Hankasalmen Kihveli-leirillä ja Wellamo-opiston kurssilla olleet keriläiset perustivat joulun alla skiffle-bändin, jonka työnimenä on ”Paskurin porukka Keriltä”. Perustamishankkeen primus motor oli Merja Krökki.

Paskurin porukan ensikeikka oli 30.1. Merjan äidin 90-vuotisjuhlissa. Innokas yleisö taputti kovasti bändin esityksille, vaikka pientä treenausta vielä tarvitaankin. Mutta elävä musiikki on elävää musiikkia, ja kaikkihan soi!

Skifflemusiikki valloitti 50-luvun brittinuorison. Soittimiksi kelpasivat pyykkilaudat, narubassot, kazoot ja erilaiset muut itse tehdyt instrumentit. Skifflesoittimia käyttivät myös esim. Beatles-, Shadows- ja BeeGees -yhtyeet. Beatles aloittikin The Quarrymen-nimisenä skiffle-bändinä.

Skifflemusiikki on sekoitus Folk-, Country & Western-, Gospel & Blues- sekä Irish-Folk -musiikista, ja sen katsotaan syntyneen 1900-luvun alussa. Perinteisten kappaleiden tekstit kertovat orjuudesta, vapautustaistelusta, uskonnosta, mutta myös arkielämän aiheista. 20- ja 30-luvuilla skifflemusiikki oli suosittua Amerikan kahvibaareissa ja jazz-klubeilla. Tämä musiikin laji on myöhemmin antanut vaikutteita monen rock-legendan tuotantoon.

Suomessa Werner Bros.-yhtye on tunnetuin skifflemusiikin esittäjä. Yhtyeen perustajat Jari ja Jouni Tuukkanen näyttelivät mm. Iskelmäprinssi-elokuvassa romupoikia , joiden käsissä kaikki soi. Werner Bros. on esiintynyt Afrikkaa myöten, ja yhtye on vieraillut myös Lahdessa. Kihveli soikoon-skifflemusiikin festivaali Hankasalmella on Werner Bros:in järjestämänä toteutettu jo 20 kertaa. Festivaalin yhteydessä on myös Kihveli-leiri, jossa on ollut kaikenikäisiä innokkaita leiriläisiä. Vuosi sitten Werner Bros-JariTuukkanen veti skiffle-kurssin Wellamo-opistossa.

Muita suomalaisia skifflemuusikoita ovat Eero ja Jussi Raittinen sekä Lasse Liemola, jonka levyttämät ”Anna pois mun kitarain” ja ”Diivaillen” ovat aitoa skiffleä.

KH

Jo vuosikymmeniä ovat Salinkallion koululaiset sekä opettajat käyttäneet koulumatkallaan kevyen liikenteen väylää läpi läheisen metsän, matkallaan Keijupuistoon.

Vuosikaudet polku on ollut nimeä vailla, vaan ei enää. Viime vuoden lopulla Aatos Kunnas esitti Lahden kaupungin nimistötoimikunnalle, että nimeätön väylä vihdoin nimettäisiin Iineksenpoluksi.

Joulukuussa nimistötoimikunta hyväksyi ehdotuksen sellaisenaan, joten jatkossa Salinkalliolta Keijupuistoon ja takaisin pääsee kävelemällä pitkin Iineksenpolkua.

Mistä nimi Iineksenpolku?
– Kaikille salinkalliolaisille takavuosilta tuttu talousopettaja Iines Hellman käytti sillä kohdalla ollutta metsäpolkua päivittäin ja Hellman taisi olla se, joka ehdotti ensimmäisenä kevytväylää polun tilalle rakennettavaksi. Joten ihan aiheesta Iineksen kunniaksi polun nimikin kertoo Kunnas.

Pete Salomaa

Suomalaiset valtiomiehet eivät uskoneet historiankirjojen mukaan 1939 Neuvostoliiton hyökkäävän Suomeen. Neuvostoliitto aloitti ilman sodan julistusta pommitukset saman vuoden marraskuussa. Suomelle kuuluneitten Karjalan pitäjien ja kaupunkien Viipurin, Käkisalmen ja Sortavalan asukkaat joutuivat lähtemään pommituksia pakoon pikavauhtia kohti Sisä-Suomea. Niin lähtivät myös Hiitolan pitäjän väki ensimmäiselle evakkotaipaleelleen. Näihin runsaaseen 8000 pitäjäläiseen kuuluivat myös kirjailija Eeva Kilven (1928) perhe ja sukulaiset.

Kirjailija on kirjoittanut perheensä kahdesta evakkotaipaleesta teokset Elämää evakkona, Talvisodan aika, Välirauha, ikävöinnin aika ja Jatkosodan aika vuosina 1983-1993. Dramaturgi Aila Lavaste pyysi yhteistyössä Lahden kaupunginteatterin johtaja Ilkka Laasosen kanssa kirjailija Eeva Kilveltä lupaa tehdä hänen evakkotriologiastaan näytelmä Lahden kaupunginteatteriin.

Lahteen muutti sodan jaloista useita tuhansia Karjalan evakkoja sekä suuria yrityksiä, joten kaupunginteatteri on ”Evakkotytön tarina” -näytelmän kantaesitykselle oikea paikka. Kirjailijan runsaasta tuotannosta ei ole aikaisemmin tehty näytelmiä. Lupa saatiin, ja Lavaste ryhtyi näytelmän käsikirjoittajaksi. Sen ohjaus on Ilkka Laasosen, assistenttina Tito Tuononen. Hiitolan murteella puhuttavan tekstin näyttelijöille ”käänsi” ja opasti Helena Anttonen, karjalainen murteitten asiantuntija.

Evakkotyttö-tarina on kertomus nuoren Eevan perheestä ja suvusta, joka on asunut jo kauan Laatokan länsirannalle rajoittuvassa Hiitolan pitäjässä. Perheen maatila omenapuineen on lähellä rautateiden risteysasema, ja asemaravintolaa siellä piti perheen Mummi, Eeva-Kirsti Komulainen. Näytelmä myötäilee kirjailijan omia henkilökohtaisia tuntemuksia ja muistoja lapsuudesta, neidoksi kasvamisesta sekä perheyhteisön tiiviydestä.

Ensimmäinen osa kuvaa hiitolalaisten elämää ennen talvisotaa, kahden sodan alta pakenemista, sekä välirauhan evakkoaikaa. Kun generalissimo Josef Stalin päätti aloittaa kesäkuussa 1941 Suomen lopullisen valtaamisen, valtasikin Suomen armeija vastaiskuna takasin Neuvostoliitolle talvisodassa menetetyn Karjalan jo syyskuussa. Tarton rauha rajat palautettiin, ja osa siirtoväestä palasi takasin sodan runtelemille kotikonnuille.

Katsojan kannalta on iloinen asia, että näytelmän lapset ovat todella nuoria kouluikäisiä. He tuovat uskottavuuden Eevan tarinaan, jota esitti 11-vuotiaana ensi-illassa luontevan tomera Eeva Karetvaara, jota vuorottaa Annareetta Rautio. Murrosikäinen, omasta naiseksi kehittymisestään vähän hämmentynyt Eeva on Raisa Vattulainen. Hän ikävöi vatsa ripulilla koulukortteerista kotiin ja suree menettämäänsä Kaijaa, Suomen ajokoiraa, jota kepeällä askeltamisella esittää Minna Kangas, toisessa roolissaan rempseä Oukarin emäntä. Pieni lettipää Sisko, Ella Jäppinen vuorottelee esityksissä Nea Luukkosen kanssa.

Käsikirjoitus on kirjailija Kilven hyväksymä. Näytelmä ei pilkkaa tai kritisoi vahvasti sodan aikaisten valtiomiesten päätöksiä. Laajemman poliittisen näkemyksen näyttämölle tuo seurakunnan nuori pastori Tapio, Jarkko Miettinen, Nuoren tädin, Maiju Saarisen tuleva aviopuoliso. Hän on saanut sotilaskoulutuksen Hitlerin Saksassa ja näkee hiitolalaisia laajemmin, mihin suurvaltapolitiikalla pyritään. Näytelmälle pienen jännitteen luo pastorin katoaminen sodan eräässä taistelussa. Vaikka kodit ovat menetetyt ja evakkomatkat ovat tosiasia, ei esityksen punaisena lankana kulje katkeruus vaan enemmänkin kaipaus.

Eevan isä Aulis, Aki Raiskio, ostaa välirauhan aikana Imatran lähistöltä pienen tilan menetetyn sijaan. Se tuo katkeruuden siemenen sodassa olleiden perheellisten miesten Auliksen ja Maunon, Hiski Grönstrandin, keskelle. Majuri Mauno oli joutunut rintaman vetäytyessä sytyttämään käskystä oman talonsa tuleen muitten talojen ohella. Raiskion isännänrooli on reipas, ohjakset käsissä pitävä isäntämies, tosin Kilven Evakko-triologian isähahmo oli enemmän itseensä sulkeutunut ajattelija. .Eevan äiti Kyllikki, Lumikki Väinämö, tulkitsi roolinsa vähän tiukkana huolehtijana. Emännän oravannahkaturkki seurasi tavalla tai toisella mukana koko näytelmän ajan.

Mainio parivaljakko on tarinan sukulaistädit Mummi, Komulainen ja Pipitäti, Mirja Räty, joka istui korituoliin rakennetussa pyörätuolissa ”nenäliinoja virkaten” koko näytelmän ajan. Heissä kumpusi parhaiten karjalainen iloisuus kaiken murheen keskellä lentävällä lauseella ”Ilo pintaan vaik svyän märkänis”. Mutta toinen puoli tarinassa on syvästi uskonnollinen, luterilainen kyläyhteisö, jonka Jumalaan luottaminen näkyy sekä Eevan rukouksissa että kyläläisten seuroissa. Se korostuu enemmän kuin laulullinen karjalaisuus lukuun ottamatta muutamaa taustalla soivaa sota-ajan iskelmää.

Vaikka Evakkotytön tarina on kirjoitettu lapsen ja nuoren tytön näkökulmasta, antaa se myös tilaa aikuisten rakkauden ja läheisyyden nälälle, kun miehet palaavat sodasta. Pekka Korpiniityn lavastus on näyttämön takaosassa väljä, mutta tapahtumat on tuotu ratakiskoilla ja junien avovaunuilla näyttämön eteen, ehkä katsojan kannalta vähän ahdistavan ahtaassa tilassa. Junassa matkustetaan kouluun ja evakkoon, vastakkainen raide on perhetapahtumia varten. Sari Salmelan puvustus on ajan tyylin mukainen. Kohtauksissa ei viivytä kuin tovi, aikuiseksi kasvavan Eevan kerronta vien näytelmää eteenpäin. Suomen ja Neuvostoliiton välinen kotimaalle raskas välirauha solmittiin Moskovassa 19. päivä syyskuuta 1944, jonka Suomen eduskunta hyväksyi. Näytelmän päähenkilö kirjoitti sen jälkeen ylioppilaaksi ja aloitti opiskelunsa Helsingin yliopistossa.

Marja-Liisa Niuranen

Kun toimeen tartuttiin, niin valmista tuli neljässä vuodessa. Se ei ole hullumpi saavutus, kun lehdistölle esiteltiin tämän viikon keskiviikkona Lahden kuparinhohtoista matkakeskusta.

Yhteiseen hiileen puhalsivat pääsuunnittelija, arkkitehtitoimisto JKMM, YIT Rakennusyritys Oy, Sisto Oy ja Lahden kaupunki. Uusi matkakeskus syntyi YIT:n yksikönjohtaja Ari Bergströmin mukaan allianssi-periaatteella, jolla pureuduttiin yhteisvoimin rakentamaan Lahden rautatieaseman itäpuolelle noussut, vanhanaikaisesti sanottuna linja-autoasema. Rautatieaseman kanssa ne muodostavat yhdessä juna ja linja-autoliikenteen solmukohdan.

Matkahuolto Oy:n käytössä vuodesta 1939 ollut Lahden linja- autoasema lopettaa tämän kuun viimeisenä päivänä toimintansa. Se avaa helmikuun 1. päivänä toimipisteensä uuden matkakeskuksen itäpäässä, BW-Towerin ensimmäisessä kerroksessa, lahtelaisen historiansa kolmannen toimitilan.

Länsi-itäsuuntainen paikallisliikenteen pysäkit ovat olleet jo rakennusvaiheen aikana matkakeskuksen kohdalla Mannerheiminkadulla. Nyt uudelle laiturikannelle saapuvat kaikki kaukoliikenteen autot. Lähteville busseille on kuusi laituria ja saapuville kolme. Myös Askonkatua on jatkettu laitureitten sivulle pysäköintiä varten. Henkilöautoliikenteelle valmistuvat maksulliset pysäköintitalo ja robottiparkki keväällä.

Koko alueen suunnittelu mahdollisti rakennusaikaiset tekniset muutokset, totesivat mukana olleet yritysten vastuuhenkilöt. Kokonaisuudessaan matkakeskuksen hinnaksi tulee noin 19 milj. euroa. Sokeain keskusliiton ehdotukset heikkonäköisille ja sokeille henkilöille merkittävät ohjeet pistekirjoituksella toteutettiin porraskäytävien kaiteissa samoin linja-autojen laituripaikoille ohjaavat kapeat teräksiset kiskot sekä porrashissien äänimerkit. Hissit ovat niinleveitä, että pyörätuolilla liikkuva pystyy niissä kääntymään.

Lahden tammikuun lopulla jättävä teknisen- ja ympäristötoimialan johtaja Matti Kuronen oli tyytyväinen allianssin toimintaa. Sen osapuolet olivat hakeneet yhteisvoimin ratkaisuja ongelmakohtiin kuten tukiseinien problematiikkaan rakennusvaiheen aikana. Kaupunkilaiset saivat myös kiitosta sietäessään siltarakenteiden työvaiheitten hankaluudet Vesijärvenkadun ja Uudenmaankadun välillä. Siltakansien alle Vesijärvenkadulla on kaksi uutta linja-autopysäkkiä. Kevyen liikenteen väylä on avattu vanhan Loviisanpässin ratauomaan.

Alue, mihin matkakeskus rakentui, on ahdas. Se kuvattiin ”kenkälusikalla” kaavaan työnnetyksi. Suunnittelijat pystyivät säilyttämään vanhat, isot tammet suojeluksessa olevan Asemapäällikön talon edessä. Betonirakenteiden peitelevyt ovat kuparia, jotka patinoituvat vuosien saatossa. Kupariverkko suojaa esimerkiksi hissien ulkoseinämiä. Lasikaappien seinät ovat uudenlaisella liimatekniikalla toisiinsa kiinnitetyt. Ne eivät vaadi tuekseen alumiini- tai teräskiskotusta.

Laiturikannen kuparikatos on rei’itetty, ja tähtimäiset valokuviot näkyvät niistä illan pimetessä.Uuden sillan alla Vesijärven kadun seinämät ovat suojattu lainehtivalla alumiinikatteella, missä näkyvät valoefektit.

Informaatiotilaisuudessa olleet VR:n ja linja-autoliikenteen edustajat toivoivat tulevan yhteistyön jatkuvan siten, että julkisen liikenteen aikataulutus saataisiin tulevaisuudessa palvelemaan matkustajia mahdollisimman joustavasti. Matkakeskuksen suunnittelussa on huomioitu kävelijät ja polkupyörillä, jotka kulkevat myös tunneliosuuksissa.

Marja-Liisa Niuranen

Kuinka moni kirjallisuuden harrastaja kirjoja lukiessaan tietää tai muistaa, miten isoäidinäidinäidin aikana valmistettiin paperi? Väärin arvattu, ei sitä valmistettu puuselluloosamassasta vaan kangaslumpusta! KirjailijaKaari Utrion viime syksynä ilmestyneessä romaanissa Paperiprinssi hän on tutustuttaa lukijansa perinpohjin lumpuista tehdyn paperin valmistukseen. Utrio-Linnilän perheyrityksen Amanitan kustantama teos on jälleen utriomaisen tarkkakuvaus 1800-luvun keisarillisen Helsingin ja sen lähistöllä maaseudulla sijainneitten kartanoitten säätyläisten ja muiden asukkaitten säätyjen määrittelemistä elämäntavoista.

Suurkosken paperiruukki on kuvitteellisessa paikassa puutalo-Helsingistä ehkä länteen Vihdin suuntaan. Sen perustaja oli vanhan maakartanon omistaja eversti Ross, jonka merille karannut poika, merikapteeni Sebastian palasi isänsä kuoltua kotiinsa vakavasti loukkaantuneena invalidina. Paperiruukkia oli tarmokkaasti hoidettu everstin sisaren tantte Gustavan, mestari Körnerin ja vanhan kirjanpitäjän, puukhollari Solinin toimesta. Ruukin paperitöissä auttoi romaanin toinen päähenkilö, naimaton, köyhää aatelia oleva neiti Wilhelmine, Falkestenin puustellista. Kun kaksi orpoa pitkä eikä enää mikään tyttönen Wilhelmine ja ruukin jättikokoinen perillinen, ensi kerran aikuisena tapasivat, niin heidän välillään säkenöi kiukku kylmillään olleen kartanon edustushuoneessa. Sebastian Ross oli laiminlyönyt perintönsä hoidon.

Kun kirjailija romaanin sivuilla tutustuttaa vammautuneen merikapteenin paperiruukkiin selviää, että Utrio on paneutunut 1800-luvun uuden saksalaista alkuperää olevan uuden teollisuushaaran rakentamiseen. Kirjailijan asiantuntijana, lumpusta paperiksi valmistukseen, oli toiminut UPM-Kymmenen kulttuurisäätiön hallituksen puheenjohtaja Eero Niinikoski.

Paperiprinssi kannattaa lukea niin paperinvalmistuksen kuin säätyläisihmisten elämää määräilevän pikkutarkan etiketin takia. Parasta paperia syntyi, jos ruukin lumpunostajat onnistuivat hankkimaan vanhoja puuvilla- ja pellavavuodevaatteita tai pitovaatteita. Lumpun kerääminen oli ankarasti aluekohtaisesti määritelty, ja vanhasta kotivaltiosta Ruotsista tulleet ostajat vihastuttivat ruukille lumppua ostavia erityisesti. Samaan aikaan keisarillinen senaatti määräsi lumppujen säästämisen uuden teollisuuden raaka-aineeksi. Vanhaa kangasmateriaalia eivät ihmiset saaneet hävittää polttamalla tai tunkioon viskaamalla. Samaan aikaan oli edelleen määräys, että työtä piti jokaisen ihmisen Suomen suuriruhtinaskunnassa tehdä. Jos henkilö, maata omistamaton nainen tai mies ei pystynyt osoittamaan olevansa toisen palveluksessa tai esimerkiksi itsellinen käsityöläinen, merkittiin hänet kirkonkirjoihin irtolaiseksi!

Työnteko ei koskenut säätyläisnaisia. Wilhelmine-neiti olisi jäänyt, isänsä, vanhan kiukkuisen luutnantin kuoltua ja menetettyään puustellin, seuraneidiksi tantte Gustavalle ja auttamaan ruukin kirjallisissa töissä. Mutta se ei käynyt, paheksui hautajaisiin saapunut kaukainen sukulainen, vanha kreivi Herman von Staude . Kreivi määräsi hautajaisten jälkeen ”melkein tuulimyllyn kokoisen” sukulaisneidin lähtemään kotiinsa Yrjönkadulle Helsinkiin kaksikymmenvuotiaan vaimonsa seuraneidiksi. Siellä hänen ensimmäisen avioliitostaan tytär Agnetta toimi kotinsa monenlaisissa tehtävissä. Varakkaampien perheitten tyttäristä ainakin yhden oletettiin jäävän vanhempiensa vanhuuden turvaksi kotia hoitamaan.

Kirjailija pyöräyttää kirjan runsaan neljän ja puolen sadan sivun aikana säätykierronkin vähän sekaisin yllättävillä naimakaupoilla ja pilkkaa säätyynsä sokeutuneita ihmisiä. Stauden kreivillisen kodin seinien sisällä oli ihmisten välisiä jännitteitä ja salaisuuksia, jotka pitävät kirjan jännitettä yllä. Kolera raivosi Helsingissä. Ihmisiä hoivasi lääkäri Elias Lönnrot, ja Stauden naiset kävivät kuuntelemassa runoilija Johan Ludvig Runebergia tämän Helsingin kodissa. Naisen asemaan säätyläisperheissä ja vaurastuvassa porvaristossa määriteltiin tietysti aviopuolison tai holhoojan kautta, mutta vaimot myös hoitivat rouvasväen piirissä perheen sosiaalisia suhteita aviomiehen eduksi. Säätyläisten kodeista, vaatetuksesta ja minkälaista sen tuli olla, saa lukija hyvän kuvan.

Kirjan henkilögalleria löytyy etusivuilta, ja lukijan tiedon taso nousee merkittävästi, kun kirjan viimeisillä sivuilla Utrio on lisännyt Pietari Suuren rankijärjestyksen vuodelta 1722 sekä kirjassa esiintyvien nimikkeiden suomennokset.

Marja-Liisa Niuranen

Jälleen kerran on Lahden kulttuuritoimen väki kerännyt monet langat yhteen ja kudoksen tulos on tammi-helmikuun vaihteen Lahden lasten 33. Talvikarnevaali, Kaikilla kielillä. Mukana on jälleen usean tahon suunnittelemia tapahtumia lapsille ja varhaisnuorille kotikielestä ja murteesta riippumatta, joka päivä 23. päivästä tammikuuta aina seitsemänteen päivään helmikuuta.

Talvikarnevaalin alkamispäivänä on Lahden kaupunginteatterin aulassa koko perheelle yhteistä musisointia ja askartelua. Sieltä valmistaudutaan lähtemään karnevaalikulkueena Kasi -eli 8-salin nuorisokeskukseen Sammonkadulle. Täällä ovat toiminnassa eri ikäisille puuhapisteet, sirkuslaiset temppuineen, työpajat sekä tanssi- ja musiikkiryhmät osanottajia odottamassa.

Ilahduttavaa on, että kulttuuritoimiston väki, kulttuuriasianpäällikkö Matti Karhoksen ja kulttuurituottaja Vuokko Kortelaisen johdolla, ovat saaneet mukaan puolisataa eri yhteisöä tuomaan tapahtumiin esityksiä myös maakunnasta. Talvikarnevaali kuuluu päijät – hämäläiseen lasten ja nuorten valtakunnalliseen Efekti lastenkulttuurin piiriin. Tapahtuman monisävyisen, hauskan mainoksen on suunnitellut lahtelainen kuvataiteilija Miss Kompro, Eili Ikonen. Tapahtumassa voi jokainen tehdä omia juttuja musiikin, kuvien ja kuvaelmien kera. Osa esityksistä on maksullisia.

Tapahtumat sijoittuvat runsaan kahden viikon aikana useampaan paikkaan lähinnä Lahden keskustassa. Kirjastoissa on satutunnit, Pikkuteatterissa on useita ryhmiä esiintymässä samoin Kansantalon Vaahterasalissa, elokuvateatteri Kino-Iiriksen näytöksiin. Lahden Musiikkiopiston ja Konservatorion oppilaiden esityksiin ovat omissa saleissa. Seurakuntakeskukset ovat myös tapahtumissa mukana samoin Lahden kaupunginteatterin Pinokkio-näytelmä.

Ilahduttavaa on, että Konserttitalon uudistetussa Felix Krohn-salissa on lauantaina 30. päivä tammikuuta Lahden Tanssiopiston ja Konservatorion oppilaiden yhteinen ensi- ilta Marikki ja mieletön metsä.

Talvikarnevaaleissa on useita musiikkiryhmiä esiintymässä. Uuden Lahden kaupungin nuorista muusikoista Nastolan Pikkupelimannit esiintyvät suurten orkestereitten tapaan ennen Floridan matkaansa helmikuun 6. päivänä Vaahterasalissa. Tämän jälkeen he matkustavat Floridan Lantalan Suomi-taloon esiintymään Kalevalan päivänä ja pitävät siellä ja hoivakodeissa ja mahdollisesti kouluissa viikon aikana konsertteja.

Tapahtumien suunnittelijat eivät ole unohtaneet kaupungin vauvojakaan. Taaperoille on Wellamo-opiston ohjelmassa värikylpyjä ja vähän vanhemmille nukketeatteri-esityksiä. Kauheimmat Grimmin sadut kerrotaan yli kahdeksanvuotiaille.

13-vuotta täyttäneille ja heitä vanhemmille on Pikkuteatterissa Nukketeatteri Niveltämön monitaiteellinen näytelmä Pimpelipom ”suoraa asiaa aikuisille ja nuorille seksuaalisuudesta, itsensä hyväksymisestä ja erilaisuuden kohtaamisesta”.

Tämän vuoden teema Kaikilla kielillä viittaa sekä kansainvälisyyteen että uusiin Lahden maahanmuuttajaperheisiin. Matti Karhos mainitsee, että karnevaalin teema yhdistyy myös ensi kesäkuussa Sibeliustaloon tulevan Suomalais-ugrilaiseen maailmankonferenssiin.
Marja-Liisa Niuranen

Lahtelainen videotaiteilija Kari Vähävuori teki mahdottomasta mahdollisen ja kokosi sadoista kaitafilmipätkistä ja henkilöhaastatteluista elävän ja rikkaan aikalaismuotokuvan legendaarisesta lahtelaisesta seurakuntapoikaohjaajasta Pentti Sormusesta. Hänen työtaakkansa oli valtava ja erittäin haasteellinen, koska esimerkiksi Pentti Sormusen ääntä ei ollut vanhoille raidoille juuri tallentunut. Kuitenkin noin tunnin elokuva oli varsin kattava hahmotelma Sormusen elämästä ja aikaansaannoksista poikatyössä aivan valtakunnallisenkin mittapuun mukaan.

Sormunen oli alun perin kotoisin Kuusankoskelta, josta muutti Lahteen vuonna 1948 ja aloitti mittavan rekrytoinnin kokoamalla Lahden seurakuntapoikiin arviolta 4000-5000 poikaa Lahdesta. Hän organisoi kerhoihinsa 1950-luvulla lähes koko silloisen ikäluokan. Niissä harrastettiin kaikkea. Painopiste alueina olivat urheilu-, käsityö-, lennokki-, radioamatööritoiminta.

Erityisen oivalliseksi toimintamuodoksi osoittautui Heinäsaaren leiritoiminta. Elokuvassa lukuiset mahtavat leirinuotiomuistelot tulivat erittäin hyvin esille ja moni meistä katseli itku kurkussa kesäisiä ja vereviä kuvia saaresta, jolle jokainen mukanaolija oli jättänyt osan sielustaan.

”Penalla” oli harvinaista karismaa, nykyisin puhuttaisiin lavasäteilystä, jolla hän vetosi meihin vallattomiin ja hyvinkin erilaisista lähtökohdista oleviin poikiin ja nuoriin. Hänen kertojan lahjansa olivat häikäisevät ja kun tuli jatkokertomuksen aika hän sai satapäisen poikajoukon hiljenemään kuin muuri. ”Minuutin hiljaisuus alkaa nyt!” ja voi niitä, jotka uskalsivat silloin puhua.

Sormunen oli paljon aikaansa edellä nuorisotoiminnassa ja hänen perustamansa Lahden seurakuntien puhallinorkesteri niitti mainetta ja kunniaa aivan valtakunnallisellakin tasolla. Pena osasi, uskalsi ja jaksoi tehdä työtään pyyteettömästi ja oman uskonsa voimalla. Kaikkia olivat tasa-arvoisia ja kaikki hyväksyttiin joukkoon.

Vähävuori oli poiminut oivallisesti juuri näitä hetkiä filmiinsä. Hauskat tuokiokuvat seurakuntapoikien talvipäivistä olivat harkittuja ja taitavasti valittuja. Pena järjesti myös kansainvälisiä nuorisotapahtumia aikana, jolloin ulkomaille ei menty kuin Kanarialle tänään saunaan. Myös hänen merkittävä partiopoikatoiminta Harjunalustan Siniveljissä tuli huomioiduksi.

Elokuvan ensi-ilta oli lauantaina 5.12. Kinoiiriksessä ja meitä Penan hartaita ihailijoita oli kokoontunut sinne noin 80. Tuomari Matti Kataja ja nuoriso-ohjaaja Reino Kotinurmi kiittivät taitelija Vähävuorta hienosta filmistä.

Upeaa on myös se, että elokuvasta tehdään DVD-kopioita, jotka tulevat sitten myyntiin myöhemmin. Toivottavasti elokuva saa ansaitsemansa arvon Lahdessa vielä tänäänkin

Juhani Melanen

Tasavallan Presidentti on myöntänyt pitkäaikaiselle kansanedustajalle, lakimies Jouko Skinnarille valtiopäiväneuvoksen arvonimen. Valtiopäiväneuvoksen arvonimeä ei usein jaeta, eikä ainakaan heppoisin perustein, sillä Skinnari on maamme valtiopäiväneuvos nro 21. Skinnarilla on takanaan pitkä poliittinen ura niin kansanedustajana kuin kunnanvaltuutettunakin sekä pitkä liuta monenlaisia luottamustehtäviä. Skinnari jäi pois eduskunnasta viime keväänä istuttuaan kansanedustajana yhteen menoon huimat 35 vuotta.

Miltä tälläinen harvinainen tunnustus Tasavallan Presidentiltä tuntuu, Jouko Skinnari?
– Olen erittäin iloinen ja tyytyväinen. Samalla tulee kuitenkin muistaa se, että tämä ei ole pelkästään minun juttuni. Tässä on takana paljon vaalityöntekijöitä, vapaaehtoistyötä ja tuhansia ja taas tuhansia äänestäjiä, jotka ovat minut vuosien varrella monesti eduskuntaan äänestäneet. Lisäksi takana on paljon yhteistyötä niin ihmisten, yritysten kuin puolueidenkin välillä. Se kaikki on mahdollistanut tämän arvonimen.

Skinnari on ollut työssään aitiopaikalla seuraamassa Suomen kehitystä Kekkosen ajasta tähän päivään. Miten Suomi ja suomalaiset ovat muuttuneet näiden vuosien aikana?
– Minä aloitin poliittisen urani silloin kun presidenttinä oli Kekkonen ja naapurimaan nimi oli Neuvostoliitto. Silloin alussa Suomen maailmankuva tuli pitkälti Neuvostoliiton kautta. Pohjoismaiden neuvosto oli se ikkuna, jonka kautta katsoimme maailmaa ja pääsimme vaikuttamaan asioihin. Nyt Neuvostoliitto on muuttunut Venäjäksi ja Suomi on osa Euroopan Unionia. YK:ssakin olemme aktiivisesti vaikuttamassa. Suomi on merkittävä toimija kansainvälisesti ja olemme vauras maa, joistain ongelmista huolimatta. Suomessa eivät tulot jakaudu tasaisesti ja se ei ole hyvä asia.

Jouko Skinnari toimi vuosina 1997-1999 toisena valtionvarainministerinä. Millaisia aikoja silloin Suomessa elettiin?
– 90-luvun lopulla olimme pikku hiljaa nousemassa suosta laman jälkeen Lipposen toisen hallituksen voimin. Ajat olivat kovat, esimerkiksi Lahden työttömyysprosentti oli silloin peräti 28%. Elettiin pankkikriisin aikaa ja samaan aikaan Suomea vaivasi henkinen kriisi. Siitä kuitenkin noustiin ja niin pitäisi pystyä tekemään nytkin, sillä tämä aika muistuttaa kovasti 90-luvun vaikeita aikoja muistelee Skinnari

Erityisesti Skinnari odottaa elinkeinoelämän ja suuryritysten vetoapua nykyisen laman voittamisessa.
– Kyllä kansalaiset ja pienet yritykset ovat oman osuutensa talkoissa jo tehneet. Nyt tarvittaisiin suuryritysten esimerkkiä työllisyyden parantamisessa. 90-luvulla tehtiin se virhe, että kansan ostovoimaa leikattiin liikaa ja nyt ollaan samaa virhettä toistamassa. Toinen puoli asiassa on se henkinen puoli. Meillä Suomessa 2000-luvun ahneuden aikana veltostuttiin ja uskottiin, että vähemmälläkin työllä pärjätään. Uskottiin että rahatalous pyörii omalla painollaan ja haettiin helppoja voittoja yrityksille. Se oppi mikä saatiin 90-luvun lamasta ja sen voittamisesta on se, että koulutukseen pitää satsata. Silloin Nokia uusine teknologioineen veti Suomen ylös suosta. Nyt Suomen täytyy löytää se uusi ”Nokia” uusine innovaatioineen linjaa Skinnari vuosikymmenten kokemuksella.

Skinnarilla on pitkä kokemus myös paikallisesta päättämisestä Lahdessa. 35 vuotta valtuustossa antaa hyvän selkänojan nähdä Lahden kehityksen 80-luvulta tähän päivään.
– Lahti on kaupunkina menossa hyvään suuntaan. Lahden ja Päijät-Hämeen pitää olla helposti saavutettavissa eli liikenneyhteydet pitää olla hyvät. Moottoritiet ovat nyt pääosin kunnossa ja meillä on hyvät raideyhteydet Helsinkiin, Pietariin ja lentokentälle. Olemme pitkään jo panostaneet yliopistoihin ja korkeakouluihin. Valitettavasti nämä nykyiset säästöt aiheuttavat tällä saralla takapakkia. Ympäristöasiat ovat Lahdelle tärkeitä, asummehan Päijänteen vieressä, joka käytännössä on pääkaupunkiseudun juomaveden pääasiallinen lähde.

Skinnari myöntää olevansa huolestunut siitä miten maailma tällä hetkellä makaa
– Kyllä tässä raamatulliset kansainvaellukset ovat monesti tulleet mieleen, kun lukee päivän uutisia. Mikään ei kuitenkaan ole tapahtunut niin, etteikö tätä olisi ennalta pystytty aavistamaan. Jo 90-luvulla ranskalaisessa tieteiskirjallisuudessa pohdittiin, mitä tekevät nämä ihmiset joiden maaperän ilmastonmuutos kuivattaa hedelmättömäksi. Ennustettiin kansainvaelluksia ja kaupunkitaisteluja elintilasta. Tässä asiassa täytyy Euroopassakin muistaa suhteellisuus. Jos Kiinan tai Intian odotetaan molempien elättävän yli miljardi ihmistä, niin eikö Eurooppakin, jossa elintaso on korkea, pystyisi elättämään paljon enemmän ihmisiä kuin nyt?

Skinnari ei asettunut enää tämän vuoden vaaleissa ehdolle, mutta nimi Skinnari säilyy edelleen eduskunnan istunnoissa, kun Joukon poika, Ville Skinnari valittiin kevään vaaleissa eduskuntaan.
– Mieltäni lämmitti kovasti, että kansa äänesti Villen eduskuntaan. Tietysti seuraan päivittäin mediasta politiikkaa, mutta onneksi siitä puuttuu nyt se vastuun taakka. Monesti aamuisin olen ihmetellyt miten sitä vuosikaudet jaksoi joka aamu lähteä aina johonkin suuntaan tuumii nykyinen eläkeläinen, valtiopäiväneuvos Jouko Skinnari. Omalähiö onnittelee!

Petri Salomaa

INFO:
Jouko Skinnari s. 1946, Lahti
Kansanedustaja 1980-2015
Eduskunnassa Skinnari toimi yli 22 vuotta puhemiesneuvoston jäsenenä sekä sosiaali- ja terveysvaliokunnan, työelämä- ja tasa-arvovaliokunnan, talousvaliokunnan sekä valtiovarainvaliokunnan työ/elinkeinojaoston puheenjohtajana.
Toinen valtiovarainministeri 1997-1999
Euroopan Investointipankin hallintoneuvoston puheenjohtajana 1998
Päijät-Hämeen maakuntahallituksen puheenjohtaja 1989-1997 ja 1999-2003
Päijät-Hämeen sosiaali- ja terveysyhtymän puheenjohtaja 2003-2012
Lahden kaupunginvaltuuston jäsen 1977-2012
Valtiopäiväneuvoksen arvonimi 2015

Käräjätuomari ja res.kapteenista Pentti E:stä kulkee kaupungilla satoja juttuja,kaskuja ja tarinoita. Tämä johtuu siitä, että hän on ollut koko elämänsä sanavalmis ja tilannekomiikan Grand Master. Hän on ollut kunnallispoliitikko, urheilumies, seuramies ja Seurahuoneen mies. Silti hän on kiistattomasti ollut myös erittäin oikeudenmukainen oikeudenpalvelija, jonka tuomiot esimerkiksi vielä 20 vuotta sitten harvoin muuttuivat ”hovissa”.

Viime maanantaina hän piti meille tuttavilleen mukavat juhlat nykyisessä kantapaikassaan ravintola Amarillossa, jonne oli kokoontunut varsin arvovaltainen joukko muistelemaan Beibin edesottamuksia ja hauskoja sattumuksiaan hänen elämän uraltaan.

Hän oli yksi niitä kabinettivaikuttajia, jotka Suurhallin saunassa oli juonimassa Jymyn ja Reijo Mäki-Korvelankanssa Lahden asioita. Mutta moni vanhempi muistaa hänet varsin innokkaana jalkapallovaikuttajana, joka oivalsi jo varhain, että myös talvella oli harjoiteltava, mikäli mieli menestyä maailmalla. Hän on ollut monessa mukana ja nauttinut olostaan seuran keskipisteenä.

Juhlan juonsi toinen monitaituri Reijo Salminen ja puheita pitivät sitten vuoron perään useat lahtelaiset vaikuttajat , kuten entinen kaupunginjohtaja Seppo Välisalo ja monet muut. Lahden mieskuoron loistava solisti Raine Makkonen lauloi Beibin mielilaulut kyyneltakuulla ja me muut hoilasimme mukana ”Kauan on kärsitty vilua ja nälkää Balkanin vuorilla taistellessa”

Vapaassa sanassa me sitten muistelimme Rantsun eli Beibin parhaita sutkauksia. Tähän on pistettävä pakosta muutama lopuksi, jotka vielä muistan, joten olkaa hyvä:

Jokainen tosi lahtelainen muistaa Beibin valkoisen auton, joka vuosi katsastettiin ja uutta ei tuomari nuukana miehenä enää hankkinut. Kerran hän pysähtyi Essolle ja tankkasi autoonsa 10 litraa bensiiniä, jonka huoltoaseman myyjä huomasi. Hän lohkaisi:” Aikooko tuomari lähteä Lappiin?”

Kerran lahtelaiset asianajajat olivat iltaa viettämässä poliisien majalla, joka sattui palamaan ja useiden vaateet myös jäivät roihuun. Seuraavana päivänä Jukka Kuikka kirjoitti Etlarissa. ”Monien lahtelaisten tuomarien rahat paloivat, mutta Pentti E:n sulivat”.

Huumori ei ole koskaan loppunut ja vielä soittaessaan Päijät-Hämeen keskussairaalaan hän tokaisi saatuaan tietää sairaudestaan:”Otanko jo lapion mukaan?”

Sanalla sanoen: Hän on lahtelainen legenda jo eläessään.

Juhani Melanen

Kouluja rakennetaan, sitten puretaan ja uusi rakennus luodaan uuteen kuosiin. Yhteistä puretulle ja uutuutta hohtavalle koululle ovat iloiset lasten äänet. Kun Liipolan uuteen kaupunginosaan valmistui peruskoulun ala-aste runsas 40 vuotta sitten, kuului lasten puheessa vielä kotien suomalaiset murteet. Lahteen saapuivat silloin ihmiset töihin eri puolilta koti-Suomea, ja koululaiset vanhempineen muuttivat Liipolan upouusiin kerrostaloihin.

Ennen uuden kaupunginosan rakentamista koulun paikalla oli ollut kauppapuutarhuri Onni Liipolan komea omenapuutarha. Liipola kasvatti omenasatoa, nyt kasvatetaan lapsia. Uudessa monitoimitalo-Onnissa ovat opin tiellä peruslahtelaisten rinnalla vähintään kolmeatoista ”ulkomaan kieltä” kotikielenä puhuvaa koululaista. Monitoimitalon suojissa on päiväkoti, esikoululuokat ja oppilaat ensimmäisestä neljäsluokkalaisiin, yhteensä runsas kolmesataa lasta.

Vanhan koulun purkaminen ja parakkitiloihin muutto ovat oma kokemuksensa henkilökunnalle ja oppilaille. Nyt uudet tilat ilahduttavat rehtori Maritta Turunen ohella kaikkia talon käyttäjiä. Myös hammashoitola on saatu talon uusiin tiloihin. Onnin avajaistilaisuudessa viime keskiviikkona rehtori totesi kolmen yksikön, päiväkodin, koulun ja kirjaston henkilöstön sekä liipolalaisten tehneen onnistunutta yhteistyötä viranomaistahojen kanssa. Lahden Aterian koulun keittiö Kultainen kauha myy eläkeikäisille koulupäivinä aterian ja tiistai-iltapäivisin on aulassa kahvia tarjolla kävijöille.

Tiloissa on vilkasta toimintaa myös iltaisin. Monitoimikeskuksen sisäistä liikennettä ohjaa taloisäntä Pekka Huhtinen valoisassa sisääntuloaulassa. Talossa on kaupungin liikuntatoimiston kautta järjestettyä liikunta- ja urheiluseurojen toimintaa sekä Wellamo-opiston kieli- sekä kädentaidon kursseja. Vapaita iltoja löytyisi harrastajille vielä käsityö- ja veistoluokkien tiloissa.

Uuden talon avajaisiin oli saapunut runsas joukko tulevaisuudelle menestystä ja onnea toivottavia eri koulujen, päiväkotien ja kirjastojen henkilökuntaa ja sivistystoimialan johtoa. Onnin henkilökunta ja oppilaat esittivät hauskat sanalliset räppi- ja laulutarinat ja video-kavalkadin uuden talon rakennusvaiheista.

Kaupungin konsernipalvelujohtaja Mika Mäkinen toi kaupungin tervehdyksen kertoen ilonsa siitä, että kaupunkiin oli pystytty rakentamaan kaksi uudenaikaista monitoimitaloa, Liipolan ohella Jalkarantaan Jalo-talon. Kirjailija Kalle Veirron juhlapuhe käsitteli ihmisen sivistyksen merkitystä ihmisille ja yhteisölle aina kreikkalaisesta Sokrateesta tänä päivänä tarvittavaan sydämen sivistykseen saakka.

Pienet päiväkotilaiset esittivät liikuttavan Walkin´in the Air-kuvaelman. Liipolan peruskoulun entiset rehtoritTauno Salo, Atte Levänen ja Pekka Pakkanen ja keväällä eläkkeelle jäänyt toimialajohtaja Maritta Vuorinen kävivät myös tutustumassa uuteen taloon. Taloa esitellään kiinnostuneille vielä tämän viikon perjantaina.

Marja-Liisa Niuranen