Yliskäypä ja ravintolan vastaava Johanna loisti kukkien edessä kuin joulukuusi ja oli tyytyväinen iltaan.
Viime lauantaina eli 28.11 kokoontui Liipolan ” Raittius ja hevosystäväin seura” eli paikalliset hyvän oluen ja viinin ystävien joukko juhlimaan lähiöravintolansa 40-vuotiskekkereitä notkuvan herkkupöydän antimien ja karaoken ääreen muistelemaan menneitä ja palkitsemaan entisiä työntekijöitä.
Paikalle oli saapuneet kaikki ”mustan” kutsun saaneet ammattilaiset Ja muutkin amatöörit juhlimaan naimaiän ylittänyttä juottolaansa ja meidän monien olohuonetta. Aikanaan 70-luvulla Villiruusussa tanssittiin ja asiakkaita tuli jopa kantakaupungilta asti, mutta nykyään ”Villi” täyttyy enää viikonloppuna, jolloin nuoriso saapuu sinne pohjat vedettyään vasta yhdeltä. Vanhassa ”pyöreän pöydän ritareissa” on käynyt todellinen kato, sillä tuoni on niittänyt viljaa ja poistumaa ei ole tullut paikkaamaan juuri ketään, vaikka aamukahviperinne onkin jotenkuten säilynyt kiitos Amin, Jukan, Tarmon, Matin, Pikkiksen, Henkan Paulin ja allekirjoittaneen.
Uusi ”yliskäypä” Johanna toivotti ystävät ja kylänmiehet tervetulleiksi ja Jussi kiitti henkilökuntaa asiakkaiden puolesta hyvästä palvelusta ja unohtumattomista elämyksistä ja kokemuksista. Moni on jopa löytänyt elämän kumppaninsa juuri tästä kuulusta ”menokengästä” Muisteltiin Ruusun paloa ja sen muuttumista aidosta tanssiravintolasta bingo, tietokilpailu ja harvojen biljardin pelaajien kanta-asiakkaiden kokoontumispaikaksi. Entinen ”läträys” ja tappelut ovat muuttaneet ja portsaria ei tarvta kuin viikonloppuisin.
Me kantakundit kiitämme Janitaa, Viron lahjaa Sigfridiä ja kaikkia muitakin ymmärryksestä ja lojaalisuudesta. Juhlailtana vallitsi vilpitön ja kiva tunnelma, jossa paikalliset karaoke suuruudet saivat oman puheenvuoronsa ja orkesteri huolehti nostalgiasta ja musiikista. Tanssijoita uskaltautui parketille; tosin vähän. Jäämmet odottamaan 50-vuotisjuhlia mielenkiinnolla!!
Lyhyesti; bileet onnistuivat mainosti, eikä kukaan tiettävästi joutunut sairaalaan.
Tyttöjen hienojen hameitten helmat leijuivat ilmassa, kun Peppi Pitkätossu-laulun tahdissa päiväkotien ja perhepäivähoitajien lapset tanssivat vapaassa muodostelmassa Sibeliustalon Metsähallin avarissa tiloissa Lasten oikeuksien päivänä, viime perjantaina.
Sibeliustalon Metsähallissa oli iloinen hälinä, kun 600 lasta odottivat Kansainvälisen lasten oikeuksien päivän päätapahtumaa, tanssiaisten alkamista. Perhepäivähoitajien ja päiväkotien lapset olivat pukeutuneet pyhävaatteisiin, ja elävä tanssiorkesteri Möröt viritteli soittimiaan ja solisti availi ääntään ja sitten lähti ”laulu soimaan”.
Sibeliustalossa on järjestetty jo useita vuosia lapsille oma tanssiaisaamu. Se on viime vuosina sijoitettu Unisefin lasten oikeuksien päiväksi; 20. marraskuuta. Sitä on vietetty aina vuodesta 1989 lähtien ja päivällä on vakava sanoma. Tänä vuonna sillä painotetaan vähävaraisten perheitten lasten asemaa ja heidän oikeuksiaan saada tasaveroinen lapsuus ja nuoruus nykyisessä yhteiskunnassa. Suomessa on yli 100 000 lasta, joitten vanhempien tulot ovat alle keskitulojen.
Kulttuuri- ja opetusministeriö on myöntänyt jo useana vuonna lastenkulttuurin tekijöille Lasten päivän palkinnot pitkäaikaisesta lastenkulttuurityöstä. Tänä vuonna kulttuuri- ja opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen ojensi 8 500 euron palkinnot erityisesti saamelaisten lastenkulttuurin hyväksi tehdystä työstä kirjailija ja elokuvaohjaaja Inger-Mari Aikiolle, ja Sairaalaklovnit ry:lle. Klovnien työryhmä on ilahduttanut jo usean vuoden ajan sairaaloitten lastenosastojen potilaita.
Kaija Takala, Annaliisa Kallinen sekä Päivi ja Asko Köttö muistelevat taloyhtiön 30-vuotisjuhlaa valokuvia katsellen
Asunto Oy Lohkokallionpuiston 40-vuotisjuhlaa vietettiin lauantaina 14.11. Liipolan Itäkatu 2:ssa, taloyhtiön omassa kerhohuoneessa.
Ensimmäiset asukkaat, Marjatta ja Aimo Kukkonen perheineen, muuttivat taloon 21.11.1975 ja asuvat yhtiössä edelleen. Lapset tosin ovat lentäneet maailmalle aikaa sitten. Aimo hauskana sananikkarina oli virittänyt 40-vuotisjuhlaan kronikan, jonka hän esitti yleisölle heti juhlan alkajaisiksi.
”On talon asukkaista tässä Saarelat, Nirkko, Hynniset ja myöskin Salmela. Kukkoset kun ovat vielä tämän listan lopussa, niin alkuasukkaat on tässä joukossa”. Näin kuului yksi kronikan säkeistö ja se kertoo, että kohtuullinen joukko talon asukkaista on alkuperäisiä ja vähintään toinen mokoma niitä, jotka ovat viihtyneet taloyhtiössä jo 25-35 vuotta. Tästä voimmekin päätellä, että tässä 45 asunnon yhtiössä eletään varsin sopuisasti toinen toisemme huomioon ottaen.
Talosta on pidetty vuosien varrella varsin hyvää huolta. Julkisivut ja parvekkeet on saneerattu, salaojat kaivettu, rappukäytävät maalattu ja saunat remontoitu. Pari vuotta sitten uusittiin käyttövesiputket ja kylpyhuoneet kokonaan. Sähköjäkin uusittiin ja laitettiin uudet sähkökaapit. Myös lämmön talteenottolaitteet asennettiin ja lämpölasiset ulko-ovet. Mikäpä meidän on asuessa, kun vuosi sitten yhtiökokouksessa päätettiin yhtiövastiketta alentaa säästyneitten kustannusten vuoksi.
Reilun puolen hehtaarin omalla tontilla sijaitsevan talon pihassa on paljon istutuksia, kuten omenapuita, marjapensaita, koristepensaita ja perennoja. Keväisin hankitaan aina jotain uutta asukkaitten silmäniloksi. Puutarhan hoidosta on vastannut jo vuosia asukkaamme Kaija Takala. Halusimme muistaa hänen pyyteetöntä puurtamistaan, niinpä nimitimme hänet juhlassamme taloyhtiön omaksi Puutarhaneuvokseksi. Muistoksi annoimme kunniakirjan ja kirjalahjan.
40-vuotisuhla järjestettiin suhteellisen nopealla aikataululla, kahdessa viikossa. Kaikki onnistui kuitenkin mainiosti. Juhlatoimikunnan naiset leipoivat omakustanteisesti lähes kaikki tarjottavat ja laittoivat kerhohuoneen juhlakuntoon. Kiitos siitä Päiville, Annaliisalle, Marjatalle, Tellervolle, Kaijalle ja Tiinalle.
Juhla aloitettiin kuohuviinilasillisella ja hallituksen puheenjohtajan Hannu Kittelän tervetulosanoilla. Tästä siirryttiin juhlapöydän antimien pariin eikä suun kostukkeestakaan ollut puutetta. Ohjelmaa oli tarjolla sopivissa määrin tietovisan ja arpajaisten muodossa. Lopuksi tanssittiin tauotta aina puolille öin.
Tämä juttu on mukava päättää Aimon kronikan sanoihin: ”Lopuks’ tahdon tässä vielä toivoa, talollemme hyvää yhteiseloa. Menestyksellistä Uutta Vuotta, Hyvää Joulua, lähimmäisen rakkautta – sopua.”
Teksti: Leena-Riitta Virtanen
Kuvat: Tiina Paljakka
Lahtelaiset, hollolaiset ja orimattilalaiset voivat ylpeydellä kertoa kuntiensa uusille asukkaille, että Renkomäki, kaakkoisen Orimattilan ja Hollolan itäinen kulma ovat olleet vastaanottamassa lähes ensimmäiset Suomenniemen asukkaat noin 9000-10 000 vuotta sitten. Pohjois-Karjalasta, nykyisen Enon kunnan alueelta on löytynyt arkeologisten kaivausten perusteella oletettavasti vielä vanhempi kyläalue.
Nikkilän omakotiyhdistyksen jäsenistöä oli kuulemassa keskiviikko-iltana Nikkilän seurakuntatalolla Lahden kaupunginmuseon tutkimuspäällikkö Hannu Takalan esitelmää eteläisen Lahden vanhasta asutuksesta. Renkomäen aluetta ryhdyttiin tutkimaan laajemmin 1970-luvun alussa. Lahtelaisille tutuin alue lienee nykyisen Renkomäestä Hollolan Salpakankaalle menevän tien varret. Ennen Jokimaan ravirataa idästä tultaessa on Ristolan alue, se näkyy tien eteläpuolella Porvoonjoen laaksona, minkä niityt peittyvät tulvaveden aikana. Tien pohjoisella puolella on kallioleikkaus, kävelytie ja kaivanto, joka on jätetty muistuttamaan alueen tuhansien vuosien takaisesta kylästä.
Nikkilän omakotiyhdistyksen jäsenistöä seurasi kiinnostuneena keskiviikko-iltana tutkimuspäällikkö Hannu Takalan esitelmää Lahden eteläisten kylien kivikautisesta asutuksesta.
Maanpinta on ollut nykyistä 70 metriä korkeammalla. Viimeisen jääkauden jälkeen jään reuna suli ja pakeni kohti nykyistä Keski-Suomea. Sen jälkeen jättämien Yoldianmeren ja Ancylusjärven vedet laskivat hiljalleen kohti nykyistä Suomenlahtea ja Itämerta. Maan kuori alkoi nousta jäämassan painovoimasta vapauduttuaan. Tällä Lahden Ristolan alueella oletetaan olleen ensimmäinen pieni kyläyhteisö, kun ihmiset tulivat kalastamaan ja metsästämään nykyisen Viron alueelta tai ehkä idän suunnasta Karjalan kannasta myöten.
Ristolan alueen lisäksi tuhansien vuosien takaisia pienten kylien rakennusten ja tulisijojen kivisiä pohjia ja kvartsista ja piistä tehtyjä työkaluja on löytynyt Lahden Myllyojan, Orimattilan Myllykosken, Porvoonjoessa ja Pappilanmäen alueelta. Suomen maaperä on hapan, totesi Takala, joten puuesineet ovat hajonneet. Palaneista eläinten luista tutkijat ovat päätelleet, että riistaeläimiä ovat olleet nisäkkäät kuten hirvet ja majava, lintupaistia metsästettiin ja ainakin riekon luita on löytynyt ja kaloista jääntetä on särkikaloista sekä hauesta ja kuhasta.
Työvälineistä tärkeimpiä olivat erilaiset keihäät, joihin työstettiin kärjet ja kirvesmäiset taltat kvartsista ja piistä ja kivestä. Kvartsia tänne saapuneet kalastajat ja metsästäjät ovat pystyneet louhimaan myös edellä mainitusta Ristolan kalliosta, mutta alkuperäiset mallit ovat Virosta Pärnun alueelta Pullin malli. Ensimmäiset alueen kvartsi- iskokset löysi 1966 maanviljelijä Matti Huuskonen pelloiltaan Renkomäestä. Piitä ei Suomesta löydy, joten pii-työkalujen raaka-aine ja esineet ovat peräisin pääasiassa Keski-Venäjältä. Kun jääkuori suli ja Golf – virta lämmitti myös maan pohjoisosia, levisi asutus pohjoisempiin osiin. Ilmaston lämpenemisen myötä esi- isät ja -äidit siirtyivät hiljakseen peltoviljelyyn ja karjankasvatukseen.
Aivan Suomen Lapin käsivarren alueelle ihmiset saapuivat tuhansien vuosien takaista, Tanskan salmien länsipuoleista Pohjameren kannasta myöten nykyisten Alankomaiden rannikolta Norjan länsirannikkoa pitkin. Hannu Takala on työryhmineen tehnyt kaivauksia viime vuosina Laatokan ympäristössä ja selvittänyt sieltä mahdollisesti levinnyttä asutusta Itä-Suomen puolelle. Lahden-Hollolan alueelle tulee uusia kaivauksia, kun ennen Vt 12 eli eteläisen ohitien rakentamista Museovirasto ja lahtelaiset pääsevät tekemään kaivauksia suunnitellun tiepohjan alueelle. On oletettavaa, että myös tältä alueelta löytyy pienten asumusten pohjia ja esineistöä vanhojen asukkaitten hankkimista tarvekaluista.
Tuskin monikaan alaa tuntematon tietää, että meillä Lahden Anttilanmäellä asuu uskomattoman valovoimainen Kansallisteatterin näyttelijä Petri ”Paavon poika” Liski, joka ensimmäisellä yrityksellä selvisi teatterikorkeakouluun. Hän on se sama lahjakas näyttelijä, joka taas ensi vuonna ohjaa pääsiäisenä meille Kärsimysnäytelmän.
Hän on ollut uskollinen Kansallisteatterille, jonka lauteille hän pomppasi jo vuonna 1990. Onhan hän toisin piipahtanut vierailijana Lahdessakin vuonna 1999. Geenit kulkevat suvussa, sillä kukapa ei muistaisi hänen isänsä Paavon Rokkaa siinä toisessa Tuntemattomassa.
Teatteri on Petrille ollut vaimo, mutta musiikki rakastajatar. Ammattilainen tekee teatterissa aina sen rooli, joka hänelle annetaan ja se on aina silloin se tärkein. Silti uralle on mahtunut kymmeniä huippurooleja eri ohjaajien kanssa. Erityisesti hänen mieleensä ovat jääneet kuitenkin Pohjanmaa, Puukko Mack , Laulavat sadepisarat, Petos ja Luulosairas. Ohjaajista erityisesti työskentely Arto af Hällströmin kanssa on ollut lahjakkaalle moniosaajalle antoisaa ja opettavaista. Juhlaansa hän viettää Saiturin joulu näytelmässä Kansallisessa.
– Olen sellainen ”joka paikan höylä”, että kun torvi soi ja kutsu käy, niin ravilta muutetaan välittömästi laukalle. Miellyttävää on ollut Tuuloksen VPK:n Ruutunäyttämölle ohjaaminen jo kahdeksana kesänä. Se antaa tiettyä näkökulmaa myös muuhun tekemiseen.
– Ilman musiikkia en voisi elää! Soitan Adam&Eve orkesterissa rumpuja. Nyt painamme pitkäsoittoa pop-rock orkesterin kanssa täysillä. Sävellän sille ja toimin myös osatuottajana. Salkkareissa pyörin puoli vuotta, mutta kyllä leivän päälle voita on tullut kaikesta siitä muusta oheisräpeltämisestä. mm.Hessu Hopoa olen ”dumpannut” jo ikuisuuden ja ollut mukana tuhansissa mainosspiikeissä.
– Olen sellainen hyötyliikkuja, jolle kaikenlainen puuhastelu omakotitalossa ja puutarhassa antaa kipinää. Kahden pojan isänä myös yhteinen tekeminen on arvokasta ja laatuaikaa. Elämä on elämistä varten ja kaikki on katoavaista. Erityisen kiitollinen olen kuitenkin ollut yleisölleni ja työtoveilleni, jotka ovat jaksaneet kannustaa minua nämä vuodet kertaa Liski työtään.
Eläkkeellehän näyttelijä ei pääse koskaan, mutta näinhän se on muissakin ammateissa nykyään. Näitä mietteitä oli mukava kuunnella kauniina syyspäivänä lokakuussa Anttilanmäellä Lahden paratiisissa.
Alijuhakkalan asukasyhdistyksen aktiivinen toimija ja Vihreiden kaupunginvaltuutettu Onerva Vartiainen on Vuoden lahtelainen vuosimallia 2015
Alijuhakkalassa asuva Onerva Vartiainen on valittu vuoden 2015 lahtelaiseksi. Valinnan ja palkitsemisen suoritti Lahti-seuran hallitus Lahden 110-vuotisjuhlissa Kino Iiriksessä viime sunnuntaina.
Onerva Vartiainen on syntynyt Karttulassa Savossa, asui sota-aikana Orimattilassa ja muutti Lahteen 12-vuotiaana. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Lahden yhteiskoulusta 1952, valmistui ekonomiksi Helsingin kauppakorkeakoulusta kurssin priimuksena, kurssin opiskelijamäärä oli 280, työn ohessa hän valmistui kauppatieteiden maisteriksi ja teki päätyönsä Lahden kauppaoppilaitoksen yritystalouden lehtorina.
Kaupunginvaltuutettuna hän toimi vv. 1989-2008 ja uudelleen vuoden 2013 alusta. Hän on nykyisin Lahden kaupunginvaltuuston vanhin jäsen ja Suomessa vihreiden vanhin valtuutettu. Muita luottamustehtäviä on ollut kulttuurilautakunnan, kulttuurilaitosten lautakunnan, liikuntalautakunnan, tarkastuslautakunnan, maakuntavaltuuston sekä kaupunginhallituksen jäsenyys.
Lahden Taidelauantain ”äiti”
Kulttuurilautakunnassa Vartiainen ehdotti heti syksyllä 1989, että Lahdessa järjestettäisiin Taiteiden yö Helsingin esimerkin mukaan. Idea toteutui ensimmäisen kerran syksyllä 1991, nimi oli silloin Pehmeä perjantai. Eri vaiheiden jälkeen ideasta kehittyi Lahden Taidelauantai.
Onerva Vartiainen on ollut aina ripeä toimimaan. Kun hän oli kuuntelemassa Launeen työttömien toimintakeskuksessa ihmisten huolia, hän meni heti kaupunginorkesterin intendentin Tuomas Kinbergin puheille, että työttömillä olisi mahdollisuus päästä maksutta orkesterin kenraaliharjoituksiin. Tämä toteutui. Urkuviikon hallituksen jäsenenä hän on huolehtinut vapaalipuista Monitoimikeskus Takataskulle.
Lahti-Seuran hallituksen jäsenenä Onerva Vartiainen oli vv. 2011-2014. Seuran edustajana hän piti syksyllä 2012 Malskin kulttuurisarjassa esityksen ”Lahtelaisia ihmisiä ja lahtelaisia tekoja”.
Vartiainen on ideoinut myös Lahti-leivoksen. Se valmistui ensin Sinuhen toimesta 90-vuotisjuhliin. Kun Sinuhe vähitellen luopui leivoksen valmistamisesta, Vartiainen ehdotti, että Lahti-Seura ryhtyisi uuden leivoksen hankintaan. Salpauksen kondiittorioppilaiden kilpailun tuloksena syntyi vuonna 2014 uusi Lahti-leivos.
Vartiaisen viimeisin ehdotus oli, että Lahti saisi oman heijastimen. Aiheeksi hän ehdotti radiomastoja ja hyppyreitä. Lahti-Seuran hallitus päätti helmikuussa 2014 pyytää muotoilija Marianne Valolalta mallia heijastimesta. Marianne Valola suunnitteli heijastimen radiomastojen pohjalta.
Onerva Vartiainen on 82-vuotiaana yhä vikkelä ja tarmokas yhdistysihminen, jolle vihreät arvot ja lahtelaisuus ovat edelleen tärkeitä.
Omalähiö onnittelee vuoden lahtelaista, Onerva Vartiaista!
Konditoria Betty Sweet ky:n perustajat ja alan ammattilaiset vas. Riina Lindell ja Nina-Monika Nieminen täyttämässä täytekakun pohjia konditorian työpöydällä Teknikonkadulla Saksalassa.
Kaikkien isien juhlapäivä on marraskuun toisena sunnuntaina. Olisipa hauskaa tilata iskälle tai vaarille täytekakku, jonka perheen nuorimmaiset itse koristelevat. Tämä hauska, muhkean täytekakun koristeluhetki on mahdollista uuden konditoria Betty Sweetin tiloissa, ennen isän päivää perjantaina. Sen perustajat, alan ammattilaiset Riina Lindell ja Nina-Monika Nieminen ovat ottaneet malleja amerikkalaisista leipomo-trendeistä ja uudistaneet perinteistä kondiittorialan tuotteistusta.
Ennen isänpäivän viikonloppua Lahdessa vietetään erilaisia yritysten ja perheitten tapahtumia, joihin kondiittori- ammattilaiset leipovat tilauksesta voileipäkakkuja, maustekakkuja, kuppikakkuja sekä tietysti täytekakkuja. Yritys löytyy Saksalasta Teknikonkatu 5:n kadunpuoleisesta siivestä, Schenkerin kiitolinjakeskuksen päädystä.
Voileipäkakut ovat edelleen kysyttyjä Betty Sweetin tuoteryhmässä. Riinan ja Nina-Monikan ideoimat uudenlaiset kakuntäytteet ovat tilaajat hyviksi havainneet. Sellainen on esimerkiksi Tex Mex-kakku, mistä nimikin jo antaa viitteitä lievästä tulisuudesta. Täytteenä on broilerin kanssa vähän tulisempia mausteita kuten chiliä ja salsaa sekä muita leipurin salaisuuksia.
Leipurit eivät ole toki unohtaneet perinteisiä voileipäkakkuja, joitten täytteistä kuullaan asiakaan toivomukset samoin kuin täytekakuista. Voileipäkakkujen hinnat ovat 40 euroa ja siitä vähän ylöspäin, perus- sokerikakkupohjainen täytekakku kymmenelle henkilölle on hinnaltaan 30 euroa, mutta erikoiskoristelu maksaa erikseen. Myös ruusut ja muut koristeet kakkujen päälle syntyvät Riinan osaavissa käsissä monen ammattityövuoden kokemuksella. Eri värivariaatioita rouvat loihtivat kakkujen päällysdreemeihin. Makean täytekakun täyte saadaan pirteäksi hedelmillä ja mehuilla.
Kun joulun aika lähestyy, on leipomon sivupöydälle aseteltu piparkakkumalleja. Tekijöitten lempivärit löytyvät ehkä pinkistä ja mintusta. Näitä värejä on niin pipareitten kuin kakkujen koristeista muitten ohella. Kuppikakku on pieni hauska makupala kahvin, teen tai virvoitusjuoman kumppanina. Siitä on leipomossa viritetty joulunmakuinen kakkunen. Siinä maistuvat piparkakkujen maut. Jouluntunnelman kruunaa kuppikakun päällä oleva valkosuklaa ja glögikuorrutus. Myös vehnäpullataikinasta syntyy joulun edellä leipureitten käsissä pikkukransseja ja joulutonttuja sekä muuta perinteistä.
Fantasiakakut ovat kuin kauhukertomusten maailmasta. Ne saattavat olla kolmikerroksisia kuten hääkakut, mutta koristeena ei ole somaa morsiusparia vaan mustia koristehämähäkkejä, harmaita aaveita, suurisilmäisiä kummituksia ja verkon takaa kurkistelevia menninkäisiä. Fantasiakakut kiehtovat näin halloween kekkereitten aikaan. Halloween kakut voivat olla myös oransseja, kurpitsanmuotoisia. Kahvila Oskarinkulmasta saa ostaa suosittua Betty Sweetin maukasta juustokakkua, mikä on ollut asiakkaitten suosimaa.
Evakkotytön tarinassa seurataan evakkoperheen elämää Eeva-tytön näkökulmasta. Häntä esittää Raisa Vattulainen.
Lahden kaupunginteatterin ohjelmistoon tulee tammikuussa 2016 kirjailija Eeva Kilven kuuteen romaaniin perustuva näytelmä Evakkotytön tarina. Se sijoittuu viime sotien aikaan ja tilanteisiin edetään 11-vuotiaan Eeva-tytön silmin. Tilanne alkaa syksyn ensimmäisestä koulupäivästä 1939, jolloin Saksa hyökkää Puolaan. Osa kirjoista on Eeva Kilven omaelämäkerrallisia.
Eeva Kilpi antaa nyt ensimmäisen kerran sovittaa kirjoistaan näytelmän teatterille. Tämä tapahtuu siksi, että Lahti on tunnettu Karjalasta evakuoitujen kaupunkina. Suurin evakkojen määrä tuli Viipurista, mutta kaupungissa ja lähiympäristössä on runsaasti eri puolilta Karjalaa tulleiden evakkojen jälkipolvea. Nastola on Äyräpäästä tulleiden sijoituspaikka, Hollolassa on Kivennavalta saapuneita ja Orimattila on Kirvun ja Vahvialan pitäjistä saapuneiden uusi asutuspaikka.
Ajankohtainen aihealue
– Tunnistan karjalaisuuden itsessäni. Olen syntyisin Kiteeltä. Keskustelin Eeva Kilven kanssa pitkän kaavan mukaan hänen romaaniensa esitysoikeuksista. Kävimme myös kirjeenvaihtoa ja Kilpi on lukenut sekä viime toukokuisen että lopullisen käsikirjoituksen ja hän antoi ohjeita, kertoo näytelmän ohjaaja ja Lahden teatterinjohtaja Ilkka Laasonen
– Aihe on ajankohtainen, koska meillä Suomessa on vaikkapa Evakkolapset ry, joka osoittaa että juuret kiinnostavat suomalaisia. Näytelmä on muutakin kuin suurille ikäluokille osoitettu. Nuoremmat polvet ovat myös kiinnostuneita oman kansansa tarinoista, Laasonen toteaa.
Eeva on esimerkki tytöstä, joka edustaa kotoaan lähtemään joutunutta Karjalan kansaa. Laasosen mukaan sotaa ei näytelmässä kuvata, vaan esitys on hänen mukaansa suomalainen ja rikas karjalaisperheen tarina. Kevätkaudella 2016 Evakkotytön tarina esitetään 26 kertaa. Ensi-ilta on 23. tammikuuta suurella Juhani-näyttämöllä. Eevaa esittää Raisa Vattulainen.
Muuttojen elämää
Näytelmän Eeva-tyttö on lähtöisin Hiitolasta, josta evakkoon talvisodan tieltä lähtee hänen perheensä ja sukunsa. Talvisodan ja jatkosodan välisenä välirauhan aikana perhe joutuu kokemaan useita muuttoja. Jatkosodan aikana perhe palaa Hiitolaan, josta on taas lähdettävä kesällä 1944. Näytelmässä kuvataan evakkojen saapumista Parkanoon ja Karkkuun. Sodan jälkeen hiitolaisia sijoitettiin Porin seuduille.
Kilven romaanit näytelmäksi kirjoitti dramaturgi Aila Lavaste, joka osallistui lapsinäyttelijöiden valintaan. Hän kyseli heiltä, oliko kuinka monella tuntumaa karjalaisten evakkotaipaleeseen. ”Mummo tietää” oli monen vastaus. Miljoonalla suomalaisella on sukujuuria Karjalassa.
– Näytelmässä lapsen sotakokemukset ja sodan aiheuttama kriisi tulevat esiin. Tarinassa nousevat näkyviin myös lapsen voima ja hänen selviytymisensä ainutlaatuisuus. Eeva Kilvellä on kyky nähdä lasten maailmaan, Lavaste kuvailee.
Rakkautta Saksassa
Toinen ensi-ilta on saksalaisen Rainer Werner Fassbinderin 1970-luvun läpimurtoelokuvaan pohjautuva Pelko jäytää sielua. Se on tarina 30-vuotiaan siirtolaismiehen ja 50-vuotiaan saksalaisnaisen välinen rakkaustarina. Tarinan Emmi on siivooja ja Salem on töiden perässä Marokosta Saksaan muuttanut.
– Näytelmä kuvaa 1970-luvun Saksaa. Sen avulla voi verrata mikä on yhä samaa ja mikä on muuttunut. Menneisyys on myös taustalla, koska sodasta ei ollut silloin vielä kulunut pitkää aikaa, kuvailee näytelmän ohjaaja Saana Lavaste.
Pelko jäytää sielua -näytelmän ensi-ilta on 4. helmikuuta 2016 pienemmällä Eero-näyttämöllä. Edellisen kerran näytelmä on esitetty Kajaanin kaupunginteatterissa vuonna 2010 Kaisa Korhosen ohjaamana. Lahdessa päärooleissa ovat Anna Pitkämäki ja Aleksi Hollo.
Lahden kaupunginteatterin ensi kevääseen uutuuksiin kuuluu musikaali Catsin musiikkikonsertti, joka toteutetaan yhdessä Lahden Uuden Kesäteatterin kanssa. Konserttikertoja on kuusi ja ensi-ilta on 28. tammikuuta. Lahden kaupunginteatteri tekee vierailukiertueen Ruotsiin esityksellä Kaksi naista ja meri, joka perustuu Tove Janssonin tarinaan. Vierailukiertue toteutuu huhtikuussa 2016.
Harjulan Ukkopekka-senioritalon kerhohuoneen kauniin ryijyn edessä palveluneuvoja Paula Myllyvirta, tuleva palveluneuvoja Reija Iivonen ja Harjulan setlementin toiminnanjohtaja ja rehtori Ari Tuupainen
Harjulan Setlementin nuorimmat senioritalot Harjulan Ukkopekka ja Harjulan Sirenius ovat neljä- viisivuotta vanhoja asuintaloja Lahden rautatieaseman eteläpuolella Radanpäänkadulla. Keskiviikkona Ukkopekan kerhohuoneen täytti osa talojen sadasta asukkaasta. Iltapäivällä oli asukaskokous, ja sen jälkeen väki aloitti haikean kahvihetken. Jo talojen suunnitteluvaiheesta alkaen asukkaiden elämässä mukana ollut palveluneuvoja Paula Myllyvirta jätti hyvästejä senioriväelle jäädessään eläkkeelle vuoden lopulla.
Nämä senioritalot rakennutti Kiinteistöyhtiö Harjukoti. Vanhin senioritalo Ainola on rakennettu Harjulankadun varteen setlementin päärakennuksen viereen. Taloa peruskorjataan parhaillaan. Siinä on 62 huoneistoa. Palveluneuvoja Paula Myllyvirta näkee tarvetta neljännellekin senioritalolle Lahteen. Hän kertoo, että yli 65 vuotiaat lahtelaiset hakevat senioritaloihin asumaan omista kodeistaan, kun omakotitalon hoito vaatii runsaasti voimavaroja tai kerrostalossa ei ole hissiä tai hissistä pitää nousta vielä muutama porras asuinkerrokseen.
Vanhoissa kerrostaloissa ei ole mahdollisesti peseytymistiloina kuin ahdas WC eikä parvekettakaan. Ukkopekka ja Sireniustalojen yhteensä 86 huoneistossa on hyvät kylpyhuonetilat ja parvekkeet. Hyvin toimivien asuinratkaisujen lisäksi talojen yhteinen palveluneuvoja antaa tukea ja ohjaa ikääntyneiden asukkaitten henkilökohtaisissa pulmissa.
Paula Myllyvirta on terveysalan ammattilainen, joten hänen hyvä sosiaali- ja terveyssektorin verkoston tuntemisensa edesauttaa asiakkaan monenlaisten pulmien selvittämisessä.Yhä useammat ihmisten terveyteen ja kuntoutukseen liittyvät toiminnot vaativat nettiyhteyksiä eli tietokoneen käyttöä tai pitkiä puhelinnumeroitten hallintaa. Palveluneuvoja on henkilö, jonka työhuoneessa esimerkiksi terveyskeskuksiin tai sairaaloihin varataan yhteisvoimin ajat sekä täytetään erilaisia lomakkakeita ja mietitään ratkaisuja monenlaisiin kysymyksiin.
Hiljainen ihmisten kanssa työskentely auttaa ja voimaannuttaa heitä. Se kuuluu myös setlementtiaatteen perusajatukseen. Kun uudessa asuinympäristössä on ihmisiä lähellä, niin palveluneuvoja kuin naapurit, näillä luodaan turvallinen yksittäistä ihmistä auttava ympäristö jokapäiväiseen arkeen. Kun yli puolet talojen asukkaista kokoontui viime keskiviikkona Ukkopekan kerhohuoneeseen hyväntuulisena joukkona toisiaan auttaen, oli se sivusta katsojasta merkki siitä, että ihmiset olivat kotiutuneet uusiin koteihinsa ja viihtyivät yhdessä. Asukkaiden vaihtuvuus on ollut erittäin vähäinen, hymyilevä palveluneuvoja kertoi.
Paula Myllyvirta on aviopuolisonsa kanssa usein nähty vieras erilaisissa kulttuuritapahtumissa, teatterissa ja konserteissa. Pitkien työvuosien aikana hänelle on jäänyt lukematta iso joukko uutta kirjallisuutta, mitä hän omien sanojensa mukaan ryhtyy lukemaan viimeistään ensi vuonna. Viehättävä ja rohkea teko on klassisen musiikin ystävältä ryhtyä kuuntelemaan Apulanta-yhtyettä ja jousilla ja muilla klassisen musiikin instrumenteilla soittavaa hevibändiä!
Myös kieliopinnot ovat tulevan seniorin listalla, mutta varmasti niin Päijät-Hämeen saattohoitoyhdistys, Rotary-toiminta kuin monet muut järjestöt täyttävät työstä jäävän vapaan ajan. Tulevan elämän tärkein kohde on varmasti pienet perheen pojan lapset Espoossa. Ja edelleen Paula Myllyvirralla on ajatuksia kehittää ihmisläheistä työtä monimuotoisessa Harjulan setlementissä.
Karjalaan jääneistä seurakunnista ja ihmisten uusista kotiseuduista oli Launeen kirkkosalin täydeltä ihmisiä, jotka kertoivat myös omista muistoistaan ja kokemuksistaan karjalaisena evakkona tai perheittensä vaiheista.
Menetetyn Karjalan muistot eivät häviä viime sodan aikana Lahteen muuttaneitten karjalaisten ja heidän perhepiiriensä elämästä. Muistat sie-illassa, Launeen kirkkosalissa oli lähes puolitoistasataa kuulijaa, kun historiantutkija, lahtelaisille tuttu teologiantohtori Jaakko Ripatti kertoi keskiviikkoiltana laajasta tutkimuksestaan ”Karjalaiset luterilaiset seurakunnat evakossa, Viipurin-Mikkelin hiippakunta, sota ja siirtoseurakunnat 1939-49, Milloin myö päästää kottii?” on kustantanut Suomen Kirjallisuuden Seura, ja julkaissut Paavali Juustenin säätiö.
Tämän Karjala-illan oli ideoinut kurkijokelaisesta suvusta oleva, Launeella asuva rovasti Kaarina Koho-Leppänen. Hänen isänsä olisi täyttänyt 100 vuotta juuri keskiviikkona, jos vielä eläisi. Tyttären kertoman mukaan karjalainen identtiteetti painottui häneen, sodan jälkeen syntyneeseen, kun häneltä Lahdessa seurakuntatyötä tehdessään useasti kysyttiin ” Oot Sie Soskun vai Titon kylän Kohoja?” Lahteen evakuoitiin sodan aikana ja rauhan tultua 5000 karjalaista. Koho-Leppäsen tuntema ihmisten inhimillisyys, tunteikkuus ja vilkkaus nousee näistä ihmisistä.
Menetettyyn Karjalaan jäi 91 seurakuntaan. Kanttori Kimmo Puunenä Lammin seurakunnasta oli tehnyt luettelomaisen laulun näistä seurakunnista. Hän oli myös valinnut iltaan rajantakaisissa seurakunnissa veisattuja virsiä. Ilta päättyi Karjalaisten lauluun.
Harvemmin siirtolaisuudesta puhuttaessa maallikot miettivät, miten paljon Viipurin-Mikkelin hiippakunnan alueen piispat Yrjö Loimaranta ja 1943 jälkeen Ilmari Salomies, seurakuntien papistot ja muu henkilökunta teki töitä järjestäessään seurakuntien arkistot Vaasaan ja myöhemmin Mikkeliin. Samalla selvitettiin minne seurakuntalaiset lähetettiin Neuvostoliiton sotajoukkojen hyökkäyksiä pakoon.
Seurakuntien kirkonkirjat olivat sotaa Sisä-Suomeen paenneille kullan arvoisia. Ilman ”henkikirjaa” eli virkatodistusta ei uudella paikkakunnalla sotaan pakoon nopeasti lähtemään joutuneet saaneet elintarvikekortteja, henkilöllisyystodistuksia ja muita tarpeellisia asiakirjoja. Kunnat, mihin ihmiset pääasiallisesti lähetettiin Sisäasianministeriön suunnitelmien mukaan, olivat seurakuntien papistojen tiedossa.
Neuvosto-koneitten pommitukset yllättivät syksyllä 1939 puolustusvoimat, Suomen hallituksen ja sisäasiainministeriön kuin alueitten asukkaat. Pakoon lähdettiin, kun Neuvosto-armeijan lentokoneet aloittivat yllätyshyökkäykset pommittamalla lähes päivittäisissä askareissaan olleitten ihmisten työpaikkoja ja koteja Viipurissa ja lähipitäjissä. Vuoksen eteläpuoleisten kylien asukkaat saivat ottaa mukaansa viiden vuorokaudeksi ruokaa, vähäisesti vaatteita ja arvopaperit, jos ennättivät. Pommituksia pakoon väki lähti hevosilla, kuorma-autoilla, junilla, polkupyörillä ja kävellen. Esimerkiksi Hiitolan pitäjän 10 000 asukkaan piti poistua yhdessä viikossa uuden rajan tultua voimaan.
”Nämä ihmiset olivat pakolaisia”, painottaa Ripatti. Ne jotka eivät lähteneet rauhallisimmista pitäjistä evakuoitiin niin talvisodan kuin jatkosodan aikana. Hän halusi korostaa erityisesti sanojen pakolainen ja evakon ja evakuoinnin merkitystä. Osa karjalaisista palasi välirauhan aikana jälleen rakentamaan kotiseutujaan. Molempien sotien aikana karjalainen papisto kulki ihmisten uusissa asuinkunnissa kooten seurakuntiensa jäsenien olinpaikoista tietoja. Samalla he auttoivat ihmisten kotiutumista uusille asuinalueilleen.
Teologian tohtori Jaakko Ripatin laaja tutkimus lakkautettujen seurakuntien vaiheista, kadonneista kirkonkirjoista ja Karjalan siirtolaisten uusista kotiseuduista on tutustumisen arvoinen lähihistoriallinen teos. Se antaa tietoa niin Suomen hallituksen ja eduskunnan päätöksistä noin 400 000 ihmisen uusista kotikunnista kuin yksityiskohtia seurakuntien jäsenten elämisestä sodan aikana ja maan jälleenrakentamisesta.
