Hyvän isän päivä?

Sunnuntaina vietetään isänpäivää. Minun viikonlopussa se tarkoittaa sunnuntaita, jolloin en ole työmatkalla tai muutenkaan poissa kotoa. Lapsena isänpäivä oli minulle harvoja päiviä, kun sain olla aina töissä olevan kiireisen isäni kanssa. Inhosin kokouksia, valtuustoja, eduskuntaa ja sitä kaikkea, koska ne veivät isän aina pois kotoa. Tosin en tietenkään pienenä vielä ymmärtänyt, mistä todella kaikessa oli kysymys. Silti uskallan sanoa, että minulla oli hyvä isä.

Samaa henkeä on meillä kotona nytkin. Kun usein aamuisin lähden aikasin juna-asemalle ja kohti Helsinkiä, 7-vuotias kysyy, että onko sinulla onko taas se valtuusto, kun sinulla on valtuustopuku päällä.

Mutta olenko hyvä isä? Nyt en puhu lasten antamasta palautteesta, vaan siitä miten itse toimin isänä. Meneekö hermot liian usein lasten kanssa? Naputanko liikaa koulun tärkeydestä tai käytöstavoista? Teini-ikäisten poikien kanssa näin välillä käy.
Omaa hyvyyttäni isänä en ole oikea henkilö arvioimaan, mutta ainakin yritän parhaani. Välillä yritän vähän liikaakin järjestellä ja suunnitella asioita ja se kostautuu. Usein näin käy juuri juhlapäivinä. Vaimoni usein sanookin, että relaa vähän. Hän on oikeassa. Isän pitää osata relata ja meillä on sunnuntaina hyvä isänpäivä.

Hallitus – oppositioyhteistyö toimii

Tällä viikolla eduskunta keskusteli vapaakaupasta ja veronkierrosta. Paratiisin paperit puhuttivat. Yllätyksenä ei varmaan kenellekään tullut, että Alankomaat, Irlanti ja Luxemburg ovat Euroopan Unionin maina kunnostautuneet veroparatiiseina. Miksi EU ei sitten ole puuttunut tähän? Syynä on verotusta koskeva yksimielisyyden vaatimus EU:n päätöksenteossa. Niin kauan, kun näin on, joku jäsenmaa aina vastustaa. Siksi yksimielisyydestä pitää luopua ja siirtyä määräenemmistöpäätöksiin. Se olisi Suomenkin etu, koska saisimme enemmän verotuloja.

Tiistaiksi olimme sopineet EU:n ja Japanin vapaakauppasopimukseen liittyvän lounasseminaarin Lahteen yhdessä Teollisuusseuran kanssa. Minulle tuli este, koska talousvaliokunnan kokous eduskunnassa käsitteli samaan aikaan asiaa, jossa minun oli pakko olla paikalla. Tiedustelin viime viikolla ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Kai Mykkäseltä olisiko ulkoministeriössä asiantuntijaa, joka voisi pitää minun puheenvuoron. Mykkänen vastasi, että varmasti on, mutta koska asia on tärkeä, hän voi itse lähteä Lahteen alustamaan viennin kannalta todella tärkeästä asiasta. Lopputuloksena kiireinen ministeri vieraili Lahdessa tiistaina.

Näin toimii hallituksen ja opposition yhteistyö parhaimmillaan ja se on Suomen etu. Lopuksi on vielä pakko sanoa, että Mykkänen on erinomainen ja osaava ministeri. Japanin ja Kanadan vapaakauppasopimukset tuovat vielä monta työpaikkaa Suomeen ja Lahteenkin.

Ville Skinnari

Oikeassa olemisen sietämätön tarve

Vietämme reformaation merkkivuotta ja muistamme, kuinka Luther naulasi teesit Wittenbergin linnankirkon oveen. Tai no, emme me ehkä sitä muista, sillä tapahtumaa ei lienekoskaan ollutkaan. Joka tapauksessa, vaikka naulaamista ei olisikaan tapahtunut, nuo teesit syntyivät. Sitä ei historiankirjoitus epäile. Teesien sisältökin on meillä tiedossa: niissä otetaan kantaa anekauppaan.

Anekauppa tarkoitti siis sitä, että kehotettiin ostamaan itselleen ja edesmenneelle läheiselleen aneita. Kirkko piti tuohon aikaan kiirastuli-ajatuksella vallassaan ihmisiä ja heidän kukkaroitaan. Lievittääkseen itsensä ja läheisten pelottavaa kiirastuliaikaa ja helpottaakseen katumustaakkaansa hankittiin aneita. Sen ajan bisnes siis.
Sampo Vaarakallion YLE:n sivuilla kirjoittaman mainion artikkelin pohjalta jäin miettimään, mikä on nykyajan ane? Jotta en osoittelisi toisia sormella, päätin, että nykyajan aneen on löydyttävä jälleen kerran edustamani yhteisön suojista. Reformaation hengessä siis.

Kirkkoa vaivaa oikeassa olemisen tarve. Tämän hirren löydän ainakin omasta silmästäni. Luulen, että oikeassa olemisen tarpeeseen liittyy pohjimmiltaan pelko siitä, että jos antaa liikaa tilaa toisenlaiselle ajatukselle, niin voi joutua muutokseen, joka johtaa kriisiin. Mutta, kuten 500 vuotta sitten huomattiin toisenlainen näkökulma ja sen myötä seurannut uskonnollinen kriisi ei johtanut katoamiseen vaan uudistumiseen. Ehkä meilläkin tässä ajassa on mahdollisuus siihen. Eikö Jumala kuitenkin ole yhä sama? Uskon, että liikkeen Johtaja ei pahastuisi tästä askeleesta.

Arkkipiispan teologisen erityisavustajan Juha Meriläisen mukaan: ”Kirkon on aina ja kaikissa yhteiskunnissa kyettävä määrittelemään uudelleen identiteettiään sekä löytämään uudelleen roolinsa ja merkityksenä ihmisten elämässä. Kristinuskon sanoma on vahva ja sen suurimpia voimavaroja on sen uudistumiskyky.”

Teemu Reinikainen

Seksuaalinen häirintä ja me too -kampanjan keinot ja päämäärät

Nyt alkoi oikein maailmanlaajuinen ajojahti, jossa kuuluisien miesten päitä putoilee kuin Ranskan vallankumouksessa konsaan! Kaikki kateelliset naiset rientävät ilmiantamaan sellaisia miehiä, jotka ovat vähän hipaisseetkin naisen pyllyä flirttimielessä.

Tosiasiassa seksuaalisen häirinnän ja flirtin välinen raja on veteen piirretty viiva. Mitenkään törkeää ja ala-arvoista seksuaalista häirintää ei voi hyväksyä, vaan siihen on puututtava välittömästi ja kerta kaikkiaan heti. Se on röyhkeää ihmisarvon alentamista ja nöyryytystä, etenkin silloin, jos siitä vaaditaan vastapalvelua, josta etua tai filmiroolia tavoittelevan on lähes mahdoton kieltäytyä. Nyt saalistusretki on vauhdissa ja tahti vain kiihtyy! Matkalla tulee putoamaan lukuisia päitä ja siinä mukana onnettomia hölmöjä ja ajattelemattomia tunareita. Mikään ei voita naisten kostoa. Se on julmaa ja harkittu ristille naulausta!

Jokainen täysjärkinen kuitenkin tajuaa, että naiset ovat joko huoria tai hulluja! Paras esimerkki tästä näyteltiin pari vuosikymmentä sitten New Yorkissa. Eräs Wall Streetin raharuhtinas ehdotti erälle pirtsakalle tyttölapselle yhtä yötä viiden miljoonan korvausta vastaan. Jokainen voi siis tästä esimerkistä itse päätellä, kumpi nainen on tehdessään valinnan!

Seksuaalista häirintää on aina ollut myös Suomessa. Matti Ahde sai kenkää veikkauspomon pallilta ja ”viiksekkäät” ja punaista lihaa syövät mieskansanedustajat Lyly Rajalan johdolla saivat tylyn tuomion kansanedustuslaitoksemme nutturapäiltä ja tiukkapipoilta.

Kaikki alkoi, kun Alyssa Milano käynnisti twitterissä kampanjansa Me too puoli kuukautta sitten. Nyt tässä kampanjassa on mukana jo kaikki länsimaiset valtiot ja niiden naiset, jotka ovat kokeneet työelämässä seksuaalista häirintää. Tämä on oikeutettua, mutta kuten jokainen tietää pesuveden mukana voi mennä myös lapsi!

Kaikki purskahti ilmoille, kun törkeä ja todella äärettömän paskamainen filmimoguli Harvey Weinstein paljastui todellisesi asemansa väärinkäyttäjäksi ja seksipalveluita naisilta vaativaksi öykkäriksi.Rumba kiihtyy ja joka päivä mukaan tulee uusia yllättäviä nimiä. Erittäin pettynyt olin, kun eräs todellinen suosikkinäyttelijäni Kevin Spacey osoittautui täydelliseksi mulkuksi! Me too -kampanja somessa paljastaa ikiaikaisen ongelman toki keskiöön. Kovinta kohu on tällä hetkellä teatteri- ja filmialalla, joka reagoi esille tulleisiin tapauksiin varsin nopeasti.

Häirintään tulee tietysti puuttua, mutta sitten tulee se toinen puoli. Missä on selkeän flirtin ja ahdistelun raja? Kuinka moni mies uskaltaa kertoa naisten ahdistelusta avoimesti? Jouduin pari vuosikymmentä sitten itse todistamaan helsinkiläisessä yökerhossa parin ”puuma” naisen sanailua miehistä. Heidän retoriikkansa oli uskomatonta. He koskettelivat ohi kulkevien miesten perseitä ja etumuksia törkeästi, mutta kukaan ei puuttunut mitenkään menoon. Vanhempi ”vosu” tarttui erästä nuorta miestä munista ja sanoi:” Uskotko poju, että täti pystyy nussimaan sinulta tajun pihalle?”
Minä uskoin ja poistuin, koska vuosikerta oli liian vanhaa ja löystynyttä! Hirttäminen alkakoon!

Juhani Melanen

Jouni Lillman: Launeen lähteen vesi yhtä hyvää kuin aiemmin

– Lahdessa juodaan vain pohjavettä. En tiedä juodaanko missään päin maailmaa näin hyvää ja laadukasta vettä, tekninen johtaja Jouni Lillman sanoo.

– Launeen vedenottamo otettiin virallisesti käyttöön viime viikon keskiviikkona. Sieltä on pumpattu vettä reilun viikon verran ilman ongelmia, Lahti Aqua Oy:n tekninen johtaja Jouni Lillman kertoo.

Lähteestä lopetettiin vedenpumppaus vuonna 2001, kun pohjavedessä havaittiin kasvintorjunta-ainejäämiä.
– Nykyisellä tekniikalla on mahdollista poistaa pohjavedestä monia erilaisia jäämiä, mutta Launeen lähteen vedestä niitä ei ole enää juurikaan löydetty vuosia kestäneiden tarkkojen havaintojen mukaan.

Nyt sieltä pumpataan raikasta ja puhdasta vettä noin 4000 kuution verran lahtelaisten käyttöön.
– Emme tällä hetkellä kuitenkaan ole nostaneet vielä pumppaustehoja ylärajalle saakka.

Teknisen johtajan mukaan Launeella on mahdollisuus tuplata vedenotto esimerkiksi häiriötilanteissa.
– Lahdessa on tällä hetkellä seitsemän vedenottamoa toiminnassa. Osa lahtelaisten käyttövedestä tulee myös Hollolan puolelta.

Koekäytön yhteydessä vuosi sitten virtaussuunnat muuttuivat ja silloin mangaania ja rautaa irtosi putkista verkostoon ja vedenlaatu heikkeni hetkeksi.
– Emme ole havainneet mitään laatuongelmia syksyn aikana ja uskon, että selviämme ilman niitä, koska olemme uudistaneet prosessiamme niin paljon.
– Legendaarinen Launeen lähteen vesi on yhtä hyvää kuin aiemmin, Lillman lupaa

Kahden miljoonan investointi

– Olen iloinen siitä, että Launeen lähteen rakennus on taas siinä käytössä, mihin se on alun perin tarkoitettu. Lahtelainen vesihuolto on lähtenyt liikkeelle nimenomaan Launeelta yli 100 vuotta sitten.

Myös kaupungin omistaman vesiyrityksen näkökulmasta pumppaamon uudelleenkäynnistys oli iso asia.
– Lähde on hyvin tuottoisa ja se on keskellä kaupunkia. Putkisto on rakennettu aikoinaan palvelemaan koko Etelä-Lahtea. Nyt kaikki palaset ovat oivallisesti kohdillaan Launeella.

Vedenottamon käyttöönotto oli noin kahden miljoonan euron investointi.
– Myös toinen merkittävä investointi on valmistunut syksyn aikana Lahdessa, kun runkoputki on rakennettu Kärpäsen vedenottamolta pullotustehtaalle. Se projekti on meidän osalta siis valmis. Meille kuuluu tässä yhteydessä vain vedentuotanto.

Verkostopuolella Lahti Aquan tilanne on tällä hetkellä poikkeuksellisen hyvä, mutta saneeraustarpeita on kuitenkin paljon ja ne vain lisääntyvät tulevaisuudessa.
– Vesihuollon tulee toimia kivuttomasti myös tulevaisuudessa. Sen eteen teemme töitä joka päivä.

Petri Görman

Kohtuu kaikessa

Maailman terveysjärjestön, WHO:n mukaan japanilaiset ovat maailman pitkäikäisintä kansaa. Samalla listalla me suomalaiset olemme vasta sijaluvulla 21. Työtä tekevistä japanilaisista vain kolme prosenttia kärsii ylipainosta, kun Suomessa samaan ryhmään kuuluu lähes viidesosa kansalaisista.

Iltalehdessä äskettäin julkaistun artikkelin mukaan yksi keskeisimpiä syitä Japanissa elävien hyvään terveydentilaan ovat nimenomaan heidän ruokailutottumuksensa, ei pelkästään hyvin kasvispitoinen ravinto. Japanilainen ei syö itseään täyteen. Ruokailun jälkeinen ähky on täysin vieras käsite, kuten lounasbuffettikin. Seisova pöytä on skandinaavien keksintöä, ja sellaisena se saa japanilaisten mielestä pysyäkin.

Jos ylipainon syynä ei ole mikään fysiologinen sairaus, voitaisiin periaatteessa puhua jo addiktiosta. Viimeisten tutkimusten mukaan lihava ihminen syö joko liikaa suruunsa, on tottunut ylisuuriin annoksiin tai on yksinkertaisesti vain parantumaton herkkusuu. Usein riippuvuudesta irti päässyt löytää jonkun uuden addiktion, kuten monet esimerkiksi alkoholista irti pyristelleet tietävät. Kuivilla olevista alkoholisteista yllättävän moni alkaa polttaa tupakkaa tai hänestä tulee himoliikkuja. Tiedänpä erään, josta on tullut himoshoppailija.

Eräs työkaverini valitteli aikoinaan, että hänelle ei kalja maistu ja hän halusi ehdoin tahdoin oppia istumaan pubeissa tuopin ääressä. Hän oli kärsinyt aikoinaan sairaalloisesta pakkomielteestä harrastaa liikuntaa. Lenkille oli lähdettävä välillä keskellä yötä, vaikka elimistö huusi lepoa. Toinen kollegani taas ei ollut eläessään tupakoinut, mutta hän halusi maistaa nikotiinipurukumia – ja jäi siihen koukkuun.

Kultainen keskitie, kohtuus kaikessa, on kulunut klisee, mutta sopii edelleenkin todella hyvin ohjenuoraksi kaikille ylipainon kanssa kamppaileville. Ei tarvitse vaivata päätään viikoittain vaihtuvilla uutisilla, mikä ruoka-aine on elimistölle vaarallista, mikä taas ehkäisee mitäkin tautia. Ovatko otsikoissa tällä kertaa kahvi, kananmunat, maito vai viljatuotteet? Stressi, epätietoisuus ja potutus tappavat ihmisiä tehokkaammin kuin tupakka, viina tai muutama ylimääräinen kalori.

Suomalaiset hurahtavat aivan liian helposti kulloinkin vallassa oleviin muotidieetteihin – ja vieläpä täysin rinnoin. Tämän totesi joissakin piireissä gurun asemaan noussut erikoislääkäri ja kirjailija Antti Heikkilä, jonka omatkin dieettisuositukset ovat vetäneet massoja mukaansa kärpäspaperin tavoin. Erään suomalaisen onnellisuustutkijan – jonka nimen olen auttamattomasti jo unohtanut – neuvo pitkästä iästä haaveileville puolestaan kuului: pieni näläntunne koko ajan ja lasillinen hyvää punaviiniä päivässä.

Niin sanottu ranskalainen paradoksi, että viiniä ja juustoa rakastava kansa on poikkeuksellisen tervettä, ei johdu kuitenkaan pelkästään siitä punaviinilasillisesta. Ranskalaiset syövät japanilaisten tavoin pitkään ja hartaasti, ja heidän annoksensa ovat pieniä. He eivät nauti aterioiden välillä sokeripitoisia välipaloja. Ruoanlaittoon myös uhrataan aikaa, eikä kukaan syöpöttele suruunsa yksin, vaan pöytään kutsutaan kaverit ja sukulaiset. Pikaruoka on ranskalaiselle edelleenkin kauhistus. Kuka estää meitä ottamasta ruokailutavoissa mallia japanilaisista ja ranskalaisista?

Ilkka Isosaari

Pohjoismainen maailma on paras maailma

Pohjoismaalainen hyvinvointiyhteiskunta ei ole itsestäänselvyys. Sen olemme saaneet kokea viimeisen 10 vuoden aikana Suomessa. Se on yhteiskuntamalli, jota koko maailma kadehtii ja arvostaa. Pohjoismaisen yhteistyön eteen pitää tehdä työtä koko ajan. Se tarkoittaa tasa-arvoa, riittävää toimeentuloa, oikeudenmukaisuutta ja sitä, että pidämme kaikki mukana – eli sosiaalidemokraattista arvomaailmaa.

Presidentti Ahtisaari kertoi torstaina eduskunnassa Pohjoismaiden kansanedustajille elämäntyöstään sekä eri kriisien haasteista ja ratkaisuista: ”Olen pohjoismaalaisen mallin tuote ja ylpeä siitä. Siirryin ulkoministeriöön vuonna 1965 ja opin eniten Pohjoismaista”.

Ahtisaari peräänkuulutti YK:n turvaneuvoston roolia. Syyrian kysymys tarvitsee yhteisen suunnitelman. Paljonko viisi pysyvää jäsentä ovat todella tehneet kriisin ratkaisemiseksi? Presidentti Ahtisaari antoi myös meille nuoremmille ohjeita konfliktien ratkaisuun. ”Siinä ei ole mitään ihmeellistä, jos vain haukkuu toista ihmistä. Jos ei itse näytä esimerkkiä on turha lähteä neuvomaan toista ihmistä.” Hän kertoi saaneensa arvostelua, kun Jugoslavian kriisin keskellä ja puhutteli sotarikollista eli presidentti Miloševićia herra presidentti-nimikkeellä.

Amerikkalaisen neuvottelijan Ahtisaari käski pysyä kotona – mukaan hän otti venäläisen ja oman ulkoministeriön tiiminsä. Omalla tavallaan toimien seuraavana päivänä parlamentti hyväksyi presidentin edistyksen ja historiallinen rauhanprosessi lähti liikkeelle. Olin itse Haagissa seuraamassa sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä eri vaiheissa ja niitä kuvia ja kertomuksia en koskaan saa mielestäni.

Lontoossa asuessani 2000-luvun alussa Sarajevosta Britanniaan siirtyneet nuoret järjestivät meille suomalaisille kiitosjuhlan Ahtisaaren rauhantyön kunniaksi. He kiittivät suomalaista rahantekijää elämästään. Itkimme ja nauroimme vuorotelleen. Tapasin Ahtisaaren asuessani Tokiossa 1997. Hän pyysi minua siirtymään Japanin delegaation puolelta (olin työharjoittelussa japanilaisella kauppahuoneella) Suomen puolelle ja vaati, että Skinnari jr. istuu isänsä tavoin aina Suomen lipun alla, oli työnantaja kuka tahansa. Isäni toimi silloin Lipposen I hallituksen toisena valtionvarainministerinä.

Nobel-palkitun presidentti Ahtisaaren kanssa on helppo olla monesta asiasta samaa mieltä, mutta yhdestä asiasta olen eri mieltä. Suomen ei pidä hakea NATO:n jäsenyyttä. Suomi on jo osa länttä ja länsimaisia arvoja Euroopan Unionin jäsenenä.

Miten itse toimimme ihan jokapäiväisessä elämässä? Ei tarvitse tulla kuin eduskuntaan, Lahden kuntapolitiikkaan tai jopa virkamiesten käytökseen niin syyllisiä etsitään ja tuomitaan. Riidan haastajia riittää. Rakentajista ja ratkaisijoista on pulaa. Toivottavasti toukokuussa valittava uusi kaupunginjohtaja rakentaa Lahteen sellaisen joukkueen, jonka yhteistyökyky ja näkemys tulevaisuudesta ja Lahden vihdoin kasvun uralle sekä asukasluvun nousuun.

Ville Skinnari

Kaksi väriä

Pyhäinpäivä on siitä erikoinen pyhä, että silloin kirkoissa on käytössä kaksi väriä: punainen ja valkoinen. Molemmilla on oma viestinsä.

Punainen väri muistuttaa verestä. Se on todistamisen ja marttyyriuden väri. Oikeastaan pyhäinpäivä onkin saanut syntynsä niin, että silloin on muisteltu kaikkia niitä kirkon pyhiä ja marttyyreitä, joille ei ole ollut omaa erityistä muistopäivää. Yhä tänään moni joutuu kärsimään uskonsa tai vakaumuksensa vuoksi. Siinä mielessä uskonnon ja omantunnon vapaus on vielä kaukana monissa maissa. Ja esimerkiksi kristityt ovat eniten vainottu uskonto tällä vuosituhannella. Pyhäinpäivän merkeissä voimme muistaa heitä, jotka joutuvat kärsimään uskonsa tähden. Samalla meitä kutsutaan toimimaan oikeudenmukaisemman maailman puolesta.

Pyhäinpäivinä käytetty toinen väri, valkoinen taas on juhlan, puhtauden ja pyhyyden väri. Valkoinen muistuttaa siitä, ettei kaikki pääty kuolemaan, vaan elämä jatkuu kuoleman rajan toisella puolella. Valkoinen muistuttaa ikuisesta valosta ja taivaan kirkkaudesta. Valkoinen muistuttaa myös siitä puhtaudesta, jonka Jeesus meille antaa. Uskossa on kyse onnellisesta vaihtokaupasta. Me saamme antaa Kristukselle sen, mitä meillä on: syntimme, kuormamme, kipumme… ja hän antaa meille sen, mitä hänellä on, omat lahjansa: rauhansa, pyhyytensä ja ikuisen elämän.

 

Heikki Pelkonen
kirkkoherra

Natsit ja persut naimisissa – kestääkö kihlaus?

Kyllä kansa tietää, julisti Veikko Vennamo aikoinaan 1970-luvulla! Valitettavasti politiikan suurin ongelma onkin juuri siinä, että kansa ei aina tiedä, mitä se saa äänestäessään jotain perustuslaillisia tai sinistä vaihtoehtoa? Aina kuitenkin näiden populististen ääriliikkeiden kylkeen tarttuu mukaan natseja,
kiihkoisänmaallisia uskovaisia ja muita haihattelijoita.

Jytky voi tulla pari kertaa, mutta siihen se sitten tyssääkin, sillä usein näiden puolueiden ohjelmat on kirjoitettu niin, että sinne käytännössä mahtuvat kaikki Suomen kansalaiset yrittäjistä duunareihin ja irtopisteitä kalastaviin patamustiin porvareihin!

Muutamassa vuodessa kiihko laantuu ja totuus paljastuu! Kaikki onkin yksinkertaisesti vain ”oman” vallan tavoittelua ja muista viis! Reuhataan ja reuhataan pari vaalikautta ja vaivutaan sitten unohduksen armeliaaseen kohtuun. Onhan saatu ainakin pari kertaa huutaa kurkku suorana ”Suomi suomalaisille!” ja ”Vanhukset unohdettu pakolaistulvan vuoksi!”

Valtaan on helppo päästä sen osoittaa Englannin Brexit ja Yhdysvaltojen presidentin vaalien Trump-ilmiö, jossa koottiin kaikki punaniskat ja eliittiä vihaavat ainekset yhteen. Uskomattomilla ja täysin mahdottomilla vaalilupauksilla päästiin valtaan natsi-Saksassakin.  Mutta historiasta me iäkkäämmät muistamme lauseen:”Valta sokaisee aina ja ehdoton valta ehdottomasti”

Paras esimerkki meillä oli kenraalikuvernööri Kekkonen Neuvoliiton vakooja Simo, joka käytti häikäilemättömästi Neuvosto-korttia oman valta-asemansa vahvistamiseen ja lujittamiseen. Hän yritti tehdä itsestään korvaamattoman, mutta unohti, että hautausmaat ovat täynnä korvaamattomia
ihmisiä. Suomettumisen aika oli Neuvostoliiton perseen nuolemisen kulta-aikaa ja Kekkosen suurta yksinvaltaista karnevalistista nöyristelyä! Kekkonen oli pitkävihainen tyranni, jolle tuleva historian kirjoitus näyttää vielä oikean paikan, vaikka Kekkosen Jumalhahmon luoja Juhani Suomi itkisi hänen haudallaan.

Suomessa oli aikoinaan natsipuolue, jota johti Pekka Siitoin. Nyt hänen uraansa jatkavat Suomen vastarintaliike ja Suomen Sisu. Nämä ” vekkulit” ovat perussuomalaisten käyttövoima. He ovat näkyvästi rasisteja ja ottavat iskut vastaan pääpuolueen puolesta. He ovat vaarallisia siksi, että heitä tukevat monet näkymättömät ja näkyvät liikemiehetkin. Tarkoitus pyhittää keinot, on heidän mottonsa!

Mediasta olemme saaneet lukea, että meillä Etelä- Lahdessakin löytyy näille pelleille tukea! Ruotsista oppinsa hakenut yrittäjä Juha Kärkkäinen rahoittaa ja tuntee sympatioita uusnatseja kohtaan. Monet eettisesti toimivat yritykset ovatkin lopettaneet yhteistoimintansa halpaketju Kärkkäisen kanssa ja monet harkitsevat vielä asiaa.

Oikeudessa on juuri meneillään oikeudenkäynti Suomen vastarintaliikettä vastaan ja se yritetään saada lakkautettua. He ovat kuitenkin marginaalia, sillä koko perussuomalainen puolue pitäisi voida lakkauttaa! Peruste: kiihottaminen kansan ryhmää kohtaan! Mitäpä siihen virkkaisi,” Karjala takaisin”- Koskinen?

Jussi Melanen

Louhimiehen Tuntematon sotilas on vaikuttava sotaelokuva

Vänrikki Kariluoto (Johannes Holopainen) ja alikersantti Rokka ( Eero Aho) vyöryttämässä juoksuhautaa Aki Louhimiehen upeassa Tuntemattoman sotilaan kolmannessa versiossa.

Tämän vuoden varmasti puhutuin ja katsotuin elokuva on ohjaaja Aku Louhimiehen uusi filmatisointi Väinö Linnan legendaarisesta Tuntematon sotilas-teoksesta. Aikaisemmin aiheeseen ovat tarttuneet Edvin Laine (1955) ja Rauli Mollberg (1985). Jotkut ovat kyseenalaistaneet kolmannen version tarpeellisuuden. Tarviiko samaa elokuva todellakin tehdä 30 vuoden välein? Asiasta voidaan varmasti olla montaa mieltä, mutta ainakin allekirjoittaneen mielestä elokuva on itsessään varsin onnistunut ja tarpeellinen. Jos tällä uudella versiolla saadaan nuoret kiinnostumaan maamme historian vaaran vuosista ja yleensäkin siitä mitä Suomen historia pitää sisällään, on elokuvan missio onnistunut. ”Kansa joka ei tunne menneisyyttään, ei hallitse nykyisyyttään, eikä ole valmis rakentamaan tulevaisuutta varten”, kuten kenraali Adolf Ehnrooth aikanaan osuvasti asian linjasi.

Tuntematon sotilas on Louhimiehen ohjauksessa tuotu tähän päivään nykyajan elokuvallisin keinoin. Teksti on kuitenkin onneksi edelleen liki 100 prosenttisesti Väinö Linnaa ja liki kaikki tutut repliikit edellisistä elokuvaversioista kuullaan. Tosin ne hauskatkin repliikit saavat hieman erilaisen merkityksen, koska kyseessä ei todellakaan ole Edvin Laineen rillumarei-elokuva sodasta, jossa vuoroin vitsaillaan ja vuoroin tapetaan.

Erona edellisiin versioihin Louhimies esittelee Rokan perheen sekä Kariluodon kihlatun/vaimon. Näin ohjaaja on saanut tuotua mukaan myös sen, miltä elämä näytti kotirintamalla. Rokan raskaana ruista leikkaava Lyyti-vaimo (Paula Vesala) saadaan nyt ensimmäistä kertaa valkokankaalle. Perheet elivät jatkuvassa epätietoisuudessa ja kuolemanpelossa. Koskaan ei voinut tietää milloin suruviesti rintamalta saapuu.

Elokuvan vahvinta antia on eittämättä todella vaikutttava kuvaus, äänimaisema ja musiikki, jotka kaikki kolme ovat täysin kansainväliset mitat täyttävää. Yhtään heikommaksi ei jää kohtalaisen nimekäs näyttelijäkaartikaan. Etukäteen kyseenalaistettiin varsinkin Aku Hirviniemen ja Jussi Vatasen kaltaisten ”Putous-näyttelijöiden”ottaminen mukaan roolitukseen. Miehet ovat kuitenkin ammattitaitoisia näyttelijöitä ja he selviävätkin rooleistaan alikersantti Hietasena ja vänrikki Koskelana vakuuttavasti. Elokuvan kantava voima on kuitenkin Eero Ahon vakuuttavasti esittämä alikersantti Rokka. Sotaa peilataan vahvasti juuri Rokan kautta ja pikkuhiljaa sodan edetessä voimme huomata kuinka tuo iloinen velikultakin muuttuu synkemmäksi sitä mukaa, kun sota vain jatkuu ja jatkuu, tappion häämöttäessä jo horisontissa.

Louhimiehen Tuntematon sotilas tuo meille nähtäväksi sen, ettei sodassa ole voittajia. Sota pelottaa kaikkia, myös niitä ns. sankareita. Käsi vapisee niin Rokalla, Hietasella kuin Kariluodollakin. Sota saa esiin monissa raadollista ja epäinhimmilistä käyttäytymistä. Myös suomalaisissa sotilaissa. Esimerkiksi siinä missä Laineen Tuntemattomassa Rahikainen on iloinen kauppamies, varsinainen veitikka, on Louhimiehen Rahikainen (Andrei Alen) ronskisti ruumita ryöstelevä ja Petroskoissa tyttöjä parittava sutenööri. Uutta Louhimiehen versiossa on myös se, että siinä tuodaan hyvin selkeästi esille se, että Suomi taisteli jatkosodassa natsien rinnalla, mikä ei varmasti miellytä kaikkia tahoja. Mannerheimintiellä Helsingissä natsiliput liehuvat ja Hitlerkin käy Marskin syntymäpäivillä. Näinhän se oikeastikin meni.

Louhimies on tehnyt loistavan elokuvan, joka kolmen tunnin pituudestaan huolimatta jaksaa pitää ottessaan. Toteutukseltaan kyseessä on kansainväliset mitat täyttävä sotaelokuva, jonka toivoisi leviävän laajemmaltikin maailmalle. Parempaa ja osuvampaa elokuvaa tähän aikaan ei 100-vuotias Suomi voisi syntymäpäivälahjakseen saada. Se, onko tämän vuoden Jussi-palkinnot jo jaettu, on tietysti mielipidekysymys, mutta aika korkealle Louhimies joukkoineen riman muille elokuvien tekijöille nostaa. Elokuvan nähtyäni on sanottava, että jo entisestäänkin korkealla oleva arvostukseni sotaveteraaneja kohtaan nousi toiseen potenssiin. Ihan syystä.

Petri Salomaa

Revittelyä ja vähättelyä

Kaikki alkoi oikeastaan siitä, kun eräs saunaparlamenttimme jäsenistä oli saanut tarpeekseen koripalloilija Lauri Markkaseen liittyvästä hetkellisestä hehkutuksesta. Markkanen oli rikkonut heti avausottelussaan NBA:ssa, eli maailman arvostetuimmassa koripallosarjassa, suomalaisten piste-ennätyksen. Uutista oli latistamassa ainoastaan se tosiseikka, että Markkasella ei ollut tässä tilastossa muita vertailukohteita kuin Hanno Möttölä, joka on ollut Markkasen lisäksi ainoa toinen Suomessa juniorioppinsa saanut pelaaja kyseisessä sarjassa.

No, urheilujournalisteillahan on tapana puristaa heti kaikki mehut uusista maailmanluokan tähdistämme. Viimeksi toimittajat olivat yhtä hullaantuneita jääkiekkoilija Patrik Laineesta. Toimittajista varsinkin urheilujournalisteihin pätee edelleenkin osuvasti presidentti Mauno Koiviston vertaus sopuleista, jotka seuraavat aina laumansa kulloistakin mielipidejohtajaa.

Onneksi Markkanen pääsi ennätystilastoihin varsin pian uudestaan, joten hehkuttelu ei jäänyt täysin vaille katetta. Tosiasia on kuitenkin, että juuri urheiluselostuksissa liioitellaan enemmän kuin kotitarpeiksi. Etenkin jääkiekon puolelle on pesiytynyt ikävä tapa puhua jo voittoputkesta, jos joukkue on voittanut kaksi ottelua peräkkäin. Samaan tapaan ruvettiin vuonna 2011 puhumaan talviklassikosta, kun HIFK ja Jokerit kohtasivat toisensa ensimmäistä kertaa ulkokaukalossa, Helsingin olympiastadionilla. Nimitys tuli siitä, että aikaisemmin samalla paikalla oli pelattu lätkää välirauhan aikana 1941. Klassikon veroinen, yhtä lailla inflaation kärsinyt termi, on legenda, jonka ryöstöviljely johtuu siitä, ettei uransa päättäneille menestysurheilijoille ole löydetty muuta titteliä.

Siinä missä urheiluväki vetää överiksi, poliitikot taas pyrkivät usein vähättelemään asioita, etupäässä tekemiään virheitä. Uutisissa on jälleen nostettu esiin Suomen asevienti, jonka osuus Lähi-itään on viime vuosina moninkertaistunut. Maalaisjärjellä ajateltuna olisi aika loogista, että jos lisäämme asekauppaa, meidän tulisi valmistautua myös ottamaan vastaan entistä suurempi määrä pakolaisia. Tästä yhteydestä ei juurikaan keskustella, vaan esimerkiksi aiheen tiimoilta haastateltu kansanedustaja, ulkoministerinäkin toiminut kokoomuksen Ilkka Kanerva totesi äskettäin kylmän rauhallisesti, että Suomen asevienti edustaa vain murto-osaa maailmanlaajuisesta kaupasta. ”Suomi ei ole aseviennin julmurimaa”, hän luonnehti jo kerran aikaisemminkin.

Television ajankohtaisissa viihdeohjelmissa poliitikot pääsevät nykyään sitä helpommalla, mitä enemmän niissä liioitellaan tai vedetään urheiluentusiastien tavoin överiksi. Niinpä esimerkiksi löysäksi vesittynyttä ja jokaisen miehistönvaihdoksen jälkeen latistunutta Uutisvuotoa ei koeta enää minkäänlaisena piikkinä valtaapitävien lihassa. Sen sijaan Noin viikon uutiset jatkaa ja petraa viiltävällä linjallaan. Terävässä satiirissa ei tarvitse millään lailla värittää, mitä viikon aikana on tapahtunut, sillä ainakin tällä hetkellä Suomen nykyhallitus ja eduskunta tekevät itse monin verroin parempaa komiikkaa kuin maamme parhaat käsikirjoittajat. Pelkkä töppäilyjen referointi ja alleviivaus riittävät. ”Parodia on jo kauan ollut mahdotonta. Ne tekevät sen itse”, Paavo Haavikko kirjoitti jo vuonna 1966 julkaistussa runossaan.

Noin viikon uutisten hengessä lainaan lopuksi Iltalehden entisen rikostoimittaja Jari Pekkasen tuoreinta vitsiä tasavaltamme pääministeristä:

Sipilä pyristeli taas eduskuntaan ja lopetti Kempeleessä vaalipuheensa. Isäntämies uskaltautui puheille.
”Olen lukenut paljon pääministeristä vuosien varrella”, sanoi pienviljelijä.
”Ai, jaa. Mutta mitään ei voida todistaa.”

Ilkka Isosaari

AJANKOHTAISTA -arkisto

elokuu 2020

heinäkuu 2020

kesäkuu 2020

toukokuu 2020

huhtikuu 2020

maaliskuu 2020

helmikuu 2020

tammikuu 2020

joulukuu 2019

marraskuu 2019

lokakuu 2019

syyskuu 2019

elokuu 2019

kesäkuu 2019

toukokuu 2019

huhtikuu 2019

maaliskuu 2019

helmikuu 2019

tammikuu 2019

joulukuu 2018

marraskuu 2018

lokakuu 2018

syyskuu 2018

elokuu 2018

kesäkuu 2018

toukokuu 2018

huhtikuu 2018

maaliskuu 2018

helmikuu 2018

tammikuu 2018

joulukuu 2017

marraskuu 2017

lokakuu 2017

syyskuu 2017

elokuu 2017

kesäkuu 2017

toukokuu 2017

huhtikuu 2017

maaliskuu 2017

helmikuu 2017

tammikuu 2017

joulukuu 2016

marraskuu 2016

lokakuu 2016

syyskuu 2016

elokuu 2016

heinäkuu 2016

kesäkuu 2016

toukokuu 2016

huhtikuu 2016

maaliskuu 2016

helmikuu 2016

tammikuu 2016

joulukuu 2015

marraskuu 2015

lokakuu 2015

syyskuu 2015

elokuu 2015

heinäkuu 2015

kesäkuu 2015

toukokuu 2015

huhtikuu 2015

maaliskuu 2015

helmikuu 2015

tammikuu 2015

joulukuu 2014

marraskuu 2014

lokakuu 2014

syyskuu 2014

elokuu 2014

kesäkuu 2014

toukokuu 2014

huhtikuu 2014

maaliskuu 2014

helmikuu 2014

tammikuu 2014

joulukuu 2013

marraskuu 2013

lokakuu 2013

syyskuu 2013

elokuu 2013

kesäkuu 2013

toukokuu 2013

huhtikuu 2013

maaliskuu 2013

helmikuu 2013

tammikuu 2013

joulukuu 2012

marraskuu 2012

lokakuu 2012

syyskuu 2012

elokuu 2012

kesäkuu 2012

toukokuu 2012

huhtikuu 2012

maaliskuu 2012

helmikuu 2012

tammikuu 2012

joulukuu 2011

marraskuu 2011

lokakuu 2011

syyskuu 2011

elokuu 2011

heinäkuu 2011

kesäkuu 2011

toukokuu 2011

huhtikuu 2011

maaliskuu 2011

helmikuu 2011

tammikuu 2011