Suomi itkisi hänen haudallaan.

Suomessa oli aikoinaan natsipuolue, jota johti Pekka Siitoin. Nyt hänen uraansa jatkavat Suomen vastarintaliike ja Suomen Sisu. Nämä ” vekkulit” ovat perussuomalaisten käyttövoima. He ovat näkyvästi rasisteja ja ottavat iskut vastaan pääpuolueen puolesta. He ovat vaarallisia siksi, että heitä tukevat monet näkymättömät ja näkyvät liikemiehetkin. Tarkoitus pyhittää keinot, on heidän mottonsa!

Mediasta olemme saaneet lukea, että meillä Etelä- Lahdessakin löytyy näille pelleille tukea! Ruotsista oppinsa hakenut yrittäjä Juha Kärkkäinen rahoittaa ja tuntee sympatioita uusnatseja kohtaan. Monet eettisesti toimivat yritykset ovatkin lopettaneet yhteistoimintansa halpaketju Kärkkäisen kanssa ja monet harkitsevat vielä asiaa.

Oikeudessa on juuri meneillään oikeudenkäynti Suomen vastarintaliikettä vastaan ja se yritetään saada lakkautettua. He ovat kuitenkin marginaalia, sillä koko perussuomalainen puolue pitäisi voida lakkauttaa! Peruste: kiihottaminen kansan ryhmää kohtaan! Mitäpä siihen virkkaisi,” Karjala takaisin”- Koskinen?

Jussi Melanen

Tämän vuoden varmasti puhutuin ja katsotuin elokuva on ohjaaja Aku Louhimiehen uusi filmatisointi Väinö Linnan legendaarisesta Tuntematon sotilas-teoksesta. Aikaisemmin aiheeseen ovat tarttuneet Edvin Laine (1955) ja Rauli Mollberg (1985). Jotkut ovat kyseenalaistaneet kolmannen version tarpeellisuuden. Tarviiko samaa elokuva todellakin tehdä 30 vuoden välein? Asiasta voidaan varmasti olla montaa mieltä, mutta ainakin allekirjoittaneen mielestä elokuva on itsessään varsin onnistunut ja tarpeellinen. Jos tällä uudella versiolla saadaan nuoret kiinnostumaan maamme historian vaaran vuosista ja yleensäkin siitä mitä Suomen historia pitää sisällään, on elokuvan missio onnistunut. ”Kansa joka ei tunne menneisyyttään, ei hallitse nykyisyyttään, eikä ole valmis rakentamaan tulevaisuutta varten”, kuten kenraali Adolf Ehnrooth aikanaan osuvasti asian linjasi.

Tuntematon sotilas on Louhimiehen ohjauksessa tuotu tähän päivään nykyajan elokuvallisin keinoin. Teksti on kuitenkin onneksi edelleen liki 100 prosenttisesti Väinö Linnaa ja liki kaikki tutut repliikit edellisistä elokuvaversioista kuullaan. Tosin ne hauskatkin repliikit saavat hieman erilaisen merkityksen, koska kyseessä ei todellakaan ole Edvin Laineen rillumarei-elokuva sodasta, jossa vuoroin vitsaillaan ja vuoroin tapetaan.

Erona edellisiin versioihin Louhimies esittelee Rokan perheen sekä Kariluodon kihlatun/vaimon. Näin ohjaaja on saanut tuotua mukaan myös sen, miltä elämä näytti kotirintamalla. Rokan raskaana ruista leikkaava Lyyti-vaimo (Paula Vesala) saadaan nyt ensimmäistä kertaa valkokankaalle. Perheet elivät jatkuvassa epätietoisuudessa ja kuolemanpelossa. Koskaan ei voinut tietää milloin suruviesti rintamalta saapuu.

Elokuvan vahvinta antia on eittämättä todella vaikutttava kuvaus, äänimaisema ja musiikki, jotka kaikki kolme ovat täysin kansainväliset mitat täyttävää. Yhtään heikommaksi ei jää kohtalaisen nimekäs näyttelijäkaartikaan. Etukäteen kyseenalaistettiin varsinkin Aku Hirviniemen ja Jussi Vatasen kaltaisten ”Putous-näyttelijöiden”ottaminen mukaan roolitukseen. Miehet ovat kuitenkin ammattitaitoisia näyttelijöitä ja he selviävätkin rooleistaan alikersantti Hietasena ja vänrikki Koskelana vakuuttavasti. Elokuvan kantava voima on kuitenkin Eero Ahon vakuuttavasti esittämä alikersantti Rokka. Sotaa peilataan vahvasti juuri Rokan kautta ja pikkuhiljaa sodan edetessä voimme huomata kuinka tuo iloinen velikultakin muuttuu synkemmäksi sitä mukaa, kun sota vain jatkuu ja jatkuu, tappion häämöttäessä jo horisontissa.

Louhimiehen Tuntematon sotilas tuo meille nähtäväksi sen, ettei sodassa ole voittajia. Sota pelottaa kaikkia, myös niitä ns. sankareita. Käsi vapisee niin Rokalla, Hietasella kuin Kariluodollakin. Sota saa esiin monissa raadollista ja epäinhimmilistä käyttäytymistä. Myös suomalaisissa sotilaissa. Esimerkiksi siinä missä Laineen Tuntemattomassa Rahikainen on iloinen kauppamies, varsinainen veitikka, on Louhimiehen Rahikainen (Andrei Alen) ronskisti ruumita ryöstelevä ja Petroskoissa tyttöjä parittava sutenööri. Uutta Louhimiehen versiossa on myös se, että siinä tuodaan hyvin selkeästi esille se, että Suomi taisteli jatkosodassa natsien rinnalla, mikä ei varmasti miellytä kaikkia tahoja. Mannerheimintiellä Helsingissä natsiliput liehuvat ja Hitlerkin käy Marskin syntymäpäivillä. Näinhän se oikeastikin meni.

Louhimies on tehnyt loistavan elokuvan, joka kolmen tunnin pituudestaan huolimatta jaksaa pitää ottessaan. Toteutukseltaan kyseessä on kansainväliset mitat täyttävä sotaelokuva, jonka toivoisi leviävän laajemmaltikin maailmalle. Parempaa ja osuvampaa elokuvaa tähän aikaan ei 100-vuotias Suomi voisi syntymäpäivälahjakseen saada. Se, onko tämän vuoden Jussi-palkinnot jo jaettu, on tietysti mielipidekysymys, mutta aika korkealle Louhimies joukkoineen riman muille elokuvien tekijöille nostaa. Elokuvan nähtyäni on sanottava, että jo entisestäänkin korkealla oleva arvostukseni sotaveteraaneja kohtaan nousi toiseen potenssiin. Ihan syystä.

Petri Salomaa

Kaikki alkoi oikeastaan siitä, kun eräs saunaparlamenttimme jäsenistä oli saanut tarpeekseen koripalloilija Lauri Markkaseen liittyvästä hetkellisestä hehkutuksesta. Markkanen oli rikkonut heti avausottelussaan NBA:ssa, eli maailman arvostetuimmassa koripallosarjassa, suomalaisten piste-ennätyksen. Uutista oli latistamassa ainoastaan se tosiseikka, että Markkasella ei ollut tässä tilastossa muita vertailukohteita kuin Hanno Möttölä, joka on ollut Markkasen lisäksi ainoa toinen Suomessa juniorioppinsa saanut pelaaja kyseisessä sarjassa.

No, urheilujournalisteillahan on tapana puristaa heti kaikki mehut uusista maailmanluokan tähdistämme. Viimeksi toimittajat olivat yhtä hullaantuneita jääkiekkoilija Patrik Laineesta. Toimittajista varsinkin urheilujournalisteihin pätee edelleenkin osuvasti presidentti Mauno Koiviston vertaus sopuleista, jotka seuraavat aina laumansa kulloistakin mielipidejohtajaa.

Onneksi Markkanen pääsi ennätystilastoihin varsin pian uudestaan, joten hehkuttelu ei jäänyt täysin vaille katetta. Tosiasia on kuitenkin, että juuri urheiluselostuksissa liioitellaan enemmän kuin kotitarpeiksi. Etenkin jääkiekon puolelle on pesiytynyt ikävä tapa puhua jo voittoputkesta, jos joukkue on voittanut kaksi ottelua peräkkäin. Samaan tapaan ruvettiin vuonna 2011 puhumaan talviklassikosta, kun HIFK ja Jokerit kohtasivat toisensa ensimmäistä kertaa ulkokaukalossa, Helsingin olympiastadionilla. Nimitys tuli siitä, että aikaisemmin samalla paikalla oli pelattu lätkää välirauhan aikana 1941. Klassikon veroinen, yhtä lailla inflaation kärsinyt termi, on legenda, jonka ryöstöviljely johtuu siitä, ettei uransa päättäneille menestysurheilijoille ole löydetty muuta titteliä.

Siinä missä urheiluväki vetää överiksi, poliitikot taas pyrkivät usein vähättelemään asioita, etupäässä tekemiään virheitä. Uutisissa on jälleen nostettu esiin Suomen asevienti, jonka osuus Lähi-itään on viime vuosina moninkertaistunut. Maalaisjärjellä ajateltuna olisi aika loogista, että jos lisäämme asekauppaa, meidän tulisi valmistautua myös ottamaan vastaan entistä suurempi määrä pakolaisia. Tästä yhteydestä ei juurikaan keskustella, vaan esimerkiksi aiheen tiimoilta haastateltu kansanedustaja, ulkoministerinäkin toiminut kokoomuksen Ilkka Kanerva totesi äskettäin kylmän rauhallisesti, että Suomen asevienti edustaa vain murto-osaa maailmanlaajuisesta kaupasta. ”Suomi ei ole aseviennin julmurimaa”, hän luonnehti jo kerran aikaisemminkin.

Television ajankohtaisissa viihdeohjelmissa poliitikot pääsevät nykyään sitä helpommalla, mitä enemmän niissä liioitellaan tai vedetään urheiluentusiastien tavoin överiksi. Niinpä esimerkiksi löysäksi vesittynyttä ja jokaisen miehistönvaihdoksen jälkeen latistunutta Uutisvuotoa ei koeta enää minkäänlaisena piikkinä valtaapitävien lihassa. Sen sijaan Noin viikon uutiset jatkaa ja petraa viiltävällä linjallaan. Terävässä satiirissa ei tarvitse millään lailla värittää, mitä viikon aikana on tapahtunut, sillä ainakin tällä hetkellä Suomen nykyhallitus ja eduskunta tekevät itse monin verroin parempaa komiikkaa kuin maamme parhaat käsikirjoittajat. Pelkkä töppäilyjen referointi ja alleviivaus riittävät. ”Parodia on jo kauan ollut mahdotonta. Ne tekevät sen itse”, Paavo Haavikko kirjoitti jo vuonna 1966 julkaistussa runossaan.

Noin viikon uutisten hengessä lainaan lopuksi Iltalehden entisen rikostoimittaja Jari Pekkasen tuoreinta vitsiä tasavaltamme pääministeristä:

Sipilä pyristeli taas eduskuntaan ja lopetti Kempeleessä vaalipuheensa. Isäntämies uskaltautui puheille.
”Olen lukenut paljon pääministeristä vuosien varrella”, sanoi pienviljelijä.
”Ai, jaa. Mutta mitään ei voida todistaa.”

Ilkka Isosaari

On keskiviikon ja torstain välinen yö Istanbulissa. Miljoonametropoli ei nuku, vaikka kello on jo yksi yöllä. Takana on rankka päivä. Vierailin Turkissa paikallisen CHP – puolueen eli SDP:n tavoin pääoppositiopuolueen kutsusta yhdessä Lahden ”Turkki – suurlähettilään” Alettin Basbogan kanssa. Tapasimme CHP:n kansanedustaja Umut Oranin, joka toimii myös Sosialistisen Internationalin (SI) varapuheenjohtajana. Lisäksi meillä oli muita tapaamisia Suomen kanssa yhteistyötä tekevien tutkimus – ja yritysverkostojen kanssa. Aamulla on herätys klo 05.30, jotta ehdin koneeseen ja eduskuntaan torstaina puoleen päivään mennessä.

80 miljoonan ihmisen Turkki on portti Aasiaan ja Lähi-Itään. Kävin ensimmäisen kerran isäni kanssa Istanbulissa 12 – vuotiaana ja silloin ylitin Bosborin salmen ja astuin Aasian puolelle ensimmäisen kerran. Sen jälkeen olen käynyt Istanbulissa monta kertaa ja edelleen Bosborin ylitys tuntuu meikein yhtä hyvältä kuin se eka kerta. Minulle Istanbul on yksi suosikkikaupungeistani. Se on kuin oma maailma, joka tarjoaa kaikkine haasteineen uusia mahdollisuuksia ja kokemuksia. Kansainvälisempää paikkaa saa maapallolta hakea. Istanbulissa tapaa yleensä aina uusia mielenkiintoisia ihmisiä.

Meidän eurooopalaisten on vaikea ymmärtää Turkin nykyjohdon toimintaa. Presidentti johtaa maata itsevaltiaan ottein. Vasemmistopuolue CHP hävisi parlamenttivaalit 26 prosentin ääniosuudella, kun Erdoganin hallituspuolue AKP sai 49 prosenttia. Seuraavat parlamenttivaalit ovat vuonna 2019, kuten Suomessakin. Keskustelimme hyvin avoimesti muun muassa Turkin ihmisoikeustilanteesta, EU-suhteesta, nuorisotyöttömyydestä ja Syyrian tilanteesta.

Moni kysyi minulta miksi menet nyt Turkkiin, kun tilanne siellä on niin huolestuttava. Juuri siksi. Suhteita tulee ylläpitää vaikeasta poliittisesta tilanteesta huolimatta ja etenkin silloin. Keskiviikkona Turkkiin perustettiin uusi puolue nimeltään Hyvä Puolue. Paikallisten perussuomalaisten aktivoima hanke saa mukaansa myös AKP:n edustajia. Kutsuin Turkin kollegan Suomeen ja Lahteen ensi vuonna yhteiseen kansainväliseen seminaariin. Konkreettinen ja yhteinen tavoitteemme on nuorisotyöttömyyden nujertaminen. Turkissa se on 25 prosenttia. Suomalainen nuorisotakuu on hyvä keksintö, mutta sekään ei toimi, kuten pitäisi. Energia-alan osaamisessa ja kiertotaloudessa voimme auttaa Turkkia. Neuvoloiden saaminen Turkkiin ja edelleen Lähi-Itään parantaisi naisten, lasten ja perheiden asemaa. Matkailumaana Turkki on erinomainen, samoin Suomi turkkilaisille.

Miksi matkustat ulkomaille?

Kansanedustajalta kysytään usein miksi matkustat ulkomaille. Eduskuskunnan matkojen lisäksi minulla on matkoja mm. SDP:n varapuheenjohtajana, kuten nytkin. Ehkä tärkein syy on oppia tuntemaan ihmisiä, jotka tekevät päätöksiä ja niiden taustoja. Samalla on tilaisuus avata suomalaisille ovia paikkoihin, minne ei muuten ehkä olisi mahdollista päästä.

Lähi-Idän tilanne kuvaa kauheudessaan maailman monimutkaisuutta. Syyrian sota on Pandoran lipas, jonka juurisyyt ovat todella syvällä. Kuka on syyllinen? Miksi koko Eurooppaan lauennut maahanmuuttokriisi syntyi? Kuka on vastuussa tavallisten ihmisten inhimillisestä kärsimyksestä Syyriassa, Irakissa, Afganistanissa tai Afrikassa? Miksi suurvallat Venäjä ja USA rikkovat kansainvälistä oikeutta surutta ja syyttävät lopulta toisiaan? Myös Turkin tilanne voisi olla toinen, jos eurooppalainen kehitys olisi viety maaliin, kun se vielä oli mahdollista.

Vakaus on vaikea vientituote

USA:n johdolla länsiliittouma lähti viemään Pohjois-Afrikkaan ja Lähi-Itään vapautta ja vakautta. Irakin sota käynnistettiin tekaistuin todistein. Aseteollisuus halusi lisää myyntiä ja sai mitä tilasi. Syntyi vallan tyhiöitä ilman demokratiaa tai oikeusvaltiota. Silloin joku tai jotkut haluavat vallan. Syntyi ISIS tai laajemin sanottuna ISIL – kalifaatti yli perinteisten valtiorajojen.

Mitä, jos kaikki osapuolet voisivat tunnustaa olevansa syyllisiä? Se olisi vielä samalla aika lähellä totuutta. Syyllisiä on helppo nimetä, mutta virheiden tunnustaminen on jo vaikeampaa. Aseiden ja aseteollisuuden ääni kuuluu Suomeenkin saakka, vaikka maailma ja ihmiset huutavat tuskissaan uusia rauhantekijöitä.

Suomalaisena saa olla äärettömän ylpeä siitä, mitä me olemme pienenä maana saaneet maailmalla aikaan. Meidät tunnetaan rauhanrakentajina. Kyse on myös taloudesta. Vientivetoinen pieni Suomi tarvitsee EU:ta ja kansainvälistä yhteistyötä. Lahtelaisena arvostan erittäin korkealle 1993 Suomeen Turkista muuttaneen Alettin Basbogan kaltaisia yrittäjiä ja päättäjiä, jotka oman työnsä ohella rakentavat ihmisten välisiä siltoja Lahdesta maailmalle ja takaisin. Sitä työtä tai sen arvoa ei voi rahassa mitata, ja se vaatii todella suuren sinivalkoisen sydämen.

Ville Skinnari

Nainen oli jo kassajonossa, kun hän huomasi, että kukkarosta puuttui pari euroa ostosten maksamiseen. Suureksi yllätykseksi takana jonossa ollut kahden lapsen perheenisä ojensi ne pari euroa naiselle.

Nainen tuli hyvin iloiseksi tästä yllättävästä avusta. Kulkiessaan puiston ohi, hän huomasi kahden nuoren kiusaavan kolmatta nuorta, ja puuttui huumorilla ja napakkuudella juuri sopivalla tavalla tilanteeseen.
Tukalasta tilanteesta autettu nuori lähti kävelemään kotiin. Kotikerrostalon pihassa hän huomasi naapurin perheenisän tuskittelevan väsyneiden lastensa ja kahden suuren ostoskassin kanssa. Nuori meni auttamaan, sillä olihan häntäkin juuri autettu. Yllättävä auttamisen ketju oli syntynyt.

Sunnuntain Raamatun tekstissä Jeesus lähettää opetuslapset palvelemaan ihmisiä. Hän lähettää meidätkin palvelemaan muita ihmisiä. Tehtävä ei aina ole helppo. Toisen ihmisen rakastaminen on usein vaikeaa, joskus se tuntuu melkein mahdottomalta. Omassakin elämässä kun riittää solmuja ja vaikeuksia selvitettäväksi. Onneksi Jumala tietää heikkoutemme. Hän näkee ne monet esteet, pelot ja häpeät, joita muiden auttamiseen liittyy. Jumala lupaa kantaa meitä meidän tehtävissämme ja toimissamme.

Alun kertomus oli oikeastaan kolmen ihmisen tarinasta muodostunut lähimmäisenrakkauden ketju. Siinä itse apua saanut auttoi eteenpäin toista pulassa ollutta ihmistä. Annettu apu ei ollut mitään suureellista tai vaativaa, vaan juuri sitä, mihin heillä kullakin oli helposti mahdollisuuksia. Jokainen voi omana itsenään omine taitoineen auttaa monia ja olla mukana käynnistämässä positiivisen auttamisen hyviä kierteitä.

Kun Jumala antoi ainoan poikansa Jeesuksen meidän pelastukseksemme, hän laittoi alkuun rakkauden ja auttamisen ketjun. Jeesuksen opetuslapset jatkoivat sitä ketjua, palvelivat muita ja levittivät ilosanomaa. Opetuslasten työ on toki kantanut pitkälle, mutta tänään meitä jokaista tarvitaan ja kutsutaan mukaan tähän ilon ja lähimmäisen auttamisen ketjuun!

Kati Saukkonen
Launeen srk

Lahti on konsulenttien ja konsulttien luvattu kaupunki, koska täällä ei kompetenssi yksinkertaisesti riitä itse tuottamaan tietoa Lahti-kaupungin strategioista ja välittämään tätä ymmärrettävästi kuntalaisille!  Lahti brändi haalenee ja kalpenee, koska sitä ei ostata markkinoida uusille yrittäjille; puhumattakaan potentiaalisille koulutetuille pääkaupunkiseudun ”paluumuuttajille”!

Nykypäivänä viestintä on tärkein kaupungin johtamisen väline! Hyvällä ja oikeinsuunnatulla viestinnällä, voidaan johdon agendaa terävöittää ja täsmentää erittäin paljon. Hyvän viestinnän avulla Lahden kaupungin johto kykenisi tekemään hallintoalamaisilleen tiettäväksi, mitä se aikoo tulevaisuudessa tehdä missäkin asiassa ja mikä tärkeintä; miten, koska ja millä resursseilla!

Lahdessa viestintä on ontunut pahasti jo pitkään, koska kaupungin johto ei ole vaatinut ”VIESTINTÄDIVISIOONALTAAN” juuri mitään. Tämä Heini Moision johtama seitsemän naisen ja kahden miehen joukko tuskin itsekään tietää ja ymmärtää toimenkuvaansa, jos tietää, ymmärtääkö tietävänsä?

Lahti viestinnältä tulisi vaatia ainakin jonkinlaista kuntalaisten esittämiin ajankohtaisiin kysymyksiin vastaamista eri medioissa. Lahti on valinnut moniin tärkeisiin yleisönosastolla esittämiini kysymyksiin jo pitkään vaikenemisen linjan. Se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että mihinkään dialogiin ei ryhdytä, koska se saattaisi vain pahentaa jo syntynyttä kiusallista tilannetta ja lumipallo efekti olisi valmis!

Tämä vain todistaa, että Lahti uskoo vaikenemalla kiusallisista asioista selviävänsä myös tulevaisuudessa periaatteella: karavaani kulkee, vaikka koirat haukkuvat. Valitettavasti juuri tämä Lahti viestinnän valitsema linja ei tänä soten kulta-aikana enää pure. Päinvastoin, se saa ainakin minut penkomaan asioita syvemmältä ja keräämään yhä enemmän faktoja peitellyistä asioista. Usein tapahtuu, että lopussa koko likasanko kaatuu ja jäljelle jää haiseva tunkio. Näin ei kuitenkaan tarvitsisi käydä, jos virheestä ilmoitettaisi heti ja se myös myönnettäisiin samalla. Kansalaisten muisti on tunnetusti kolme päivää!

Hyvä viestintä on erittäin yksinkertaista! Se on johdon antamien tietojen priorisoimista ja välittämistä erilaisille sidosryhmille. Sen pitää olla tutkittujen tietojen ja valintojen siirtämistä hallintoalamaisille. Hyvän kaupunkiviestinnän tulee myös itsenäisesti kyetä arvioimaan nykytilanteen vaatimat toimenpiteet ja kertomaan johdon valinnoista. Ajoittaisella mittaamisella saadaan tietoa siitä, miten hyvin viestintä on saavuttanut eri kohderyhmä ja tästä kyetään vetämään johtopäätökset myös tulevaisuuteen.

Lahdessa tämän laatuinen viestintä ei vain toimi ja aiheuttaa Lahden johdolle kiusallista puskasta ampumista. Toisaalta myös johdon täytyy osata vaatia tiedotusorganisaatioltaan nykyajan vaatimaa osaamista. Näin ei Lahdessa nyt ole tehty ja siksi suojatyöpaikat ovat säilyneet!

Mieleen tulee nostalginen aika Lahden viestinnässä, jolloin tiedotuspäällikkö Esa Juurola kirjoitti vastineen heti seuraavan päivän lehteen. Oi aikoja, oi tapoja!

Juhani Melanen

– Patoniityn toimintakeskuksessa on taas mahdollisuus viettää aikaansa, kun siellä on joka arkipäivä toiminnasta vastaava tupaisäntä. Toiminta aktivoituu taas marraskuun toisella viikolla, Ehyt ry:n aluetyöntekijä Jukka Suomilammi sanoo.

Elokolossa Lahden keskustassa työskentelevä aluetyöntekijä kertoo, että yhdistys on muutaman kuukauden väistötiloissa Patoniityssä keskustan yksikön pintaremontin vuoksi.
– Tarkoitus on järjestää toimintaa loppusyksyn ja talven ajaksi täällä. Ensisijaisesti asukastupa on tarkoitettu tämän alueen asukkaille, mutta saa täällä vierailla muutkin.

Patoniityn toimintakeskuksessa järjestetään perinteinen ruoanjako maanantaina, keskiviikkona ja perjantaina
– Tiistaisin ja torstaisin asukastuvalla tarjoillaan ruokalounaat.

Suomilammin lisäksi yksikön toiminnassa on mukana yksi Salpauksen opiskelija.
– Hän on kouluttautumassa päihdetyöntekijäksi ja tämä on hyvä paikka hankkia työkokemusta.

Aluetyöntekijä kritisoi sitä, että yhdistykset eivät voi enää entiseen malliin työllistää ihmisiä.
– Sen vuoksi tämän paikan toimintaan on tullut katkoja. Yhteisöllinen sosiaalityö säästää yhteiskunnan varoja ennalta ehkäisevän työn kautta. Toivon, että päättäjät ymmärtäisivät tämän asian merkityksen.

Kaikilla ei mene vielä hyvin

– Kokemuksesta tiedän, että täälläkin jaetaan 30-40 ruokakassia vähävaraisille. Ei kaikilla mene vielä niin hyvin.

Yhteisölliset toimintapaikat ovat tärkeitä kokoontumistiloja yksinäisille ihmisille Suomilammin mielestä.
– Lahdessakin on paljon yksinäisiä ihmisiä. Tällä on mahdollista ruokailla ja vaihtaa pari sanaa kanssakulkijan kanssa.

Vapaaehtoistyöntekijä Pepe Stenberg vastaa Elokolon ruokakuljetuksista.
– Tässä toiminnassa olen ollut mukana reilut viisi vuotta. Lähdin ihan sattumalta mukaan, mutta olen viihtynyt tässä vapaaehtoistyössä. Itsellekin tulee hyvä mieli, kun voi olla jollekin toiselle ihmiselle avuksi.

Kari Korhonen lähti vapaaehtoistyöhön mukaan Stenbergin houkuttelemana.
– Neljä vuotta on nyt takana tätä vapaaehtoistyötä. Siitä tulee itsellekin hyvä fiilis, kun voi jeesata toista.
– Päivälle tulee merkitystä, kun saa tavata ihmisiä ja keskustella heidän kansaan. Minulla on tässä joukossa jo aika paljon tuttuja

Petri Görman

Kenellekään ei varmasti tule yllätyksenä, että poliitikot ovat vieraantuneet arkitodellisuudesta. Yksi malliesimerkki oli vuosina 2014-15 Alexander Stubbin hallituksen sosiaali- ja terveysministerinä toiminut kokoomuslainen Laura Räty, joka ihmetteli julkisuudessa, voiko joku suomalainen ansaita kuukaudessa enää alle 2 600 euroa kuukaudessa. Todellisuudessa tähän ihmisryhmään kuului lähes puoli miljoonaa ihmistä.

Hyväpalkkaiset aikakaus- ja naistenlehtien toimittajat ovat yhtä tietämätöntä sakkia. Anna-lehden toimittaja Hilppa Alanko kehuskeli äskettäin julkaisunsa sivuilla, miten hänen onnistui pysyä hengissä viikko 50 euron ruokabudjetilla. ”Olen todella laiska tekemään arkiruokaa kotona. Rakastan ulkona syömistä ja töissä lounaaksi ostan yleensä jotain työpaikan viereisestä kaupasta. Välillä käyn lounaalla työkavereideni kanssa jossain työpaikkaamme lähellä olevista ravintoloista”, ulkona syömistä rakastava reportteri paljastaa juttunsa aluksi. Hänen mielestään lounasta ravintolasta ei saa alle kymmenellä eurolla.

Heti alkuun käy selväksi, että testihenkilö venyttää kokeilun sääntöjä itselleen mieleiseksi. Hän painottaa ennakkosuunnittelun tärkeyttä, joten maanantaina ruokalistalla on valmiiksi edellispäivänä tehtyä kaalilaatikkoa, jota voi nauttia lounaaksi ja päivälliseksi ilman rahanmenoa. Aamiaistarpeetkin ovat sopivasti valmiiksi kotona, samoin iltapalan aineet. ”Helppoa kuin mikä”, kehuu rennoksi oloaan kuvailut toimittaja aloituspäivän jälkeen. Suuri kusetus alkaa pikku hiljaa paljastua.

Tiistaina koekaniini nauttii työpaikallaan ilmaisen brunssin, johon kuuluu, Anna-lehden tavat entuudestaan tuntien, todennäköisesti myös kuohuviiniä. Hän valmistaa päivälliseksi kurkku-tomaattisalaattia ja pasta bolognesea, joiden aineksiin oli edellispäivänä tuhlannut 9,60 euroa. Makaronia löytyy tosin jo valmiiksi kaapista, jonka tarpeista valmistuu myös iltapala. Keskiviikon aamiainen on runsaan ruokavaraston ansiosta edelleenkin ilmainen, ja lounaaksi kelpaa loppu edellispäivän salaatista. ”Menen kauppaan ja ostan kesäkurpitsan, porkkanoita, basilikaa, kuorittuja säilyketomaatteja ja ranskankermaa. Olen menossa illalla elokuviin, joten ostan sinne pussin lakritsia. Kauppaan menee 9,50”, toimittaja kertoo. Ostoksista valmistuu vihanneskeitto päivälliseksi, mutta iltapalan aineet ovat taas kotona valmiina. Nyt selviää myös testin perimmäinen luonne. Vain ruokamenot lasketaan kuluiksi, ei esimerkiksi elokuvissa käyntiä.

Torstain aamupala valmistuu jälleen oman kaapin antimista, mutta lounaaksi koehenkilömme ostaa 2,85 euron arvoisen valmiskeiton. Sen kyytipojaksi löytyy toimituksesta ylijäänyttä leipää! Työpäivänsä päätteeksi toimittaja kutsuu ystävänsä luokseen syömään. Kuinka ollakaan, kasvislasagne syntyy taas kotikeittiön varastoon jääneistä aineksista. Lisäksi vieras tuo mukanaan jälkiruoan. ”En tarvitse tuhtien syöminkien jälkeen mitään iltapalaa ennen nukkumista”, testihenkilö kehaisee.

Entäpä sitten se kirottu viikonloppu? Perjantain aamupalan turvaavat kotikaapin loputtomat varastot, ja lounaaksi riittävät etäpäivänä edellispäivien aterioiden jämät. Illalla poikaystävä tarjoaa konsertin jälkeen pitsaa. ”Tajuan, että vaikeinta budjettiruokailussa on ruokamenojen vaikea ennustaminen”, koehenkilö analysoi. Lauantaina hän syö aamupalansa poikaystävänsä luona, jonka jälkeen ruokahuolto on taattu kummitytön juhlissa. Kotimatkalla juhlista tuhraantuu ikävästi 5,90 euroa valmiina ostettuun vuohenjuustoleipään.

Sunnuntaina toimittaja palkitsee itsensä ”ansaitusti ravintolakäynnillä” nautittuaan ensin perinteisen aamupalan – yllätys, yllätys – kotona löytyvistä aineksista. ”Iltapäivällä käyn syömässä hyvän salaatin ravintolassa. Sen kanssa juon virvoitusjuoman. Ravintolassa laskuni on 20,90”, hän summaa viikon kokemukset. Budjetti-ihmeemme on selviytynyt kunniakkaasti viikon ruokahaasteesta. Koko viikon ruokakustannukset ovat 48,75 euroa, josta lähes puolet on mennyt viimeisenä päivänä ravintolassa salaattiin ja limuun! Budjettiviikon erityishuomiona testihenkilömme mainitsee, että jos hänelle tarjotut ruoat ja valmiina jääkaapissa olevien ruokien hinnat olisi laskettu yhteen, ruokabudjetti olisi ylittynyt selvästi.

Ikävä kyllä 50 euroa viikossa ruokaan on tänäänkin arkea monelle köyhyysrajan alapuolella elävälle suomalaiselle, joita on maassamme viimeisten tutkimusten mukaan 631 000, eli 11,7 prosenttia kansalaisista. Kuilu rikkaiden ja köyhien välillä on syventynyt entisestään sitten Laura Rädyn päivien. En tiedä, olisiko Annan toimittajan teksti tulkittavissa piruiluksi köyhille vai edustaako se puhdasta tietämättömyyttä. Toivottavasti kyse on jälkimmäisestä.

Ilkka Isosaari