Vuosi: 2013

Lahden alueen ompelijoista koostuva vapaaehtoisryhmä luovutti Päijät-Hämeen keskussairaalan vastasyntyneiden teho- ja tarkkailuosastolle maanantaina yhteensä 65 nuppupeittoa. Värikkäät tilkkupeitot lahjoitettiin osastolle piristämään pienten potilaiden ja heidän vanhempiensa sairaalaelämää.

Patoseudun toimintakeskuksessa kokoontuva käsityökerho on toteuttanut erilaisia käsitöitä noin vuoden ajan. Ompeluryhmän Heidi Lipponen ja Heidi Sikiö kertoivat, että nuppupeittotoiminta aloitettiin vuosi sitten syksyllä.
– Joku ehdotti Lahden alueen ompeluelämää ryhmässämme Facebookissa, että alkaisimme tehdä nuppupeittoja, ja siitä se sitten lähti.
Maanantaina tehty lahjoitus oli järjestyksessään toinen nuppupeitolahjoitus. Viime vuonna vapaaehtoisompelijat lahjoittavat samaiselle osastolle 66 nuppupeittoa. Mikä nuppupeitto sitten on?
– Nuppupeitto on keskosille tai tehohoitoa saaville vauvoille tehty pieni tilkkupeitto, joka on kooltaan noin 50 kertaa 50 senttimetriä. Nuppupeitossa ei saa olla mitään mihin letkut tai hoitolaatteet voivat jäädä kiinni ja materiaalien pitää olla 60 asteen pesua kestäviä, Sikiö kertoo.

Nuppupeitot eivät ole varsinaisia hoitotavaroita, vaan niillä pyritään tuomaan piristystä sairaalan arkeen.
– Vanhemmat saavat itse valita peiton, jonka avulla oma sänky ja oma lapsi on helppo tunnistaa. Vauvat saavat lähtiessään peitot mukaansa kotiin.
Peitot on valmistettu fleecestä ja flanellista, jotka ovat kangaskauppa Wexlerin lahjoittamia. Ompelussa käytetty puuvilla on sen sijaan saatu yksityishenkilöiden lahjoituksina ja kerätty ompelijoiden omista nurkista. Ompelijoille itselleen projekti antaa hyvää mieltä ja tarkoituksenmukaisuutta mukavaan harrastukseen.
– Nyt kun olemme käyneet täällä aiemminkin lahjoittamassa, niin tässä alkaa jo olla tietynlaista jatkuvuuden tunnetta, kertoo Sikiö.

Lipposella on aiheesta samankaltaisia tuntemuksia.
– Itsekin vanhempana tiedän, että lapsen syntymä on ilman suurempia ongelmiakin todella iso asia. Sen lisäksi että pystyn tällä tavalla auttamaan, saan käsitöiden parissa tehdä jotain mistä pidän.

Palaute sairaalan henkilökunnalta on ollut ompelijoiden suuntaan pelkästään positiivista.
– Ne keskosvauvojen vanhemmat joita itse tiedän ovat kertoneet, että on tärkeä ja hieno asia, että joku huomioi ja muistaa. Lisäksi vanhemmat ja lapset saavat peitosta vielä muiston mukaan kotiin.

Pienillä teoilla suuri apu

Nuppupeitot osastolle vastaanottanut osastonhoitaja Mika Vänskä oli ilahtunut peittolähetyksestä.
– Itseni, hoitajien ja isien ja äitien puolesta voin sanoa, että peitot tuovat pehmeyttä ja lämpöä tänne sairaalan arkeen. Teho-osasto on aina teho-osasto, laitepainotteinen ja kylmäkin paikka. Peitto on aina vauvan oma ja kun perhe saa itse valita peiton, siitä muodostuu perheen oma juttu. Se on hieno ja perheitä yhdistävä asia.

Vänskä muistuttaa, että oman lapsen päätyminen vastasyntyneiden teho- ja tarkkailuosastolla on perheille aina vaikea tilanne.
– Perheiden tänne tuleminen ei ole koskaan mieluisa hetki, vaan se on aina enemmän tai vähemmän kriisi. Sellaisina hetkinä tämänlaiset pienet positiiviset asiat voivat muuttua isoiksi asioiksi.

Vänskä kertoo, että osasto on kohtalaisen riippuvainen yksityiseltä puolelta saatavasta tuesta.
– Toimintamme ei olisi tämän näköistä ilman yksityisten ihmisten lahjoituksia, ovat ne sitten pussilakanoita, sukkia, peitteitä tai vaikka sairaalalaitteita.

Vänskä pitää omaa osastoaan jopa onnekkaana.
– Lapset ovat lähellä ihmisten sydäntä, ja sitä kautta pikkuväen ja perheiden hätä on löydetty ja siihen reagoidaan. On ilo, että meillä on ollut näin paljon toimijoita tukemassa ja auttamassa.

Nuppupeite/käsityökerho kokoontuu sunnuntaisin Patoseudun toimintakeskuksella osoitteessa Puotikatu 7 kello 10 alkaen. Lisää innokkaita ompelijoita mahtuu vielä mukaan.

Mikko Blomberg

Liipolan koulun purkutyöt käynnistyivät kesäkuun alussa ja nyt paikalla on enää iso kasa betonia, metallijätettä sekä pari-kolme kauhakuormaajaa. Pitkin kesää on Liipolasta tullut viestiä lähitalojen asukkailta, että purkutyömaalta peräisin olevan rakennuspölyn määrä ei ole siedettävällä tasolla. Monet kertoivat autojensa olevan jatkuvasti pölyn peitossa ja ikkunoiden olevan tasaisen harmaana pölystä. Myös monilla vanhemmilla ihmisillä on ollut hengitysvaikeuksia.

Lyhyt gallup-kierros ostarilla kertoi sen, että työmaata vastapäätä olevien liikkeiden asiakkaat ja omistajat olivat yhtä mieltä siitä, että pölyä on aivan liikaa ja siitä on näkyvää ja tuntuvaa haittaa. Urakoitsija Purkupiha Oy on yrittänyt hillitä pölyä ruiskuttamalla vettä parilla letkulla, mutta tulos on ainakin toistaiseksi jäänyt laihaksi
– Eihän muutamalla letkulla tuollaista pölymäärää kahlita linjasi eräs nimettömäksi jäänyt kaupan asiakas liipolalaisten tunnot.

Purkutyön tilaaja on Lahden tilakeskus, jonka projektipäällikkö Tomi Tenhunen kertoi, että toistaiseksi heille on tullut asiasta vasta pari valitusta.
– Ongelma on kyllä huomioitu. Ikävä kyllä vesijohdoissa ei nähtävästi paine riitä tarpeeksi suureen vesimäärään pölyn hillitsemiseksi. Niinpä olemme jo urakoitsijan kanssa harkinneet parin tankkiauton käyttöönottoa purkutyömaalla. Myös työmenetelmien muuttaminen voisi tulla kysymykseen. Itseasiassa tänään perjantaina pidämme yhteisen palaverin, jossa tämäkin asia varmasti otetaan esiin kertoo Tenhunen

– Tämä pölyongelmien hoitaminen on valtuutettu nimenomaan urakoitsijalle. Kyseessä on alalla arvostettu yhtiö, jolla on paljon samanlaisia purkutöitä tehtynä ympäri Suomea, joten yllätyksenä tämä pölyongelma ei heillekään tullut ja keinot tämänkin hoitamiseen löytyvät kyllä varmasti lupaa Tenhunen.

Koska Liipolan koulu on rakennettu savimaalle, ei liikaa vettä voi käyttää, sillä se vaikeuttaisi työkoneiden liikkumista alueella.
– Tämä on melkoista tasapainottelua sen suhteen, paljonko savesta johtuen vettä voidaan pölyn kahlitsemisessa käyttää, mutta varmasti ongelma saadaan kuriin lupaa työmaan työnjohtaja Matti Purho

Monia Liipolan asukkaita on askarruttanut se, onko pölyn seassa joitakin vaarallisia hiukkasia esim. asbestia tai vaikkapa homeitiöitä, onhan kyse kuitenkin homekoulusta.
– Ei ole. Ennen purkutöiden aloitusta teimme tarkan haitta-ainekartoituksen, jossa kaikki mahdolliset haitta-aineet rakennuksessa paikallistettiin. Sen jälkeen ne purettiin, vielä kun rakennuksen seinät ja ikkunat olivat pystyssä, joten kyllä kyse on vain betonipölystä, joka näkyy ja likaa, muttei ole vaarallista vakuuttaa Purho.

Lahden kaupungin ympäristöjohtaja johtaja Kari Porra ei ollut kuullut Liipolan pölyongelmista, vaikka ilmanlaatu ympäristövalvonnan toimenkuvaan kuuluukin.
– Valituksia ei ole meille tietääkseni tullut. Vastuu näistä ongelmista on yleensä urakoitsijalla ja/tai työn tilaajalla. Jos ongelmat jatkuvat kuvatunlaisina, tulemme toki olemaan yhteydessä urakoitsijaan ja Lahden tilakeskukseen asian tiimoilta kertoi Porra

Työt jatkuvat vielä hieman yli viikon verran rouhintatöillä, jolloin pölyä on enemmän odotettavissa. Sen jälkeen kaikki purkujätteet ajetaan alueelta pois. Koko purkutyön on määrä olla valmis 3-4 viikon kuluttua syyskuun alussa, jonka jälkeen uuden monitoimitalon rakennusprojekti voidaan pikkuhiljaa aloittaa.

Petri Salomaa

Lahti ja Hennala ovat olleet samanlaisia käsitteitä kuin Lahti ja Salpausselkä. Nyt kuitenkin kyvyttömien lahtelaisten poliitikkojen takia varuskunta sulkee ovensa vuonna 2014, jolloin varuskunnan 400 henkilökunnan jäsentä saa pakata kimpsunsa ja kampsunsa ja lähteä. Fundamentalisti kristitty Räsänen piti Riihimäen varuskunnan puolta ja jyräsi saamattomat lahtelaiset maan rakoon. Näin käy Lahdessa yhä useammin, sillä Arkadianmäen sirkuksessa ei lahtelaisilla ole mitään painoarvoa.

Kuitenkin perinteitä kunnioitetaan ja ainakin me kasarmi alueella asuneet lapset ja heidän jälkeläisensä pyrimme pitämään perinteitä yllä ja vaalimaan muistoja nuoruudestamme. Kokoonnuimme jo kolmatta kertaa viettämään ns. Hennala-päivää entiselle upseerikerholle 27.7.2013 kauniina lauantain päivänä. Paikalle meitä oli kertynyt noin 300 eri ikäistä Hennalan varuskunnassa joskus asunutta kantahenkilökunnan jälkeläistä.
Tunnelma oli kuin rippikoulussa: iloinen, yllättynyt ja vapautunut.

Hennalan kunniakas historia alkaa Venäjä-Japani sodan jälkimainingeista. Sinne perustettiin 8.10.1911 11. tarkk`ampujarykmentti, joka saapui sinne 5.8.1912. Kunniakkaan Hämeen rykmentin syntysanat olivat lausuttu ja muu on historiaa.

Päivän ohjelma ja järjestelyt olivat taas kerran langenneet everstiluutnantti Seppo Toivosenjohtamalle komitealle, joka selviytyi tehtävästään loistavasti. Ovet avattiin jo kello 9 ja ohjelmaa riitti aina klo 17 asti. Me söimme tukevan lohiaterian antimineen ja rupattelimme ystäviemme kanssa tuntitolkulla muistellen kolttosiamme ja ensi rakkauksiamme Hennalan lehmusten alla. Tunnelma oli kepeä ja monet kaukaakin saapuneet ystävämme toivat päivään ripauksen aitoa nostalgiaa. Pisimmältä saapunut vieras oli Skotlannista, lyhyimmiltä 200 metrin päästä! Että sillä lailla!

Mukavinta oli kuitenkin tutustua entisiin talonkirjoihin ja tehdä kierros katsomassa entisiä asuinpaikkoja. Muutos oli todella tyrmäävä. Siinä, missä me mukulat kannoimme sylitolkulla lämmityspuita, pörisi nyt uusi keskuslämmitys. Ampumarata oli hävinnyt ja muitakin muutoksia oli alueelle tapahtunut, mutta nythän on niin, että muistot eivät katoa koskaan.

Tiedän, että muuallakin Suomessa on järjestetty samanlaisia kasarmialueen tapaamisia ja jopa omakustannekirjoja on kirjoitettu näistä asioista. Myös upea ja häikäisevä Hennalan kalenteri on ollut saatavissa jo useina vuosina. Sen tekijä, everstiluutnantti Seppo Toivonen visuaalinen maagikko, joka saa rakkaan ”kassumme” koko kasvot loistamaan nostalgian raameissa. Hyvä vinkki jouluksi! Vuoden 2014 painos oli jo nyt esiteillä.

Meille luvattiin, että vaikka Hennala lopetetaan, me emme lopeta näitä tapaamisiamme. Teitä Mandelinit, Kotinurmet, Toivoset, Junellit, Sirkiät, Lahtiset ja sadat muut hennalalaiset en unohda koskaan.

Juhani Melanen

Komentaako koira isäntäperhettä vai totteleeko se ruoan antajaa? On koiria, jotka tottelevat silloin tällöin ja toisia, jotka ovat pennusta saakka omistajansa hellimiä nöyriä kullanmuruja. Kaksivuotias Rita, Schäfer-neito eli Saksanpaimenkoira tuli uuteen, kolmanteen kotiinsa runsaan vuoden ikäisenä. Ei ollut varmaa käsitystä siitä, mitä koulutusta koira oli saanut kahdessa edellisessä kodissaan. Apuun uusi omistaja, Marja Salomaa, pyysi Perniöstä Kaer Oy:n omistajat ja koirakouluttajat Tanja Karpelan ja Janne Erolan.

Rita-koira on perusluonteeltaan älykäs ja ystävällinen vieraillekin ihmisille, mutta vieraita miehiä kohtaan se käyttäytyy epäluuloisesti, haukkuu, luomistelee korviaan ja jopa murisee. Sen koki myös Janne Erjola. Koira luimisteli, vaikka olohuoneessa tuttavuutta oli jo ennätetty tehdä tunnin verran kaikessa ystävyydessä.
Tässä vaiheessa Tanja Karpela totesi, että ihminen ei saisi lähestyä koiraa etukumarassa ja mahdollisesti käsi kohotettuna. Janne taisi oikaista matonkulmaa huomaamatta Ritan lähestymistä. Etukumarassa olevan ihmisen koira kokee uhkana. Ihmisen pitää antaa sen lähestyä suorana seisten tai antaa sen tulla lähelle siten, että hän istuu selkä suorassa. Tervetuloseremoniassa hyppivälle nelijalkaiselle pitää tulijan kääntää selkä tai kylki, eikä olla sitä huomaavinaan. Jopa muutaman makupalan heitto läheisyyteen on suotavaa opetusviikkojen aikana.

Kouluttaja Tanja Karpela rekisteröi schäferi-Ritan elämänhistorian ja sen tiedetyt stressitilanteet. Hän totesi, että koulutuksessa muistijälkiä koiralta ei saa poistettua, mutta uusia positiivisia asioita sille opettamalla saadaan vanhoja tapoja unohtumaan. Eräs mielenkiintoinen kasvatustapa oli koulutuksessa omistajalle ja tietysti perheenjäsenille komentosanojen käyttämättömyys. Kun halutaan saada koiran huomio, on omistajan äänne ”naks” eli kieli kitalakeen ja naksutus ja kiitellään hienoa suoritusta. kun karvakorva tulee viereen. Samassa tilanteessa on huomattava, että koiraa ei saa taputtaa päähän eikä niskaan, vaan leuan alle ja kylkiin. Aluksi samassa yhteydessä annetaan makupala palkkioksi. Suoraan yläpuolelta tuleva käsi on uhka.

Rauhallista hihnassa kulkua opeteltiin, koska Rita vetää kovasti kävelylenkeillä. Vetämisvimmasta kouluttaja kertoi syyn, mitä ei koiran fysiikkaan perehtymätön osannut kuvitella. Vetämiseen syynä eläimellä saattaa olla kipu, joka lisääntyy mahdollisesti kaulapannan tai valjaitten hankaamisesta tai jossain nivelessä oleva kipu. Kun koira ei osaa valittaa, yrittää se vauhtia lisäämällä päästä kivusta eroon. On siis syytä käyttää kovasti vetävä lemmikki eläinlääkärillä, jos hihnassa rauhallisesti taluttajan vierellä kulkeminen ei suju opetuksesta huolimatta.

Uusi asia myös kouluttajille on viime vuosina tullut tieto koirien kilpirauhasvaivoista. Eräänä syynä näihin ovat olleet liian tiukka kaulapanta, joka painaa leuan alla olevaa kilpirauhasta etenkin silloin, kun eläin vetää. Kun koira kulkee hihnassa vierellä vetämättä, pitää taluttajan kehua sitä ja antaa kunnon halaus onnistuneen kävelyretken päätyttyä. Kehuminen on paras tapa pitää lemmikin stressitaso alhaisena.

Koiran haukkuminen on ongelma, mikä ainakin maallikon mielestä on vaikea saada kasvatuksella pois. ”Kuuluhan sen ilmoittaa, onko vieraita tulossa”. Tämä tapa pitäisi saada koiralta, kuten Ritalta pois, mutta se saattaa olla vaikeaa. Tanja Karpela neuvoi antamaan kotona sille leluja, jotka sisältävät syötävää ja välineitä, joitten kanssa se touhuaa, etenkin silloin, kun se jää yksin kotiin. Lisäksi hän totesi koirien unentarpeesta, mikä on yhteensä päivittäin runsas puolivuorokautta. Päiväunet pitää talonvahdinkin saada ottaa rauhassa, mielellään suojaisaa koloa muistuttavan sängyn tai pöydän alla, kun on kysymys kaverista, joka viettää osan päivästä sisätiloissa. Myös oma tähystyspaikkaa sillä pitää olla eli ainakin yksi emännän hylkäämä nojatuoli!

Kouluttajat Tanja Karpela ja Janne Erjola korostivat koiran koulutushetkeen varattavaa rauhallista aikaa. Koulutushetkissä pitää tehdä useampia kertoja sama tehtävä, mutta ne eivät saa olla pitkiä. Heti, kun koulutettava osoittaa väsymyksen merkkejä, pitää tapahtuma lopettaa.

Karpela ja Erjola ovat omistautuneet koirien koulutukseen viimeiset neljä vuotta, Tanja on käynyt ensimmäiset koiranohjaajakurssit jo lukioaikana. He ovat mukana myös tänä vuonna perustetussa Suomen Koirien Turvakotiyhdistyksessä, mikä luovuttaa hyljeksittyjä koiria tutkimuksen jälkeen uuteen kotiin. Kaer Oy; n kouluttajien lähes viiden tunnin koulutuskäynti Lahdessa ei jäänyt yhteen kertaan, He saapuvat uudelleen ennen syyskuuta ja sitä ennen Rita – koiran omistaja lukee kaikki ne neuvot ja ohjeet, mitkä hänelle koulutuspäivän jälkeen saapuivat ja opettelee vahtinsa kanssa uusia käyttäytymistapoja.

Marja-Liisa Niuranen

Pesäkallion kesäteatteri on sisäistänyt hyvin sen mitä hyvän kesäteatterinäytelmän pitää sisältää: Hyvää, tuttua musiikkia, tuttuja henkilöhahmoja, huumoria, hyviä näyttelijöitä ja hyvä bändi. Siinä lyhyt resepti menestykseen ja menestyshän Badding-näytelmä on ollut.

Keskiviikkonakin katsomo pullisteli täpötäynnä, jopa niin täynnä, että sain istua koko kaksituntisen näytelmän katsomon portaissa. Se ei kuitenkaan haitannut, sen verran vauhdikasta ja viihdyttävää menoa lavalla nähtiin.

Näytelmän kantava voima on Baddingin roolissa loistava Väinö Weckström, joka on omaksunut Badding-maneerit täydellisesti ääntä myöten. Roolissa ei tarvita peruukkeja tai silmälaseja alleviivatakseen hahmoa, tämä mies elää Baddingin roolin. Lisäksi Weckström on loistava laulaja, jota kuuntelee mielellään. Toinen näytelmän voimahahmo on manageri/kaveria näyttelevä Kalle Sulalampi, joka on napannut 70-lukulaisen rokun rooliin erittäin paljon Aki & Turoa Hymyhuulet- komediasarjasta. Ja siinä sivussa hoidetaan myös Remun rooli samalla sapluunalla.

Muista hahmoista muita korkeammalle nousee Ilmari Myllysen loistava M.A. Numminen ja varsinkin ”Tehtaan vahtimestarit” kappale, jonka Myllynen vetää läpi komeasti. Näytelmän naiset jäävät hieman taustarooleihin, mutta niin taisi käydä myös Baddingin oikeassa elämässä, kun rokki ja lopussa viina veivät miestä. Lisäksi sivurooleissa nähdään paljon nuoria ja lapsia, joista Pesäkallion kesäteatteri saa jatkossakin upeita näyttelijöitä.

Näytelmässä kuullaan tietenkin paljon Baddingin musiikkia ja mikä miellyttävää, mukaan on saatu muitakin kappaleita kuin ne suurimmat hitit. mm. Kukkolaulu oli mukava uusi tuttavuus ainakin minulle. Bändi soittaa hyvin ja tarkasti ja biisit nivoutuvat hyvin tarinaan.

Lahtelaisiakin henkilöhahmoja oli tarinaan saatu mukavasti sijoiteltua, sillä näytelmässä seikkailivat mm. Pitkä Lehtinen, Jarttu Mustonen ja Marko Haavisto. Lisäksi näytelmä päättyy Baddingin siirtyessä yläkerran orkesteriin hienoon Badding Rockers-hittiin ”Kaunis yö”, jonka Marko ”Poutahaukka” Haavisto on säveltänyt. Kyseinen biisi ei tänä päivänäkään muuten kalpene Baddingin mestariteosten rinnalla.

Ohjaaja Satu Säävälä on ohjannut oman näköisensä näytelmän Rauli Badding Somerjoesta, jossa pääosassa on ihminen, ei rock-tähti. Badding oli kaksijakoinen ja epävarma ihminen, jolle suursuosio oli kiusallista, mies kun halusi vain laulaa ja tehdä musiikkia. Tämän seikan Säävälä tuo hyvin näytelmässä esiin. Lisäplussaa on vielä lopuksi annettava puvustuksesta, joka henkii vahvasti 60- ja 70-lukua.

Baddingin viimeiset esitykset nähdään tänä viikonloppuna lauantaina ja sunnuntaina klo 14 ja 19

Pete Salomaa

Kannaksen kansainvälinen kaupunki oli Viipuri, yksi Suomen vauraimmista kaupungeista, kunnes II maailmansota tuhosi sen osittain. Viipuri ja muu nykyinen rajantakainen Karjala jouduttiin luovuttamaan Neuvostoliitolle rauhan neuvottelujen jälkeen 1944. Karjalaiset lähtivät kodeistaan jo talvisodan aikana 1939-40, mutta välirauha toi osan väestöstä takaisin koteihinsa, kunnes jälleen oli lähtö lännemmäksi Suomeen.

Siirtolaisväestö ja heidän jälkeläisensä ovat säilyttäneet rakkautensa rajantakaisiin kotikontuihin. Vanhoja kotiseutuja on Lahdestakin lähdetty tutkailemaan heti, kun Neuvostoliitto antoi siihen mahdollisuuden. Nuoren Lahden kaupunginisät olivat rauhan tultua rohkeita ja kutsuivat menetetyn alueen yritysten, kulttuurilaitosten- ja sairaaloitten hallintoväkeä neuvottelemaan niiden asettumisesta kaupunkiin. Tontteja luovutettiin edullisesti, ja niin tänne saatiin esimerkiksi Starckjohannin yritykset, Diakoniasäätiön sairaala ja Viipurin konservatorio ja runsaasti pienempiä yrityksiä sekä niiden mukana karjalaista väestöä.

Lahden historiallinen museo on arvostanut viipurilaisuutta näyttelyllä VIIPURI mon amour, jota on ollut kokoamassa suuri joukko kaupunginmuseon henkilökuntaa. Esineitä, käsitöitä ja taideteoksia on näyttelyyn saatu lainaksi niin yksityisiltä henkilöiltä kuin taidemuseoiltakin Lahden kaupunginmuseon omien kokoelmien lisäksi.

Näyttely on jakautunut museokartanon kolmeen kerrokseen. Ensimmäisen näyttelyhuoneen suuressa vitriinissä on Suomen repeytynyt sotalippu. Lippu, joka liehui Viipurin linnan salossa, kun taisteluista väsyneet sotilaat perääntyivät ylivoiman edessä. Tämän huoneen jokaiselle seinälle heijastetaan Viipuria ja sotilaita esittäviä kuvasarjoja äänikuvineen. Tunteita herättävä on näyttelyarkkitehti Minna Välimäen näyttelyn kolmanteen kerrokseen luoma installaatio, mikä kuvaa pommituksen jälkiä asuintalossa. Viipuri-aiheisia kuvasarjoja on joka kerroksessa. Niihin videosuunnittelun on tehnyt Kimmo Karjunen.

Mielenkiintoisin on ehkä Viipurissa ja Monrepos puistossa Suomi Filmin kesällä 1939 kuvaama ja 1940 ensi esityksen saanut äänifilmi nimeltään Vanha Viipurimme – Kovaosaisen Karjalan ilon ja surun kaupunki. Filmi kertoo katsojille niistä arkkitehtuurin helmistä ja keskiaikaisesta Viipurista, jonka osittain rapistuneet vanhan kaupungin talot kävijä näkee tänäkin päivänä siellä vieraillessaan. Sen lisäksi näyttelyn elokuvateatterissa nähdään katkelmia dokumentista Laulu ja soitto on ilomme vuodelta 1935, jossa esiintyvät Viipurin musiikkiopiston oppilaat.

Lahden historiallinen museo järjesti näyttelyä varten keräyksen, jolla etsittiin Viipurista evakkotaipaleelle lähteneitä esineitä tarinoineen. Näille esineille varatusta vitriinistä löytyy tuttu Singerin kopallinen ompelukone. Sillä on Armi Ratian sukulaisrouva ommellut Marimekko-liikkeelle vaatteita ennen yrityksen teollistumista.
Käsitöitä kaipasin lisää hyvin säilyneitten ryijyjen lisäksi näyttelyyn. Viipurilaisten vauraudesta kertoivat 1800-luvun lopulla ostetut öljyvärityöt ja muut taideteokset sekä tyylihuonekaluryhmät. Taideteoksia on näyttelyssä aina maan kuuluilta taiteilijoilta tuntemattomampiin; Albert Edelfelt, Ferdinand von Wright, Johannes Takanen, Leopold Kerpel, Mikael Erassi, Ville Wallgren, Väinö Rautio, Viktor Svaetichin ja useita muita.

Toisessa kerroksessa Svaetichinin työt ovat ripustettu Viipurin historiallisen museon tyyliin ja taustalla soi Lahden konserttitalon perustajan Felix Krohnin sävellys. Viipurin konservatoriosta pelasti rouva Hulda Puustelli suuren joukon nuotteja, jotka ovat nykyisin Lahden konservatorion arkistossa.

Viipuri mon amour – näyttely jatkuu ensi maaliskuulle. Tulevan syyskauden aikana sen merkeissä järjestetään Viipuria käsittävä luentosarja Lahden historiallisessa museossa. Luentosarja alkaa 3.9. kirjailija Anna Kortelaisenluennolla Jäljet eivät pääty – näkökulma viipurilaisiin juuriin ja syksyn viimeisen luennon pitää 10.12. dosentti Pertti Paavolainen aiheesta Suomalaisuushankkeet Viipurissa.
Luentosarja jatkuu keväällä.

Marja-Liisa Niuranen

Vehreät puut kaartuvat pihamaalle, josta vanhat portaat johtavat 1800-luvun idylliin. Salakapakoita ja tunnelmallisia naamiaisia. Mystisiä takkoja ja kattokruunuja. Villa Rauhalassa tuoksuu entisaikojen henki, joka saa mielikuvituksen laukkaamaan.

Jalkarannantien varressa, katseilta suojassa, sijaitseva Villa Rauhala on suosittu juhlapaikka. Talolla on takanaan värikäs historia, joka ulottuu reilun 130 vuoden taakse. Talon nykyiseksi pehtoriksi itseään tituleeraava radiotoimittaja Joni Heinonen kertoo vierailleen mielellään rakennuksen vaiheista.
– Vieraat ovat valtavan kiinnostuneita talon historiasta. Olen ottanut tavaksi kertoa siitä samalla kun toivotan vieraat tervetulleiksi.

Aikoinaan August Fellmannin kesäkartanoksi rakennettu Villa Rauhala on toiminut vuosien saatossa muun muassa talvisodassa armeijan levähdyspaikkana. Ennen suunniteltua purkutuomiotaan se ehti olla pitkään kaupungin omistuksessa, jolloin kaunista rakennusta tuhlattiin pitämällä sitä liikennemerkkivarastona. Purkuaikeilta rakennuksen pelasti lahtelainen puuarkkitehti Pauli Lindström, joka teki taloon totaalisen remontin.

Mielenkiintoisena yksityiskohtana Heinonen paljastaa kieltolaista suivaantuneen Fellmannin perustaneen salakapan Villa Rauhalan kellariin.
– Haaveenamme on jo vuosia ollut salakapakan kunnostaminen. Siellä voisi pelailla korttia kuten herrat aikoinaan, Heinonen haaveilee.

Nykyisin suojatun kohteen omistaa Nea Vikström, joka vastaa myös Villa Rauhalan lämminhenkisestä sisustuksesta. Heinonen itse on nyt viisi ja puoli vuotta toteuttanut Vikströmin ja hänen miehensä visiota Villa Rauhalasta päijäthämäläisten juhlatalona.
– Täällä juhlitaan kaikkia elämänkaaren juhlia ristiäisistä muistotilaisuuteen, mutta myös erilaisia kokouksia järjestetään usein, esittelee Heinonen.

Paitsi päijäthämäläisiä, talo kiinnostaa juhlapaikkana myös ulkopaikkakuntalaisia sekä kansainvälistä väkeä.
– Meillä on käynyt vieraita ainakin Kaliforniasta, Australiasta ja Etelä-Afrikasta. Oikeastaan vieraita on riittänyt varmaan jokaisesta maanosasta, Heinonen luettelee.

Juhlia suunnittelevan on syytä olla nopea, sillä Villa Rauhalan suosittu miljöö buukataan nopeasti täyteen. Esimerkiksi ylioppilasjuhlia on varattu aina vuoteen 2015 asti. Eikä ihme, sillä harvoin tarjolla on järvimaisemaista kesäkartanoa keskellä kaupunkia.
Heinosen mukaan myös palvelun laatuun on Villa Rauhalassa panostettu huolella.
– Juhlaväki itse luo juhlatunnelman, mutta me luomme juhlalle puitteet. Eikä kukaan tuosta ovesta ole vielä suu mutrussa lähtenyt, Heinonen naurahtaa.

– Elina Salomaa –

Keskikesä on kauneimmillaan. Ilmassa tuoksuu raikas vapaus. Tuuli hellii auringon lämmittämiä kasvojani. Sininen taivas hymyilee, metsät kuiskivat omaa salaperäistä kieltään. Vesi kimmeltää tyynenä ja puhtaana. Kokko roihuaa intohimoisena yöttömässä yössä.

Kaikki tämä on pelkkää roskaa. Pelkkää kaunokirjallista kuraa, joka ei ole mitään. Miten luonto onkin näin ruma ja helvetillinen paikka? Miksi juuri minun täytyy kärsiä? Miksi juuri minä olen tällä kertaa se idiootti, joka on kulkenut Kotipokin kassan kautta ykkösoluet kangaskassissa? Juhannus on pilalla, kaikki on.

Aloitetaanpa alusta, puhtaalta pöydältä, valaistuneina ja onnellisina. Keskikesä on rumimmillaan. Ilmassa tuoksuu karrelle palanut Lidlin grillimaisterimakkara, Suomi-viina ja hyttysmyrkky. Taivas räkii naamallemme ja nauraa vahingoniloisesti. Metsät huutavat kirosanoja korviimme. Vesi paiskoutuu märkinä mutaklimppeinä lahkeisiimme. Kokko sammuu kun siihen oksennetaan. Eipähän pääse tuli leviämään.

Täydellistä. On juhannus.

Luotetuin tiedonlähteeni, paras ystäväni ja uskottuni, Wikipedia, kertoo muun muassa seuraavaa keskikesän juhlasta: ”Meluaminen ja juopuminen ovat jo varhain kuuluneet juhannuksen viettoon. Niiden on uskottu tuottavan onnea ja karkottavan pahoja henkiä.
Kaikenlaiset oudot tapahtumat olivat luonteenomaisia juhannusyölle. Aaveiden ajateltiin vaeltavan ja aarnivalkeiden palavan.” Jos siis meluamiselta ja juopumiseltasi kerkeät huomaamaan, että puhelimesi on yhtäkkiä täysin käsittämättömästä syystä järvessä, on syytä epäillä yliluonnollisia demonipirulaisia.

Jos mietimme juhannusta, kuten usein tähän aikaan vuodesta mietimme, mieleemme tulee ensimmäisenä perinteet. Suuntaamme mökille, koska juhannuksena kuuluu olla luonnossa. Lämmitämme saunan, koska saunanraikkaana on hyvä ryömiä pitkin peltoja etsimässä tulevaa rakastaan (ja itseään). Syömme uusia perunoita ja lettuja, koska juominen on pitkästyttävää ilman ruokaa. Teemme juhannustaikoja kierimällä alasti niityillä, koska siten luulemme saavamme rutkasti naimaonnea. Ainoa mitä saamme, on borrelioosi, mutta kaipa sekin on parempi kuin ei mitään.

Minusta tuntuu, että olisi syytä keskustella juhannustaioista vähän enemmänkin. Perinteisesti meillä suomalaisilla on ollut juhannuksena tapana harjoittaa kaikennäköisiä epäilyttäviä rituaaleja, kuten halkokasaan alasti peruuttamista ja toisten pelloilla nakuna juoksemista. Alastomuus on tärkeä osa näitä saatanallisia muinaisuskontoriittejä.
Juhannusta onkin vietetty paitsi yöttömän yön juhlana, keskikesän juhlana ja juopumisen juhlana, myös hedelmällisyyden juhlana. Mutta sopivatko vanhat taiat tämän päivän kriittiselle suomalaisjuhlijalle, jonka mielestä avioliitto ylipäänsä on vanhentunut instituutio? Ajatteleeko kukaan homon naimaonnea? Entä missä ovat ne kaikki hc-feministit, jotka huutavat yhteen ääneen juhannusmiehiä hirteen? Joku roti tähän taikuritouhuun.

Minä kuitenkin ajattelin unohtaa nykymaailman yhdeksi yöksi ja ryhtyä taikauskoiseksi hölmöksi. Jos taikausko ei kiinnosta, myös tavallisen hölmön viitta on juhannuksena vapaana.

Hyvää juhannusta!
    Elina Salomaa

Loviisan Pässin päiväkerhossa vietettiin tällä viikolla mediaviikkoa. Kyseiseen teemaan liittyen sain minäkin kutsun saapua kertomaan lapsille mitä kaikkea toimittajan ihmeellinen työ pitää sisällään. Olin kovin otettu siitä, että kutsu tuli meille Omalähiöön, eikä jollekin suurelle maakuntalehdelle.

Saavuttuani paikalle huomasin, että nähtävästi minua oli oikein odotettu, sillä pieni huone oli jo täynnä pieniä tiedonjanoisia tulevaisuudenlupauksia. Onnekseni paikalla oli myös muutama päiväkerhon täti ja setä, ettei tilanne karkaisi käsistä ja lapset veisivät minua kuin kuoriämpäriä.

Kun olin käynyt läpi toimittajan työn kaikki vaiheet läpi ( siihen ei kauan mennyt ), päästiin itse asiaan eli lasten kysymyksiin. Lapset olivatkin valmistelleet paljon hyviä kysymyksiä liittyen toimittajan työhön, joihin sitten yritin parhaani mukaan vastailla.
Tunsin itseni suureksikin tähdeksi, kun kymmenet kysymykset sinkoilivat tiiviissä tahdissa läpi pienen huoneen.
Tältäköhän suurista tähdistäkin tuntuu lehdistötilaisuuksissa?

– Mikä on lempijäätelösi?
– Missä asut?
– Missä toimittajat syö?
– Monta vuotta sä olet?
– Missä voi opiskella toimittajaksi?
– Miltä tuntuu itse olla haastateltavana?
– Mikä on ollut hauskin juttusi?  Jne. jne.

Hyviä kysymyksiä riitti kokonaiseksi tunniksi. Suurta hupia lasten keskuudessa tuntui aiheuttavan se, että olen äitini kanssa samassa työpaikassa ja että työhuoneeni on se sama, jossa pienenä poikana kotona asustin. Niinpä joku aiheellisesti kysyikin, onko oltava sukua, että pääsee Omalähiöön töihin. No, ei siitä ainakaan haittaa ole…

Tilaisuuden ykkösaiheeksi muodostui loppujen lopuksi se kysymys, miksi Omalähiössä ei ole sarjakuvia. Kun kerroin, ettei budjettiin ole varattu rahaa sarjakuvia varten, ihmettelivät lapset miksi en piirrä itse. Muutama lapsi kyllä tarjosi omaa sarjakuvaansa lehteemme, mutta hintaneuvottelut kariutuvat, kun hintapyyntö nousi jo heti kättelyssä 8000 euroon. Loppujen lopuksi lapset saivat minut melkein vakuuttuneeksi kyvyistäni tikku-ukko sarjakuvapiirtäjänä, kun asiaan oli tarpeeksi monta kertaa palattu. Täytynee joku päivä yrittää.

Toinen erittäin tärkeä asia oli aprillipilan tekeminen lehden sivuilla. Siitäkin sain monen monituista hyvää ohjetta tulevaisuutta varten.
Lisäksi sain tietää, että mieluiten lehdistä luetaan juttuja eläimistä ja urheilusta. Löytyipä paikanpäältä yksi kulttuurinkin ystävä.

Loppuviikosta Loviisan Pässin päiväkerho tutustui mediaviikollaan mm. YLE:n paikallisradioon. Näinköhän lapset saivat vallattua radioaallotkin?
Minut he ainakin saivat vakuuttuneiksi siitä, että heissä asustaa valoisa tulevaisuus.

Petri Salomaa

– 40 vuotta sitten kuntoutujat pähkäilivät, että Lahdessakin tarvittaisiin potilasyhdistystä mielenterveyskuntoutujille. Ensimmäiset 10 vuotta yhdistyksen tilat olivat Onnelantiellä, mutta viimeiset 30 vuotta Miete ry on toiminut Kerintiellä Lahden kaupungilta vuokraamassaan kodikkaassa omakotitalossa kertasi yhdistyksen taivalta toiminnanjohtaja Riikka Salmi.

– Päivittäin Kerintiellä käy aktiivisesti noin 40 henkeä viettämässä yhteistä aikaa muiden kuntoutujien kanssa. Useimmat viihtyvät täällä koko päivän ja joillekin Kerintien toimintapisteestä on muodostunut melkeinpä toinen koti. Tänne voi kuka vain tulla tutustumaan toimintaamme aukioloaikojen puitteissa. Ketään ei käännytetä portilla lupaa Salmi. Tosin alkoholia emme täällä suvaitse, joten siinä menee raja.

– Kesäisin teemme paljon erilaisia retkiä. Syyskuusta toukokuuhun toiminta painottuu enemmän vertaistukiryhmiin (esim. keskustelu- ja liikuntaryhmiä), joita vetää vertaisohjaaja eli myös ohjaajalla on oma kokemus kuntoutuksesta kertoo toiminnanjohtaja Riikka Salmi

– Jäsenmäärä on kokoajan kasvussa, sillä ajat ovat nyt sellaiset, että yhteisöllisyyttä tarvitaan paljon tässä yhteiskunnassa linjaa yhdistyksen hallituksen puheenjohtaja Jukka Ingelin, jolla on omakohtaistakin kokemusta mielenterveyskuntoutuksesta. Kuntoutuminen on aina yksilöllistä eli ei voida sanoa milloin kuntoutus kenelläkin on lopullisesti ohi. Itse jäin kuntoutukseni jälkeen näihin hommiin kertoo Ingelin. Useasti kuntoutujat jäävätkin vertaisohjaajiksi mukaan toimintaan, joka on tärkeää toiminnan jatkumiseksi ja kun ohjaajalla on oma kokemus asiasta, helpottaa se suhtautumisessa kuntoutujaan ja hänen ongelmiinsa.

Pääasiassa rahoitus Miete ry:n toimintaan tulee raha-automaattiyhdistykseltä ja Lahden kaupungilta järjestöavustuksen muodossa.
– Ainahan sitä avustusta saisi kaupungilta enemmänkin tulla, mutta olemme erittäin tyytyväisiä siihen, että olemme päässeet järjestöavustuksen piiriin linjaa Salmi. Lisätoivomuksena puheenjohtaja Ingell heitti, että yhdistys saisi edelleen jatkaa toimintaansa Kerintien kiinteistössä, jossa vuokranantajana Lahden kaupunki toimii.
– Lisäksi meillä on käytössämme kesämökki Jalkarannassa Monotiellä, jota jäsenet voivat vapaasti varata kolmen päivän pätkiksi. Se on myös kaupungilta vuokralla kiittelee Ingell

Toimintaa moneen makuun

– Täällä keskustellaan, tuetaan toisiaan, pelataan mölkkyä, maalataan, askarrellaan, tehdään retkiä, huovutetaan…ihan kaikkea mahdollista mukavaa toimintaa, jossa saa olla yhdessä muiden kuntoutujien kanssa kertoo Kirsti Kokko-Kurho esitellen samalla yhdistyksen taloa. Varsinaista ohjattua toimintaa ei meillä ole, sillä Miete on vertaistukiyhdistys, jossa aina joku meidän jäsenistä vetää ryhmää vertaisohjaajana jatkaa oman runonsa juhlassa esittänyt Kokko-Kurho.
– Keittiössä riittää kiirettä, sillä jokapäiväinen ruoka noin 40 henkilölle ei ole mikään ihan pikku juttu. Mukavaa, kun kesällä pääsee ulos, niin tungos ei ole niin valtava nauraa Kokko-Kurho.

Miete tekee tärkeää työtä mielenterveyskuntoutujien parissa ja voisi kuvitella, että Lahden kaupunki tukisi toimintaa enemmänkin kuin nyt. Onhan yhdistyksen työ juuri sitä ennaltaehkäisevää toimintaa, jolla säästettäisiin pitkä penni tulevaisuudessa potilaskuluissa.

– Nyt pitäisi herätellä ihmisissä tulevaisuudenuskoa, vaikka ajat vaikeat ovatkin. Meillä on Lahden kaupungissa varattu avustuksiin ihan liian vähän määrärahoja. Toimeentulomenot kasvavat työttömyyden kasvun mukana. Jos järjestön avustus on pieni, voisi olla syytä miettiä olisiko se ostopalvelua. Tämä asia tullee lähiaikoina pohdittavaksi.
Miete ry:n toiminta on kaupungin peruspalvelua tukevaa ja erittäin tärkeää sellaista. Tämä on juuri sellaista ennaltaehkäisevää toimintaa, jota ei riittävästi kaupungin tasolla ole olemassa linjasi Lahden kaupungin tervehdyksen juhlaan tuonut sosiaali- ja terveyslautakunnan varapuheenjohtaja Kari Lempinen puheessaan, joten kyllä kaupungintalollakin on pantu merkille Miete ry:n upea työ vuosien saatossa.

– Petri Salomaa –