Metsä-Hennalan ravintolapäivää vietettiin luonnon helmassa. Bortshkeitto smetanan kera, lohimedaljonki ja possunkyljet sekä kahvi lisukkeineen maistuivat sunnuntaina Peitsikadun ja Porvoonjoen välimaastossa.

Kymmenet kävijät nauttivat aurinkoisessa kesäsäässä Metsä-Hennalan ensimmäisen ravintolapäivän tarjoomuksia.
Ruuan ja kahvin lisäksi tarjolla oli Suomen kolmen ortodoksisen luostarin, Valamon luostarin, Lintulan luostarin ja Lammilla sijaitsevan Athos-säätiön luostariyhteisön omia teelaatuja.

Tyytyväisyyttään vakuutti myös tapahtuman ”primus motor”, Metsä-Hennalan sotilaskappelin suojeluyhdistyksen hallituksen puheenjohtaja Nikita Sopotsko.
– Pitäisin päivää täysosumana. Ravintolapäivä järjestettiin yhdistyksen ja Metsä-Hennalan asukkaiden yhteistyönä. Erityisesti haluan kiittää Mikko Uusikoskea. Hänen panoksensa tämän tilaisuuden järjestämiseksi oli keskeinen.

Kokemusta on kertynyt aiemmin järjestetystä pienimuotoisemmasta katukahvilatapahtumasta.
– Erittäin hyvää bortshkeittoa, kehui päivävarjon alla keittoa nauttinut Piia Uutela.
– Tatjana-rouvan taidolla valmistamaa, Sopotsko korosti.
– Oli erittäin hyvä lounas, myöntelivät muut seuralaiset Niko Jokinen, Mari Ulin-Jokinen ja Heikki Virtanen.
– Paikallinen ravintolaipäivä on hieno juttu. On kiva, kun jotkut näkevät vaivaa ja järjestävät tällaisia tapahtumia. Ja kun sääkin on näin hieno, summasi Niko Jokinen.

Matilaisen perhe isä Jukka, äiti Minna ja pojat Miika ja Jaakko saapuivat tapahtumaan polkupyörillä.
– Tällaisen ravintolapäivätapahtuman järjestäminen on hyvä idea. Taidankin ottaa koko repertuaarin, Jukka Matilainen totesi.

Nikita Sopotskon mukaan ravintolapäivän yhtenä tarkoituksena Metsä-Hennalan sotilaskappelin läheisyydessä olevan historiallisen alueen elävöittäminen.
– Sotilaskappelista on valmistumassa myös pienelokuva, joka tulee lähiaikoina nähtäville Kulttuurikartta.fi-kulttuurinähtävyyspalvelussa. Elokuva on tehty yhteistyössä Runomaraton ry:n kanssa, Sopotsko kertoi.

Metsä-Hennalassa sijaitseva Hennalan varuskunnan sotilaskappeli toimi ortodoksisena kappelina vuosina 1913-1917. Kappelin ympärillä on venäläissotilaiden hautausmaa. Punatiilinen rakennus on Lahden kaupungin vanhin ehjänä säilynyt kirkkorakennus.

Teksti: Joel M. Vainonen
Kuvat: Nikita Sopotsko

Koulupojan reipas ääni kaiutti välitunnilla kavereille, että Liipolan kirjasto Monitoimitalo Onnissa oli avannut ovensa. Viime maanantai oli se odotettu päivä, kun liipolalaisten evakossa ollut kirjasto pääsi jälleen pysyvälle paikalleen lasten, nuorten ja aikuisten käyttöön.

Oven takana oli jo jono ihmisiä, kun vastaava kirjastonhoitaja Suvi Haikola avasi uutukaisen kirjaston oven valoisaan, valkohyllyiseen saliin. Kirjastoon tulvahtaneen asiakkaat olivat iloisia, kun oma toimintapiste avautui. Lainattavien kirjojen, luettavien lehtien ja äänitteiden määrä ei ole entisen suuruinen. Nyt kirjoja on 13 000. Kun kirjasto lähti evakkoon puretun Liipolan koulun rakennuksesta, joutui kirjaston henkilökunta jo siinä vaiheessa miettimään parin vuoden kuluttua avautuvan uuden kirjaston pienentyneitä hyllymetrejä. Suvi Haikola totesikin, että vanhempaa tietokirjallisuutta jouduttiin harkitusti poistamaan, koska tietokoneilta löytyy nykyisin runsaasti uudempaa tietokantaa.

Kirjaston neliömäärä vastaa nykyaikaista suurta omakotitaloa eli noin 170 neliömetriä. Koulun kanssa on yhteisiä tiloja siten, että lasten kirjahyllyjen takaa voidaan lasiseinällä erottaa tila, joka avautuu lasiovilla koulun puolelle. Pieni viherhuone eli Sammalhuone lienee myös opetustiloja ja tietotekniikalle on annettu suuri huonetila. Siellä on yhteensä tusinan verran ”läppäreitä” ja tabletteja ja niille langaton verkkoyhteys. ATK-tilassa voidaan järjestää asiakkaille tietokoneitten käytön kursseja.

Lasten satutunnit jatkuvat syyskuussa keskiviikkoisin vanhaan tapaan. Nukketeatterikin vierailee syyskaudella pari kertaa. Suurin muutos kirjaston asiakkaille tulee syksyn aikana, kun uudenlainen aukioloaika astuu voimaan niin Liipolassa kuin Jalkarannassa. Kirjastopisteisiin asiakas pääsee sisään automaattilukon kautta kirjastokortilla ja koodinumerolla varsinaisen aukioloajan jälkeen iltaisin klo 22.00 saakka.

arat kutsuvat istumaan ja lukemaan. Valkoiset, virolaiselta puusepäntehtaalta tilatut hyllyt antavat valoisuustuntuman koko kirjastosaliin. Isoista ikkunoista on näkymä katetulle pihalle Ostoskadun suuntaan.

Marja-Liisa Niuranen

Special Olympics kesämaailmankisoissa Los Angelesissa judon pronssia voittanutta Antti Ollikkaa juhlittiin tiistai-iltana Sylvia-kodilla mitalikahveilla.
Antin komea ja painava mitali herätti runsaasti kiinnostusta ja mitalisti sai ansaittu aplodit hienosta urheilusuorituksestaan.
Anttia olivat juhlistamassa sylviakotilaisten ohella Antin tärkeistä taustavoimista mm. valmentaja Ilkka Valtasaari, sovelletun judon vetäjät Ari Peltonen ja Hannu Outakivi sekä Lahden Judo-seuran puheenjohtaja Sanna Pyykönen.

Jokakesäinen pakollinen Heinäsuon kesäteatteri osoittautui tällä kertaa varsin haasteelliseksi hengentuotteeksi. Lahjakas ohjaaja- käsikirjoittaja Jori Halttunen oli ladannut ”Päivikki Rysänen ja laiton lempi” – esitykseen sellaisen määrän nokkelia sutkauksia, karikatyyrisiä piikkejä ja sanallista ilotulitusta että niin katsojilla kuin harrastajanäyttelijöilläkin oli vaikeuksia poimia helmet sälän joukosta. Rienaavan kärkäs teksti lyttäsi kristillisiä arvoja estottomasti ja osansa saivat tuntea niin homot kuin lesbotkin. Tämä suvaitsevuuden kilpalaulanta oli tekstinä mukavan kutkuttavaa piiritanssia, mutta kuten usein vaarana on, sen näyttämölle pano ilman syvää dramaturgista otetta, saattaa olla joskus ylivoimaista.

Tällä kertaa mentiin riman yli kiikun kaakun, sillä siirtymät olivat monessa kohtaa liian nopeita ja haasteellisia, mutta silti ryhmä suoriutui ainakin 4.8 esityksessä hienosti ja puhtain paperein. Mieleeni tuli pari kertaa vanha kunnon ”Piukat paikat” -komedia eikä suotta, sillä niin haasteelliseen
koetukseen Halttunen nyt ryhmänsä heitti, että huhah heijaa!

Esityksessä on runsaasti latausta ja poliittiset karikatyyrit olivat mainioita. Erityisesti Päivi Räsänen ja Paavo Väyrynen naamioineen ja tansseineen oli huippuun vietyä satiiria. Vittu ja saatana sanottiin niin kuin ruma sana sanotaankin ja suvaitsevaisuuden riemuhuutokin sai kannuksensa. Erityisenä kohteena olivat kristilliset ja Kepu, joka pettää aina. Nautinnollista oli juuri politiikan ja yksityiselämän kaksinaismoraalinen ja vivahteikas rienaus. Miten toimitaan silloin, kun oma pesäkään ei ole puhdas.

Erityisesti säteilevän mallasohran myyminen Venäjän armeijalle ja Putinille oli nerokas idea. Mitäs ne munattomat ”ryssät” tänne oikein yrittävätkään haikailla! Rohkeaa ja mukavan ennakkoluuloista kesäteatteria, mutta näyttelijöille haastavaa, mutta kunniallahan siitäkin selvittiin. Isäkin löytyi ihan shakespearilaisittain!

Mervi Valtanen teki jämäkän sisäministerin roolin tyylikkäästi. Parhaiten onnistuu nyt Miikku Tolonen maatalousministeri Makkaraisena. Hän veti sen letkeän pirteällä joviaalina itseoppineena Kepu ketkuna. Heikki Mantere on aina samoissa tamineissa töräyttelemässä kiusallisia totuuksia ilmoille samalla aksentilla  silti nuotteja hukkaamatta. Hyvä näin!

Myös muut onnistuvat kelvollisesti ja tietysti oma suosikkini Erkki Soininen Tarmo Kalmistona. Hän osaa piirtää roolihahmoonsa poikkeuksetta oman puoli-ironisen mausteikkaan pilkistyksen. Niin nytkin! Näytelmä on pirteä pläjäys kauniissa kesäillassa ja puolustaa paikkaansa lahtelaisessa tarjonnassa hyvin.

Juhani Melanen

Omakotiyhdistykset ovat tervetulleita kesäisiin kulttuuritapahtumiin kotikuntaan ja vähän kauemmaksikin. Patoseudun omakotiyhdistys on harrastanut talvisten tapahtumien ohella retkiä useaan kesäteatteriin. Jo tammikuussa päätettiin lähteä kesäkuussa retkelle ja matkan kohteeksi valittiin myöhemmin keväällä Heinolan kesäteatteri.

Naapurikaupungin kesäteatteri viettää 15-vuotisjjuhlavuottaan Larry Shuen lähes ainoan suomennetun näytelmän Ulkomaalainen esitysten merkeissä. Heinola on onnistunut saamaan katettuun teatteriinsa jälleen tunnettuja näyttelijöitä Helsingistä. Iikka Forss, Ulla Tapaninen, Eero Saarinen, Anu Sinisalo, Jari Pehkonen ja nuoriAntti Lang ovat erään USA:n eteläisen osavaltion vieraitten ihmisten pelkoa potevan farssin näyttelijät. Keveähkön sanailun ja Forssin komedia-näyttelijä kykyjen alta paljastuu osalle suomalaisiakin kiusaava vierasmaalaisten kammo. Tässä Ulkomaalainen on tosin vähän pohjoisemmassa osavaltiossa asuva valkonaama, kirjailija Charlie, Iikka Forss, mutta se ei Klux Klux Klaanin valkokaapuja haittaa. Näytelmän ohjaus on Jaakko Saariluoman.

-Patoseutulaiset ovat suunnitelleet jo pikkujoulun viettämistä myös teatterimatkan merkeissä, kertoi puheenjohtaja Tapio Irri. Sitä ennen on päätetty tehdä syyskuun puolenvälin jälkeen ruskaretki Nastolan uudelle retkeily- ja luonnonsuojelualueelle Lapakistoon. Se on osa Nastolan kunnan Opettajien ammattijärjestöltä 2000 luvulla ostamaa suurta maa-aluetta, mistä retkeilykäytössä on noin puolet eli 230 hehtaaria.

Heinolaan suuntautuneen teatterimatkan yhteydessä osallistujat toivoivat yhdistyksen järjestämien liikuntapainotteisten viikko-tapahtumien jatkumista myös ensi syksynä. Kun Patoseudun alueelle on vaihtunut lähivuosien aikana uusia asukkaita, niin tapahtumien tiedottamista toivottiin myös omilla sähköisillä ”nettisivuilla”. Yhdistyksen hallitus toivottaa kaikille seudun asukkaille virkistävää kesää ja tapaamisiin jälleen kesälomien jälkeen!

Mölkynpelaajat ovat vireinä koko kesän. Heidät löytää joka kesäinen keskiviikko kello 18 Purilaankadun kentältä. Tervetuloa mukaan isot ja pienet heittäjät!

Marja-Liisa Niuranen

Inkerinsuomalaisia on maassamme sukujuuriltaan kolmelta aikakaudelta. Heitä alkoi saapua Suomeen heti Venäjän lokakuun 1917 vallankumouksen jälkeen. Osa pääsi muuttamaan vielä 1920-luvulla ennen kuin Neuvostoliiton raja sulkeutui tiiviimmin. Jatkosodan aikana Viron kautta noudettiin maahamme noin 60 000 inkeriläistä. Suurin osa heistä palautettiin Neuvostoliittoon sodan jälkeen ja rajan takana heidät kuljettiin pois kotiseuduiltaan aina Siperiaan saakka. Inkeriläisten kolmas muuttovirta toi Suomeen 1990-luvulta alkaen lähes 30 000 henkilöä. Tämä muuttojono on jo sulkeutunut ja viimeisten jonottajien on haettava oleskelulupaa Suomeen ensi vuoden heinäkuuhun mennessä.

Inkerinsuomalaiset ovat jo vuosikymmeniä järjestäneet kesäjuhliaan Suomessa. Heinäkuun 11. päivänä niitä juhlitaan jälleen Lahdessa. Pääjuhla on Joutjärven kirkolla. Tervehdyssanat juhlakansalle esittää Lahden seudun inkeriläisten puheenjohtaja Toivo Puronen Orimattilasta ja seurakunnan tervehdyksen tuo pastori Ilmo Leinonen. Juhlapuheen pitää Lahden seudun Inkeri-seuran kunniapuheenjohtaja Marja Rämö Nastolasta. Laulava Kaukopartio esiintyy juhlassa.

Suomen Inkeri-liiton puheenjohtaja Alina-Sinikka Salonen tuo liittonsa terveiset juhlaan. Kirkkoherra Esko Haapalainen puolestaan kertoo tilanteesta rajan takana ja Toksovan seurakunnassa. Lausuntaa esittää Elsa Kirjanen ja Mesimarjat-ryhmä laulaa. Inkeriläisillä on myös oma kansalaislaulunsa Nouse Inkeri -jonka yleisö laulaa yhdessä.

Lopuksi juhlassa esitetään tuore filmi ”Viimeinen juna Inkeriin”, joka kertoo inkeriläisten kohtaloista ja se sisältää niitä kokeneiden henkilöiden haastatteluja. Elokuva kestää 45 minuuttia. Juhlapaikalla on myös historiallinen valokuvanäyttely.

Lasse Koskinen

Lahtelaisten päättäjien kiima saada uusi eteläinen kehätie pian rakenteille käy kuumana, sillä Lahden valtuusto päätti hyväksyä valtion esityksen eteläisen kehätien kustannusjaoksi.  Näin siis Lahti on valmis maksamaan oman osuutensa Lahden eteläisestä kehätiestä eli noin 70 miljoonaa euroa. Hollolan osuudeksi jää vajaat 8 miljoonaa euroa, valtion maksaessa loput 198 miljoonaa euroa.  Kaupunginvaltuusto kävi maanantaina aiheesta keskustelun hyväksyen kaupungin mukaan lähdön tien maksajaksi äänin 50-5, neljän valtuutetun äänestäessä tyhjää.

Sopimuksen hyväksymistä vastaan äänestivät Lahdessa vasemmistoliiton Vuokko Kautto ja Matti Kauppila, kokoomuksen Seppo Hakala sekä perussuomalaisista Raimo Kotala ja Kalle Aaltonen. Tyhjää äänestivät demarien Jari Hartman, Ulla Koskinen-Laine ja Anneli Viinikka sekä vihreiden Onerva Vartiainen.
Koko tiehankkeen hylkäämistä esittänyttä Kauttoa ja Kauppilaa arveluttivat mm. tien korkea hinta sekä tunnelit tulipalovaaroineen. Kauppilan mielestä launeelaiset on tieasiassa unohdettu.
– Tonttien arvo laskee ja tietä lähellä asuvat kärsivät tien melusta totesi Kauppila.

Tien kalleutta arvosteli myös sen vastustajiin kuulunut demarien Jari Hartman, joka laski kaupungin pystyvän satsauksen hinnalla työllistämään kaikki pitkäaikaistyöttömänsä.

Vihreiden Onerva Vartiainen piti etenkin Launeen linjausta huonona.
– Ohitie olisi saatu aikoja sitten paljon halvemmalla, mikäli Renkomäen linjaus olisi säilytetty totesi Vartiainen. Vartiainen tarjosi ehdotusta, jonka mukaan Renkomäkeä tulisi alkaa selvittää uudelleen, jos Launeen kallille linjaukselle ei saataisikaan valtion rahoitusta. Vartiaisen ehdotus hylättiin kuitenkin äänin 50-9.

Myös pohjavesistä keskusteltiin. Toinen vihreiden valtuutettu Kirsti Vaara oli huolestunut pohjavesistä.
– Junarata jättää nykyiselle VT12-linjaukselle edelleen pohjavesiriskin, vaikka tie viedään muualle muistutti demarien valtuutettu Ulla Koskinen-Laine

Kaupunginjohtaja Jyrki Myllyvirta otti kantaa tien erilaisiin linjausvaihtoehtoihin mainitsemalla, että eri vaihtoehtojen tilanteet selvitettiin kertaalleen vuosi sitten Launeen linjauksen ollessa ylivoimainen vaihtoehto. Myllyvirta muistutti jälleen kerran, että tien saamiseksi rakenteille, asia vaatii yksituumaista viestiä Lahdelta valtion suuntaan. Myös päijäthämäläiset kansanedustajat ovat useassa yhteydessä maininneet Lahden eteläisen kehätien olevan seuraavien neljän vuoden tärkein hanke Päijät-Hämeessä.

Petri Salomaa

Osana Toronton matkaamme oli aivan pakko käydä katsastamassa ne kuuluisat Niagaran putoukset, jotka sijaitsevat USA:n ja Kanadan rajalla suurten järvien, Erien ja Ontarion välisessä Niagara-joessa. Torontosta oli putouksille matkaa vain noin 120 kilometriä, jonne matka sujui mukavasti ja helposti linja-auton kyydissä alle parissa tunnissa.

Bussi jätti meidät Niagara Falls -nimiseen pikkukaupunkiin, josta oli matkaa vielä pari-kolme kilometriä itse putouksille. Sinne pääsee kätevästi paikallisbussillakin, mutta me päätimme reippaasti kävellä tuon matkan. Ja eipä aikaakaan, kun putoukset avautuivat silmiemme eteen. Putouksista nouseva vesihöyrypatsas peitti osan putouksista ja tuo vesihöyrypatsas kuulemma näkyy kirkkaana päivänä aina Toronton CN-Toweriin asti, linnuntietä noin 50 kilometrin päähän.

Se kuuluisampi ja isompi putous eli Horseshoe Falls sijaitsee Kanadan puolella ja sen leveys on 792 metriä ja korkeus 51 metriä. Nimensä putous on saanut ”yllättäen” hevosenkenkämäisen muotonsa ansiosta. Pienempi putouksista (no ei sekään ihan pieni ollut…) American Falls sijaitsee nimensä mukaisesti USA:n puolella. Itse asiassa tuo Amerikan putous koostuu kahdesta erillisestä putouksesta, jota toista, pienempää nimitetään morsiushuntuputoukseksi.

Joka tapauksessa kannattaa katsastaa putoukset nimenomaan Kanadan puolelta, jossa näkymät ovat paremmat. Putousten paikka on muuten siirtynyt noin 865 metriä viimeisen 250 vuoden aikana kovan eroosion vuoksi, joten vesi kuluttaa yllättävän paljon pehmeätä kalliota. Yhteensä Niagaran putouksissa virtaa noin 2,8 miljoonaa litraa vettä sekunnissa, joten voitte vain kuvitella sen valtavan pauhun, joka putouksista lähtee. Nykyään Yhdysvallat ja Kanada ottavat joen virtauksesta huomattavan paljon vesivoimaa, minkä takia veden virtaus putouksilla on kuulemma pienentynyt. No, minulle riitti kyllä tämäkin määrä vettä.

Valtavat vesimassat ovat aina houkutelleet ihmisiä Niagaraan ja moni on myös päässyt hommassa hengestään. Vuosikymmenten varrella ovat erinäiset huimapäät ja esi-duudsonit mm. kävelleet nuoralla putousten yllä, puhumattakaan niistä, jotka ovat laskeneet putoukset tynnyrillä tai jollain muulla vempeleellä. Ja riittää putouksilla muitakin kuin huimapäitä, sillä putouksia käy katsomassa joka vuosi noin 10 miljoonaa matkailijaa ympäri maailman, joten kyseessä on yksi maailman suosituimmista turistinähtävyyksistä.

Kunnon turistirysän tavoin on turistien rahanmenon varalle keksitty kaikkea kivaa. Ehdoton must-juttu Niagaralla on tietenkin hypätä Maid of Mist-jokilaivaan ja käydä kääntymässä molempien putouksien alapuolella. Tai ei nyt tietenkään ihan alapuolella, mutta mahdollisimman lähelle kyllä mentiin. Sen vuoksi kaikille jaettiin pinkit sadeasut ennen laivaan nousua, sillä muuten olisimme kyllä kastuneet komeasti. Viimeistään Horseshoe-putouksen alla, putouksen levitessä valtavalla pauhulla kaikkialle ympärilleni, tajusin oman pienuuteni tämän uskomattoman komean luonnonvoiman edessä. Hieno henkeäsalpaava ja jopa hieman pelottavakin kokemus.

Lisäksi olisi ollut myös mahdollisuus kiertää jalkaisin putouksen viereen/taakse, mutta me jätimme sen väliin, sillä uudelleen kastuminen ei tuntunut hyvältä idealta. Illalla putoukset on mainoskuvien mukaan hienosti valaistu, mutta putouksesta nouseva vesihöyrypatsas peittää helposti osan putouksesta taakseen puhumattakaan sumusta, joka nousi iltaa myöden, joten valoshow jäi meiltä tällä kertaa näkemättä. Loppuillasta pääsi jo hieman vilukin yllättämään, sillä jatkuva vesihöyryssä oleminen teki ilman kylmemmäksi kuin se olikaan.

Niitä joita ei Niagaran putousten ihmeellisyys jaksa kiinnostaa kovin pitkään, on alueelle rakennettu kunnon turistipyydyksen tavoin mm. pienimuotoinen huvipuisto, jonne voi rahansa viedä. Lisäksi alueelta löytyy vino pino kahviloita, ravintoloita, hotelleja, kasinoita ja tietenkin niitä turistikrääsäkauppoja, joista voi ostaa kaikkea Niagaraan liittyvää tavaraa ja vaatetta. 
Huolimatta kaikesta turhastakin kaupallisuudesta putousten ympärillä, on kyseessä paikka, jossa kannattaa ehdottomasti käydä, sillä se tärkein tuote eli putoukset ovat todella komeata katsottavaa ja kuunneltavaa. Todella vaikuttava kokemus.

Pete Salomaa
Kuvat: Päivi & Emma Salomaa

Vietettyämme viikon Chicagossa siirryimme suurten järvien pohjoispuolelle Ontario-järven rannalla sijaitsevaan Torontoon, jonka on monessa yhteydessä mainittu olevan Kanadan New York.

Kieltämättä ensivaikutelma on sama, sillä Toronton silhuetti järveltä katsoen toden teolla muistuttaaa paljon isoa omenaa. Korkeita pilvenpiirtäjiä sisältävä keskusta on kuitenkin Torontossa paljon New Yorkia pienempi. Sen verran amerikkalainen kaupunki on kyseessä, että ranskaa, Kanadan toista virallista kieltä, en kuullut kenenkään puhuvan. Samankaltaisuutta on myös kaupungin rakenteessa, sillä keskustan pilvenpiirtäjäalueen jälkeen kaupunki jakautuu moniin erilaisiin eläviin ja mielenkiintoisiin monikulttuurisiin esikaupunkialueisiin. Suurin niistä on Chinatown, jossa myös hotellimme sijaitsi. Kyseessä on kuulemma maailman suuurin kiinalaisyhteisö Kiinan ulkopuolella ja myöntää täytyy, että paikallinen chinatown oli todella laaja. Lisäksi kaupungistä löytyi mm. Greektown, Little Italy jne.

Toronton monikulttuurisin alue Kensington Market sijaitsi aivan Chinatownin kupeessa. Se on todellinen elämäntyylien sillisalaatti: siellä aikaansa viettävät kannabiskahviloiden ja graffitimaalausten välissä niin elämäntapahipit kuin trenditietoiset hipsteritkin. Alueelta löytyy myös kymmenittäin tyylikkäitä vintage-liikkeitä, joista voi tehdä todellisia löytöjä.

Toronto tuntuu heti ensisilmäyksellä mukavalta kaupungilta. Kaupungin tunnelma on hyvä ja leppoisa. Kanadalaiset ovat erittäin mukavaa, avuliasta ja kohteliasta väkeä. Suurta riemua matkaseurueessamme aiheutti se, että kanadalaiset olivat ulkonäoltään juuri sellaisia kuin heidät stereotypioiden mukaan väitetään olevankin. Varsinkin miehet näyttivät pääosin kaupunkiin eksyneiltä metsureilta ruutupaidoissaan ja komeissa parroissaan. Vaikka kaupungissa on noin 2,5 miljoonaa asukasta, on keskusta-alue sopivan pieni. Jopa niin pieni, että hyväjalkainen kävelijä kartoittaa alueen parissa-kolmessa päivässä. Totta kai voi ja kannattaa vuokrata city-pyörät, jolloin liikkuminen paikasta toiseen on todella helppoa ja nopeata. Metroa tai linja-autoja emme juuri käyttäneet koko viikon aikana.

Shoppailua rakastavalle on Toronto varmasti antoisa kaupunki. Queen ja King Street pitävät sisällään monenlaisia mielenkiintoisia pikku putiikkeja ja kahviloita sekä ravintoloita ja jos hieman trendikkäämmät isot vaateketjut tai tasokkaat laatuliikket kiinnostavat on syytä suunnata Younge Streetille Yorkvilleen. Varsinainen kauppahelvetti on kuitenkin massiivinen Eaton Centre, joka pitää sisällään yli 200 liikettä.
Kaupungin itäpuolella sijaitsee mukava vanha tehdasalue nimetään Distillery Historic District, joka on muutettu panimokäytöstä ravintola- ja kauppakäyttöön. Alueella sijaitsee noin 80 kauppaa ja ravintolaa. Tässäpä voisi olla mukava tulevaisuudenkuva vaikkapa kotoiselle Hennalan varuskunta-alueelle.

Hieman vähemmän hektistä menoa rakastavan kannattaa suunnata matkansa Toronton edessä olevalle saarelle nimeltään Centre Island. Kyseessä on torontolaisten oma puisto, olohuone, jonne kesäisin lähdetään koko perheen voimin vaikkapa retkeilemään tai muuten vain rannalle makailemaan. Sinne pääsee helposti lautalla, joita kulkee kerran tunnissa. Saari on ihanan rauhallinen verrattuna keskustan autojen täyteiseen city-meininkiin. Sieltä avautuvat myös hienot maisemat kaupunkiin päin.

Toronton ehdoton must-paikka ja turistirysä on tietenkin kaupungin silhuettia hallitseva CN-Tower, joka on kuin Tampereen Näsineula, mutta potenssiin 10. Korkeutta on vaatimattomat 553 metriä ja kyseessä on länsimaiden korkein rakennus. Näkymät ovat tietenkin sen mukaiset. Ylhäältä käy selväksi se, että Toronto on todella iso ja laaja kaupunki, vaikkei se siltä katuja kävellessä ehkä tunnukaan.

Kanadassa jääkiekko on ykköslaji, niinpä lätkäfanille Torontolla on tarjota Hockey Hall of Fame-museo, joka jäi kylläkin meikäläiseltä katsastamatta. Perheen naisia kun mokoma ei paljoa kiinnostanut. Tosin museon kaupasta lähti mukaan sentään Toronto Maple Leafsin t-paita.

Kaiken kaikkiaan Toronto oli todella mukava ja miellyttävä tuttavuus. En tiennyt kaupungista etukäteen juuri mitään. Niinpä Toronto pääsi yllättämään ainakin meikäläisen todella positiivisesti. Ison metropolin edut, mutta pienen kaupungin fiilis, helppo liikkua jne.
Jos suunnittelet matkaa Amerikan suurille järville, kannattaa Toronto ilman muuta sisällyttää reissuun. Läheltä Torontoa löytyvät myös maailmankuulut Niagaran putoukset, jotka sijaitsevat vain noin parin tunnin ajomatkan päässä. Niistä lisää ensi viikolla.

Teksti: Pete Salomaa
Kuvat: Päivi Salomaa

Salinkallion koulun ruokalassa järjestettiin keskiviikkona 10.6. yleisötilaisuus, jossa käsiteltiin Lahden kaupungin sivistystoimen palveluverkkosuunnitelman tilannetta, eli kouluverkkoehdotusta. Alustajiksi olivat saapuneet opetus- ja kasvatusjohtaja Lassi Kilponen, sekä sivistyslautakunnan varapuheenjohtaja Helena Salakka.

Lassi Kilponen toi viranhaltijaesityksessään esille seuraavaa: Lahdessa tulee ensisijaisesti keskittyä perusopetuksen pelastamiseen, vaikkakin hän ymmärsi hyvin niin sanotun oman koulun suojeluhalun. Lahdessa on jatkuva palveluverkkotarkastelumenettely, jonka avulla sivistystoimi pyrkii pysymään kokoajan tilanteen tasalla. Koulujen lakkauttamiskeskustelusta tulisi siirtyä etukäteissuunnitteluun kaavoituksen yhteydessä, eli jo yleiskaavoituksen suunnittelussa huomioitaisiin myös eri palveluverkkojen mitoitukset ja tarpeet.

Lahden ja Nastolan yhdistymishallitukselle esitetään 17.8. nykyisen palveluverkkoselvityksen pohjalta Salinkallion koulusta luopumista, heti kun sen väistötilakäyttö päättyy Launeen koulun valmistuttua. Ehdotuksen mukaan Launeen koulusta tehdään iso yhtenäiskoulu (ala- ja yläkoulu) rakentamalla uusi rakennus. Renkomäen koulusta toteutetaan nykyistä isompi alakoulu sekä remontoimalla, että laajentamalla sitä. Länsiharjun alakoulu säilyisi ennallaan.

Perusteluna muun muassa Etelä-Lahden oppilaspohjan riittämättömyys kahteen yläkouluun, sekä Salinkallion koulun mittavan remonttitarpeen kustannukset.

Oppilasarvion mukaan Etelä-Lahden alueella on noin 450-500 yläkoululaista alueen yläkouluissa. Jos tämä oppilasmäärä jatkossakin jaetaan kahteen yläkouluun, vaikeuttaa se opetusresurssien kohdentamiseen ja kasvattaa kustannuksia.

Salinkallion koulun korjaustarpeeksi on arvioitu lähes 17M€, joten nyt esitettävän vaihtoehdon (30-43M€) sijaan kolmen koulun vaihtoehto, jossa Salinkallio säilyisi, kokonaiskustannusarvio olisi 48M€. Salinkallion kouluun tehdyssä tutkimuksessa esille tulleita sisäilmaongelmia on käsitelty keväällä pidetyssä vanhenpainillassa.

Helena Salakka (kok.) kertoi sivistystoimen terveisiä palveluverkkosuunnitelmasta. Hän valotti muun muassa Lahden kaupungin YT-neuvottelujen vaikutusta koulujen määrään. Lautakunta on aikaisemmista kannanotoissaan asettunut Launeen koulun korvaamisen kannalle. Saimme kuulla myös, että koulu- ja varhaiskasvatuksen tilaratkaisut ovat kuntayhdistymishallituksen, ei sivistyslautakunnan käsissä.

Hyvin aktiivisessa keskusteluosiossa ruodittiin niin rakennusten kuntokartoituksia, tehtyjä korjauksia, koulujen sijoittumista asutukseen, kuin Launeen ohitienkin vaikutuksia Launeen kouluun, kuin koulumatkoihinkin.

Koulurakennusten korjauskustannukset ovat niin suuria, että maallikon on vaikea hahmottaa summien kohtuullisuutta, puhumattakaan arvioida niiden oikeellisuutta. Pehmeiden arvojen, kuten koulujen inhimillisyys ja ihmislähtöisyys, määrittäminen euroiksi on mahdotonta. Näin ollen rakennus- ja korjauskustannukset ovat voimakkaimmin ohjaavia tekijöitä, joiden pohjalta päätökset syntyvät.

Asukasennusteiden paikkansapitävyydessä on aiemminkin ollut heittoa, saati koululaisennusteissa. Koululaisten määrän ennustamisen voisi kuvitella olevan helppoa, koska vuosittainen syntyvyys tiedetään ja muuttoliike on melko vakiota. Kuinka lapsiperheet sijoittuvat eri alueille, onkin kimurantimpi ennustettava. Kaavoituksen mukaan uusien alueiden osalta jonkinlainen ennustettavuus on olemassa, mutta niin sanottujen vanhojen alueiden sukupolvenvaihdokset aiheuttavat suuria muuttujia, joita ei täysin osata huomioida.

Länsiharjun koulu pullistelee tilanahtaudessa ja ennusteen mukaan oppilasmäärät kasvavat huomattavasti. Nämä alakoululaiset vanhenevat yläkoululaisiksi, jolloin oppilasmäärät kasvata myös sillä puolella. Ehkä oppilaita riittäisi myös Salinkalliolle?

Väistötilojen osalta ihmetystä herätti, miksi kaikki sullotaan Launeen koulun kentälle, rakennustyömaan vierelle, vaikka tilaa olisi muuallakin, kuten Salinkallion koululla.

Keskustelussa esille tuli sellainenkin seikka, ettei Salinkallion koulun sisäilmatutkimus ollut kaiken kattava, vain pinnoilta otettujen näytteiden perusteella tehty.  Heräsi kysymys, ovatko eri koulujen kesken tehdyt tutkimukset vertailukelpoisia?

Julkisen liikenteen reittiverkostoa tulee kehittää huomioiden kouluverkon muutokset joka puolella kaupunkia. Etelä-Lahdesta puuttuu kokonaan poikittaisliikenne, joten jos yläkoulu keskitetään Launeen kouluun, monet oppilaat joutuisivat linja-autoa käyttäessään vaihtamaan autoa matkakeskuksella. Ei kuullosta järkevälle.

Launeen linjaus tulisi menemään alle 150 metrin päästä Launeen koulurakennuksesta. Kyseessä on moottoritie! Liikenteen hiukkaspäästöt ja melu koulualueelle tulisi olemaan merkittävä haitta koulua käyville lapsille. Salinkallion koulu taasen sijaitsee suojaisasti havupuiden syleilyssä, asutusalueen keskellä, jossa on iso tontti lisärakentamisen mahdollistaen.

Keskustelun lomassa useamman kerran esille tuli erikoinen ’veto’ Launeen koulun suuntaan: Aivan kuin väkipakolla toimia vietäisiin tuonne Sokeritopan juurelle. Liekö Sokeritopan kukkula tulevaisuudessa uhattuna, kun uuden koulun vuoksi tontilla tulisi tehdä merkittäviä maansiirtotöitä rinteen poistamiseksi rakennuksen tieltä? Koulun rehtori on julkisuudessa jo ennen virallisia raportteja kertonut tekevänsä yhtenäiskoulun Launeelle, muun muassa koska Salinkalliolla on sisäilmaongelmia.

Salinkallion koulu on vuosia panostanut oppilaiden luovuuden kehittämiseen ja tarjoaa erinäisiä valinnaisia aineita, kuten esimerkkinä liikunnassa keilaaminen. Koulun erinomaisen sijainnin vuoksi sen lähiympäristössä on useita harrastuspaikkoja. Salinkallio on saanut kunniaa huomioimalla alakoulussa heikommin menestyneet oppilaat niin, että he eivät ole syrjäytyneet, vaan saaneet suoritettua oppivelvollisuutensa kelvollisesti päätökseen ja näin saaneet elämästä kiinni. Näitä asioita ei vain voida rahalla mitata.

Yleisötilaisuuden jälkeen Helena Juutilaisen ehdotus kansalaiskeräyksestä homekoiratutkimukseen Salinkallion koululla tulee suhtautua vakavasti. Muutoinkin meillä on nyt vaikuttamisen aika. Jos haluamme säilyttää koulun, on koottava ryhmä aktiivisia ihmisiä, jotka aloittavat työ Lahti-Nastola yhdistymishallituksen suuntaan. Mikäli haluat osallistua ja vaikuttaa, ota yhteyttä sähköpostilla hannu.mieskolainen@gmail.com. Yhdessä voimme aloittaa määrätietoisen ja asiallisen työskentelyn.

Kiitokset alustajille, koulun henkilöstölle, joka järjesti pullakahvit, sekä aktiiviselle yleisölle!

Hannu Mieskolainen