Lahden seudun liikenteen aikatauluissa sekä reiteissä tapahtui merkittäviä muutoksia 4. elokuuta alkaen. Joukkoliikennesuunnittelija Timo Varshukov kertoo, että erityisesti Launeen alueella reittejä on tarkistettuaikatauluhaasteiden, asiakaspalautteiden ja liikenteen sujuvuuden perusteella.
– Linja 2 on ollut melko mutkainen ja kiertänyt monia katuja ja se on aiheuttanut suuria aikatauluhaasteita. Nyt tämä reitti jaetaan kahdeksi erilliseksi linjaksi, jolloin linjan 2 reitti suoristuu ja poistuvaa reittiosuutta korvaa uusi linja 32.

Uusi reitti ei enää kulje aiempaa Kaarikadun ja Mäntsäläntien kautta Rastankadulle ja Porvoonjoentielle, vaan se kulkee suoremmin Launeenkadulta Patomäentielle ja Luhdantaustankadulle.
– Tämä reittimuutos tuo parannuksia erityisesti Launeenkadun eteläosaan, jossa bussiliikenne tihenee merkittävästi.

Samalla aiempi kiertävä linja jaetaan kahdeksi erilliseksi linjaksi.
– Uudistuksella tavoitellaan aikataulujen pitävyyttä ja työmatkaliikenteen parempaa sujuvuutta.

Etelätiellä ja Rastaankadulla on 30 km/h nopeusrajoitukset ja tasa-arvoisia risteyksiä ja se on tehnyt liikenteestä hidasta.
– Uusi reitti poistaa näitä pullonkauloja, Varshukov sanoo.

Uusi linja palvelee tuttuja alueita

Linja 32 ajaa täysin uutta reittiä, joka erkanee vanhasta linjasta ja se palvelee edelleen Kaarikadun, Mäntsäläntien ja Porvoonjoentien aluetta Patoniityssä.
– Käytännössä tämä tarkoittaa, että aiemmin yksi pitkä ja mutkikas linja korvataan kahdella suoremmalla ja nopeammalla vaihtoehdolla.

Linjat 2 ja 32 kulkevat 30 minuutin vuorovälein aamusta iltaan, mikä muodostaa 15 minuutin vuorovälin linjojen yhteisellä osuudella. Aiemmin vuoroväli oli 30 minuuttia päivällä ja 20 minuuttia ruuhka-aikana.
– Tämä tuo lisää vaihtoehtoja etenkin työmatkaliikenteeseen.

Hiljaisempina aikoina liikennöidään linjaa 2K, joka kulkee vanhaa reittiä Kaarikadun ja Mäntsäläntien kautta Porvoonjoentielle ja Kärkkäisen alueelle.
– Tämä varmistaa, että entisen linjan 2 kysytyimmille osuuksille on edelleen laajat liikennöintiajat. Yöaikaan myös linjat 1Y ja 5Y palvelevat linjan 2 reittiosuuksia.

Liipolasta Uudenmaankadulle suoraan

Linja 1:n reitti muuttuu siten, että Liipolasta ajetaan suoraan Uudenmaankatua. Linja 13 saa Launeenkadulle tuekseen linjan 2, joka samalla korvaa linjan 1 palvelua Launeenkadun pohjoisosassa. Alueella liikennöi myös linja 3.
– Renkomäessä linjaa 3 ei enää ajeta, vaan sen korvaa linja 7, jonka vuoroväli ruuhka-aikana tihenee 20 minuuttiin. Myös viikonloppuliikennettä lisätään ja se parantaa alueen palvelua.

Syksyn aikana otetaan käyttöön uusia 15 metriä pitkiä linja-autoja, jotka tulevat liikennöimään erityisesti Nikkilän ja Renkomäen linjoilla.
– Näillä linjoilla ajetaan myös täyssähköbusseilla uuden liikennöintisopimuksen mukaisesti.

Metsä-Hennalan ja Jokimaan alueilla palvelutaso säilyy ennallaan.
– Osa Metsä-Hennalan alueelle tulevista vuoroista päättyy Kauppatorille ja ajetaan jatkossa tunnuksella 12B.

Asiakaspalautteet mukana suunnittelussa

Suunnittelussa on huomioitu laajasti asiakaspalautteita. Erityisesti Kaarikadun alueelta on tullut viestinnällisiä kysymyksiä Lahden kaupungin liikennesuunnitteluun, koska osa asukkaista luuli, että alueen bussiliikenne loppuu kokonaan.
– Olemme pyrkineet informoimaan muutoksista aktiivisesti, Varshukov painottaa.

Uudistuksen keskeinen tavoite on sujuvoittaa työmatkaliikennettä.
– Aikataulusuunnittelussa pyritään huomioimaan suurten työnantajien työaikoja, ja erityisesti iltavuorojen tarpeisiin on kiinnitetty huomiota.

Työvuorojen alku- ja loppuajat on otettu huomioon reittien suunnittelussa. Joukkoliikenteen yksi tärkeimmistä tehtävistä on mahdollistaa työntekoon pääsy ilman omaa autoa.
– Olemme sitoutuneet tekemään tästä toimivan ja arkea tukevan järjestelmän, Varshukov tiivistää.

Muistilista matkustajille
• Uudet reitit ja aikataulut voimaan 4.8.
• Tarkista oma linjasi ja mahdolliset muutokset osoitteessa: lsl.fi
• Palautetta voi edelleen antaa Lahden kaupungin liikennesuunnitteluun ja se huomioidaan suunnittelussa jatkossakin

Petri Görman

Rippipappi Riitta Särkiö, Kiti Vilén, Joona Haapalahti ja Nicolas Hälinen kehuivat yhdessä Siikaniemen uutta ilmettä.

Launeen seurakunnan pitkäaikainen pappi Riitta Särkiö on ollut mukana rippikoulutyössä vuosikymmeniä.
– Olen ollut pappina Launeella 36 vuotta. Rippikoulu on vuoden stressaavin, mutta samalla antoisa työtehtävä.

Särkiön mukaan rippikoulu tavoittaa enemmän nuoria kuin mikään muu kirkon toiminta.
– Ylen tutkimuksen mukaan yli 70 prosenttia nuorista käy rippikoulun.Tämä elämänvaiheeseen kuuluva perinne on säilynyt ja kantaa sukupolvelta toiselle.

Rippijuhlat ovat monelle tärkeä motivaattori, mutta silti nuoret tulevat mukaan ennen kaikkea siksi, että haluavat. Siikaniemen leirillä oli mukana 25 nuorta
– Leirillä rytmi rakentuu kahdesta parin tunnin työskentelystä päivässä, joita pidetään joko luokassa tai muissa tiloissa. Päivään kuuluu lisäksi useampi hartaus. Välissä on vapaata ja ohjattua vapaa-aikaa. Uidaan, veneillään, saunotaan ja syödään viidesti päivässä, Särkiö kertoo.

Isoset vetävät pienryhmiä ja niin sanottuja Raamis-ryhmiä.
– Yhteislaulu on tärkeä osa rippikoulua. Tänä vuonna on mukana useampi kitaristi, ja leirinuotioilta on odotettu hetki.

Ennen leiriä ryhmällä oli seitsemän tapaamista, joista ensimmäinen järjestettiin jo helmikuussa.
– Meillä on ollut nuorteniltoja, messuja ja muuta ohjelmaa, mutta vasta leiri hitsaa porukan kunnolla yhteen.

Nauru ja ystävyyssuhteet tekevät leiristä ikimuistoisen
– Ei ole mitään yksittäistä hetkeä, jonka voisin nimetä parhaaksi, mutta paljon olemme nauraneet yhdessä, kertoo Kiti Vilén.

Vapaa-ajalla on pelattu biljardia ja koottu palapeliä.
– Koko ajan on ollut jotain tekemistä. Täällä ei ole ollut tylsää.

Reipas rippikoululainen kuvailee itseään sosiaaliseksi ihmiseksi, jolle porukassa oleminen on luontevaa ja mukavaa.
– Rippikoulun isossa ryhmässä on ollut helppo olla oma itsensä. Tuntuu kuin olisi oman luokan kanssa jossain. Meitä on iso porukka, mutta monikaan ei tunne toisiaan entuudestaan. On ollut hienoa seurata, kuinka porukka hitsaantuu yhteen.

Yhteisöllisyys on kantanut leirillä alusta asti.
– Positiivinen ilmapiiri ja toimiva arki ovat syntyneet sekä muiden leiriläisten että ohjaajien ja isosten ansiosta. Ohjaajat ja isoset ovat vaikuttaneet todella paljon siihen, miten kivaa täällä on ollut. Toivottavasti näen joitakin heistä myös leirin jälkeen.

Yhteisöllisyyttä ja pohdintaa

Joona Haapalahti kertoo lähteneensä rippikouluun osin kavereiden perässä, mutta myös omasta vakaumuksesta.
– Uskonasiat ovat olleet elämässäni läsnä, joten rippikouluun osallistuminen oli minulle itsestään selvää. Täällä on ollut mahtavaa olla ja kaikkien kanssa tulen hyvin juttuun.

Nuorimies kiittelee erityisesti leirikeskus Siikaniemen uutta ilmettä.
– Remontin jälkeen paikka on hänen mielestään todella hieno. Jokaisessa huoneessa on oma vessa, ja alueen yleisilme on kaunis ja viihtyisä. On ollut mukavaa tehdä asioita ulkona, ja erityisesti iltahartaudet ovat jääneet mieleen.

Isosten erilaiset elämäntarinat ovat herättäneet rippileiriläisissä ajatuksia.
– Olen pohtinut monia rippikouluun liittyviä teemoja leirin aikana. En vielä tiedä, haluanko itse joskus isoseksi, mutta jatkoriparille lähden kyllä. Toivottavasti muistan rippileiriltä kaikki mukavat ihmiset.

Iltahartaudet jättävät jäljen

Myös Nicolas Hälinen viettää yhdeksän päivää Siikaniemen leirillä ja kertoo viihtyneensä hyvin.
– Kaverit ovat olleet todella upeita ja ulkona on ollut kiva tehdä kaikkea. Luonto on täällä hieno.

Hälinen on ollut useasti ennen rippikoululeiriä Siikaniemessä, mutta leirikeskuksen uusi ilme on hänen mielestään upea.
– Siikaniemen kirkon peruskallioseinä on myös kaunis. Minulle iltahartaudet ovat olleet erityisen vaikuttavia hetkiä. Niissä kokoontuu iso ryhmä yhteen. On ollut hienoa kuunnella ohjaajien ja isosten puheita. He ovat mukavia tyyppejä, joille voi puhua mistä vain.

Hälinen uskoo, että ainakin rippijuhlat jäävät mieleen.
– Ehkä myös leirin tärkeät keskustelut ja tunnelmat säilyvät muistoissa pitkään.

Teksti: Petri Görman
Kuva:Vilho Lappi

Lanun veistokset sulautuvat osaksi metsää kuin olisivat aina olleet siellä. Jokainen vuodenaika paljastaa teoksista uuden puolen, Lahti-opas Inga Blomqvist kertoo.

Lahden keskustan kainalossa, Kariniemen metsän siimeksessä kohoaa ainutlaatuinen taidepuisto, jossa taide ei hallitse maisemaa, vaan se elää sen kanssa. Lanu-puistossa voi pysähtyä, hiljentyä ja nähdä, miten luonto ja taide sulautuvat toisiinsa. Heinäkuussa vietettiin lahtelaisen kuvanveistäjän, Olavi Lanun (1925–2015) syntymän 100-vuotisjuhlaa. Lanu tunnetaan ympäristötaiteen uranuurtajana ja tinkimättömänä kokeilijana, jonka kädenjälki näkyy yhä elävästi Lahden katukuvassa, erityisesti hänen suurimmassa taideteoksessaan Lanu-puistossa.

– Tervetuloa Lanu-puistoon! Tiesittekö, että tänään tulee kuluneeksi sata vuotta Olavi Lanun syntymästä? Mikä olisikaan parempi paikka puhua hänen elämästään ja taiteestaan kuin tämä puisto, jossa luonto ja veistokset kulkevat käsi kädessä, Lahti-opas Inga Blomqvist sanoo.

Lahti-opas Blomqvist muistuttaa, että Lanun taide ei huuda.
– Se kuiskaa ja juuri sitä Lanu halusikin. Hänen mukaansa veistosten pitää nousta esiin luonnosta yllättäen, kuin ne olisivat aina kuuluneet tänne.

Lanu oli ennen kaikkea taiteilija, joka teki tilaa luonnolle.
– Hän ei halunnut kaataa puita, ei siirtää kiviä pois tieltä, vaan asetteli teokset siihen, missä luonto oli jo valmiina.

Taiteilijalta se vaati Lahti-oppaan mukaan herkkyyttä ja nöyryyttä.
– Se vaati myös ennen kaikkea rohkeutta. Hän oli ympäristötaiteen pioneeri aikana, jolloin koko termiä ei juuri tunnettu.

Paikalliset löytävät puiston uudelleen

– Lanu-puisto on elävä ympäristö, joka vaihtaa muotoaan vuodenaikojen mukaan. Valon ja varjojen leikissä veistokset muuttuvat ja joskus ne melkein katoavat maisemaan.

Lahti-opas Blomqvistin mukaan Lanun teokset tekevät hyvää ihmiselle.
– Ne eivät opeta tai vaadi, vaan ne antavat tilaa olla ja katsoa. Tänne tulee usein lahtelaisia, jotka sanovat, etteivät ole koskaan ennen käyneet täällä, vaikka asuvat ihan lähellä. Sitten he palaavat uudestaan ja uudestaan puistoon ihailemaan Lanun taideteoksia.

Ympäristötaiteilijan juuret olivat Lahdessa, mutta hänen katseensa oli aina kauempana, maailmalla.
– Hän opiskeli taidetta muun muassa Pariisissa ja sai kansainvälistä tunnustusta, kuten palkinnon Venetsian Biennalessa vuonna 1978. Siitä alkoi hänen matkansa kohti suurinta teostaan eli tätä Lanu-puistoa. Nyt seisomme kaupungin sydämessä, keskellä hänen suurinta työtään, Blomqvist sanoo pysähtyen sammalpeitteisen ihmishahmon äärelle.

Kierroksilla ihmiset kyselevät usein Blomqvistin omaa suosikkiteosta.
– Oikeastaan kaikki Lanun teokset ovat kuin ystäviä. Ne eivät puhu kovaan ääneen, mutta jos kuuntelee, ne kertovat paljon.

Puisto muuttuu vuodenaikojen mukana ja kesällä valo paljastaa yksityiskohdat.
– Syksyllä lehdet tekevät teoksista osan maata ja talvella lumi hiljentää. Keväällä kaikki herää taas uudelleen. Lanun taide kasvaa, muuttuu ja hengittää luonnon mukana.

Lanun perintö elää
– Lanu-puisto on paikka, jossa hänen taiteensa hengittää vapaasti. Puistossa kulkija saa etuoikeuden nähdä, miten hiljainen taide voi puhutella vahvemmin kuin äänekäs julistus.

Lahti-opas Blomqvistin mielestä Lanun teokset eivät ole vain veistoksia.
– Ne ovat tiloja, joissa sielu voi levätä. Lanun 100-vuotisjuhlavuosi muistuttaa meitä hänen merkityksestään suomalaiselle taiteelle ja luonnon arvostukselle.
– Hän ei rakentanut taloja, vaan hän rakensi hiljaisuuden ja kauneuden täyttämiä hetkiä. Jos kaipaat pysähtymistä, niin se käy Lanu-puistossa. Ehkä jokin veistos siellä kuiskaa sinullekin jotain.

Lahti-opas kertoo, että Lanu aloitti kuvataiteilijana.
– Hän piirsi ja maalasi, mutta pian veistokset veivät mukanaan. Lanua ei kiinnostanut ideologia, vaan tekemisen ilo. Betoni, lumi, multa ja pajut olivat materiaaleja, joista Lanu oli eniten kiinnostunut.

Petri Görman

Kesän aikana Konsta Hietanen aikoo nauttia täysillä musikaalista, jossa hän esiintyy. – Kun kävelen Munkkiniemen kreivin roolissa näyttämölle tyylikkäästi, niin säilytän itse kuitenkin rennon lahtelaisen miehen otteen mielessä, esiintymistä jännittäen, mutta siihen kuitenkin täysillä eläytyen.

Lahtelainen näyttelijä ja laulaja Konsta Hietanen nähdään tänä kesänä pääroolissa Kivinokan kesäteatterissa Helsingissä. Klassikkoelokuvaan pohjautuva Katariina ja Munkkiniemen kreivi saa ensi-iltansa 29. kesäkuuta, ja Hietanen loistaa lavalla musikaaliversion nimiroolissa.

Esityksiä on luvassa aina elokuun loppuun saakka. Kyseessä on ensimmäinen kerta, kun tämä suomalainen elokuvaklassikko tuodaan näyttämölle musiikaalina.

– Tällaisista produktioista pidän. Ei kopioida elokuvaa, eikä lavalla nähdä Suomi-filmin ylinäyttelemistä. Yritämme tuoda tarinan tähän aikaan niin, että se koskettaa yleisöä.

Hietanen tunnustaa, että rooli Munkkiniemen kreivinä kiehtoo monella tasolla.
– Munkkiniemen kreivissä on tyyliä. Kun puvut pukee päälle, niin miehen ryhti kohoaa silloin väkisin.

Myös laulut tuovat rooliin erityistä syvyyttä.
– Nämä suomalaiset klassikkolaulut ovat myös makeita laulaa. Niitä kuulin jo lapsena ja nyt pääsen esittämään niitä itse.

Artisti Hietanen kertoo, että musikaali on aina tunteiden vuoristorataa.
– Nyt ollaan isolla porukalla näyttämöllä. Tässä ryhmässä jännitys on erilaista kuin soolokeikoilla.

Kivinokan kesäteatteri on Hietaselle tuttu paikka myös katsojana. Viime kesänä hän näki siellä Viulusoittaja katolla -esityksen ja jäi vaikutuksen alaiseksi.
– Toivon, että teatterin ainutlaatuinen tunnelma ja karheus säilyvät myös tulevaisuudessa. Kivinokka on uniikki miljöö.

Kiireinen kesä, mutta hetkiä jää myös perheelle

Kesä ei kuitenkaan ole Hietaselle pelkkää työtä. Vapaahetket hän viettää perheensä kanssa mökkeillen ja uimarannoilla.

– On mukavaa nauttia lasten kanssa eväsherkuista uimarannalla ja pelata samalla jalkapalloa. Rakastan myös mökkeilyä, vaikka omaa mökkiä ei olekaan.

Hietanen muistelee vieläkin lämmöllä omia lapsuutensa kesälomamatkoja perheen kanssa.
– Serkun vanhempien mökillä käytiin paljon ja kummisedän veneellä reissattiin paljon. Juuri ne pienet matalan kynnyksen reissut jäivät minulle mieleen parhaiten.

Sama meininkiä Hietasen perhe aikoo vaalia myös nyt, kun koko poppoo suuntaa muutaman päivän retkille Suomen kesään.
– Nyt ei ole paljon vapaata, mutta järjestämme muutaman päivän irtiottoja lapsille eri puolille Suomea.

Savun ja tervan tuoksu luovat Hietaselle aina hyvän kesäfiiliksen.
– Sen lisäksi suomalainen koivu tuoksuu kesältä.

Myös makkara kuuluu olennaisena osana Hietasen kesään.
– Ehkä sitä syön vähän liikaakin ympäri vuoden, mutta hyvää se on kuitenkin aina.

Lahdessa riittää tekemistä myös kesällä

– Lahti on hyvien mahdollisuuksien kesäkaupunki. Möysän, Mukkulan ja Messilän rannat vetävät meidän perhettämme puoleensa ja myös Launeen perhepuisto. Ja satamassa on aina mukava piipahtaa kahvilla kavereiden kanssa.

Mailapelien monitaituri Hietanen hurahti tennikseen oikein kunnolla viime kesänä.
– Nyt tennis on kulkenut mukana läpi talven ja pelaan Kankolan kentällä, vaikka yksin sitä seinää vasten sitä. Myös perheen lapset ovat joutuneet kokemaan pelaajan ominaisuudessa isän uuden peliharrastuksen.

Syyskuussa Hietasen kalenterissa on jo hieman enemmän tilaa ja silloin mies aikoo ladata akkujaan loppuvuoden keikkojaan varten.
– Alkusyksyyn olen sopinut muutaman laulu- ja puhekeikan, mutta silloin aion olla hieman lomalla.

Lokakuussa Hietanen lähtee kiertueelle Maria Lundin ja Tomi Metsäkedon kanssa.
– Marraskuussa työllistävät jo joulukiertueen harjoitukset ja ensimmäiset joulukonsertit on sovittu jo marraskuun loppuun.

Petri Görman

Omalähiön päätoimittaja Petri Salomaa on tunnettu tekijä myös musiikkipiireissä sekä Francinen että Pääesiintyjien kontrabasistina sekä säveltäjänä ja sanoittajana.

Muusikko ja Omalähiö-lehden päätoimittaja Petri Salomaa täytti juhannusaattona 60 vuotta. Hän myöntää suoraan, että ikä numerona tuntuu pahalta.
– Viisikymppisenä ei tuntunut miltään, mutta nyt tuntuu oikeasti vanhalta.

Silti elämässä on nyt paljon hyvää. Ruuhkavuodet ovat takana, lapset muuttaneet omilleen, ja lapsenlapsien myötä Salomaa sanoo löytäneensä uudenlaisen rauhan.
– Enää ei tarvitse todistella mitään. Kunnianhimoa toki on edelleen, mutta elämä ei ole enää pelkkää suorittamista. Nyt eletään, nautitaan ja korjataan ne hedelmät, jotka on aiemmin kylvetty.

Salomaa on tehnyt urallaan 16 albumia ja toimii nykyisin Omalähiö-lehden päätoimittajana. Molemmat intohimot kulkevat rinnakkain ja ruokkivat toisiaan.
– En olisi ikinä uskonut olevani mukana tekemässä 16 albumia musiikkia. Alussa ajattelin, että ehkä saadaan kolme valmiiksi ja sitten pitää siirtyä oikeisiin töihin. Nyt teen molempia, ja se tuntuu hyvältä.

Lehtityön kipinä syntyi jo lapsena, kun pieni Petri istui taittopöydän alla ja nosteli pudonneita lehtileikkeitä lattialta.
– Ajattelin, että tämä on siistiä hommaa. Nyt teen itse lehteä jatkaen vanhempieni elämäntyötä ja saan tehdä juuri sitä, mitä rakastan.

The Francine – oma ääni ja suunta

Vuonna 1987 perustettu rockabilly-henkinen The Francine on Salomaan musiikillinen kivijalka. Ensimmäisissä treeneissä bändi saattoi soittaa kahdeksan tuntia putkeen.
– Heti kun pääsin kavereiden kanssa yhdessä soittamaan, niin tiesin, että tämä on se juttu.

Salomaa on soittanut vuodesta 1989 läskibassoa, soitinta johon hän rakastui rockabillyn kautta.
– Ray Campi, Buck Jones ja Stray Catsien Lee Rocker olivat ratkaisevia esikuvia soitinvalintaan musiikkiuralle.

Salomaan musiikkifilosofia on ollut aina kokeilunhaluinen.
– Musiikki on vapaata ja erilaisia juttuja saa aina rohkeasti kokeilla. Klassinen musiikki on ainoa, jossa on oikeasti sääntöjä. Kaikessa muussa musiikissa voi uskaltaa heittäytyä ja sekoittaa eri tyylilajeja.

Salomaan Pääesiintyjät-yhtye on tästä hyvä esimerkki, koska heidän musiikissaan genrerajat hälvenevät ja heidän musiikissaan yhdistellään sitä, mikä kuulostaa hyvältä.
– Viihdemusiikissa ei ole sääntöjä. Yleisö saa päättää, onko se hyvää vai ei.

Musiikin merkitys ei katoa

Salomaa kertoo edelleen innostuvansa, kun kuulee hyvän biisin.
– En enää jaksa kuunnella kokonaisia albumeja alusta loppuun. Yksittäiset kappaleet pysäyttävät.
Pääesiintyjien Iiris ja The Francinen Goodbye Forever ovat muusikko Salomaan omat suosikit omista sävellyksistä.
– Yhä edelleen tulee hyvä fiilis, kun näitä biisejä kuuntelee. Kiva, että olen onnistunut tekemään muutaman ihan mukiinmenevän ralllin, jotka ovat antaneet hyviä fiiliksiä muillekin kuin itselleni.

Uusin kappale Matkalla on kantrihenkinen iskelmä Pääesiintyjien tuotannossa.
– Se on mun elämäntarina tiivistettynä. Kirjoitin biisin tosi nopeasti ja se kertoo siitä, että koti on se perimmäinen syy olla olemassa. Menestyminen ei siis ole elämän tärkein asia.

Yhteisö, perhe ja matka itsessään tärkeintä

Nuoruus Launeella 1970-luvulla oli yhteisöllistä.
– Meitä oli sellainen jopa 20–30 hengen porukka, joka kokoontui Alijuhakkalan kentälle. Kuunneltiin rockabillyä ja joskus juotiin pussikaljaa. Silloin ei ollut kännyköitä, eikä somea. Kohtaamiset toisten nuorten kanssa oli tärkein juttu.

Nykyinen kulttuuri mietityttää.
– Spotify on keksintö suoraan helvetistä. Ennen levyn kannet luettiin todella tarkasti moneen kertaan ja ahmittiin levystä kaikki tieto esiin. Nyt selataan vain biisejä eteenpäin kuin Tinderissä.

Perhe on ollut Salomaalle elämän perusta. Vaimo Päivi on ollut rinnalla lukiosta asti. Neljä lasta ja nykyään lapsenlapset tuovat elämään merkityksen.
– Onnellisimmaksi minut on tehnyt perhe. Kun lapset kysyivät, mikä on suurin saavutukseni, niin vastasin, että te olette suurin saavutukseni.

Katse eteenpäin

Salomaa sanoo elävänsä päivän kerrallaan. Hän ei haikaile taaksepäin, eikä murehdi tulevaa.
– On mukava edelleen päästä keikalle ja soittaa ihmisille. Ei sillä ole väliä, onko se Orimattila vai Los Angeles. Kun menee lavalle, niin kaikki muu unohtuu.

Keikkakiertueilla on parasta, kun kesällä nousee kuumaan pakettiautoon ja pysähdytään jossain uimaan ja nauretaan asioille yhdessä.
– Nyt vaan vanhemmat äijät tekevät saman, hieman hitaammin.

Vaikka musiikillinen ura ei kansainvälisesti koskaan kunnolla breikannut, niin Salomaa ei kadu mitään.
– Tehtiin omista lähtökohdistamme musiikkia ja se oli oikea ratkaisu. Meillä oli perheet ja työt. Emme hypänneet tyhjän päälle, emmekä myöskään polttaneet itseämme loppuun.

Muusikko Salomaan mukaan nyt on hyvä hetki hidastaa, mutta ei pysähtyä.
– Jos vielä jotain musiikkirintamalla tapahtuu, niin se on hienoa. Jos ei, niin ei se mitään haittaa. On tässä jo aika paljon saanut aikaan.

Petri Görman

Timo Sandberg jatkaa rikoskirjallisuuden ja sosiaalihistorian yhdistämistä ainutlaatuisella tavalla  ja paikallisuus on edelleen hänen työnsä sydän.
– Minulla taitaa olla persoonallinen tapa kirjoittaa. Se on kai vienyt lukijat mukanaan. Ja mikä tärkeintä, olen saanut tallentaa menneisyyttä tavalla, joka ehkä jää elämään myös tuleville sukupolville

Kirjailija Timo Sandbergin kahdeksas rikosromaani Surmasatama vie lukijan vuoteen 1950 ja Lahden satamaan. Se oli aikaa, jolloin Suomi yritti vielä toipua sodan jälkeisistä haavoista. Kirja jatkaa Sandbergin tuttua linjaa. Hän yhdistää koukuttavaa rikosjuonta ja taustalla soljuu tarkasti tutkittu tarina lähihistoriasta.
– Mietin pitkään, mistä ajanjaksosta seuraava kirjani kertoisi. Olen aina ollut kiinnostunut historian tapahtumista, jotka ovat järisyttäneet koko kansakuntaa, mutta vuosi 1950 tuntui pitkään hiljaiselta, kunnes avasin Kansallisarkistossa Lahden rikospoliisin mapin.

Mitään suuria rikoksia ei vuodelta 1950 löytynyt, mutta sitäkin enemmän pieniä väkivaltaisia ja usein selvittämättä jääneitä tapauksia.
– Niitä tapahtui erityisesti Lahden sataman alueelta.

Sodan jälkeen satama oli vilkas paikka, koska puutavaraa liikkui ja sotakorvaukseksi sovittuja tavaroita kulki sen kautta.
– Alue veti puoleensa myös rikollista ainesta.

Sandbergin mukaan nuoriin naisiin kohdistuneita rikoksia ei siihen aikaan juuri tutkittu.
– Ne ohitettiin tai niitä vähäteltiin. Se tuntui niin epäoikeudenmukaiselta ja päätin rakentaa tarinan juuri siitä maailmasta, Sandberg sanoo.

Elämänmakuista historiaa

– Surmasatama on paitsi dekkari, mutta myös ajankuva. Sandberg kertoo kirjassa siitä, miten ihmiset yrittivät rakentaa uutta elämää sodan jälkeen.
– Osa onnistui, moni ei. Pettymykset, työttömyys ja sodan henkiset arvet näkyivät kaikkialla. Rintamamiehet kokivat, ettei heitä enää muistettu, vaikka heidän piti olla uuden Suomen rakentajia.

Sandberg kertoo kirjassa, miten nämä pettymykset vaikuttivat ihmisiin.
– Myös nuoret turhautuivat, kun heille ei annettu mahdollisuuksia.

Kirjan henkilöhahmot heijastelevat tätä aikaa.
– Osa omien kokemusteni ja sukuni tarinoiden pohjalta. Näitä asioita olen aina kertonut kirjoissani.

Kirjan päähenkilönä jatkaa Otso Kekin poika Urho, joka alkaa poliisina. Sandberg kertoo, että sai lisäsisältöä juoneen rakentamalla tarinaa Urhon poliisikokemusten ja nuoren miehenongelmallisten naissuhteiden ympärille.
– Siitä muodostui seikkailu, johon itsekin innostuin.

Oikeista muistoista fiktioksi

Sandberg on tunnettu siitä, että hänen kirjansa ammentavat todellisista tapahtumista ja paikoista.
– Monet tarinan yksityiskohdat ovat peräisin omista muistoista lapsuudesta ja nuoruudesta. Kävimme ongella satamassa, hypimme tukkilautoilla ja melkein hukuin kerran siellä. Se oli meidän lapsuutemme leikkikenttää.

Satamassa kytättiin puliukkoja ja varjostettiin rakastelevia pareja.
– Nämä kaikki pienet hetket olen tallentanut ja tuonut mukaan kirjaan, Sandberg naurahtaa.

Suvun tarinat ovat aina olleet Sandbergin kirjoittamisen pohja. Hänen äitinsä ja isoäitinsä muistot on kirjattu muistiin.
– Isoäiti kuoli varhain, mutta hänen tarinansa elävät edelleen kirjailijan kynän kautta. Äiti sairastui myöhemmin muistisairauteen, mutta valokuvien avulla hän palautti asioita mieleen. Minä keräsin ne talteen.

Sandbergin kirjoittajaura alkoi suvun muistojen pohjalta.
– Ehkä nämä kirjat ovatkin jonkinlainen lahja omille lapsille ja lapsenlapsille. Olisi hyvä, että he tietäisivät, millainen maailma joskus oli.

Kirjailijan polku ja kirjoittamisen filosofia

Sandbergin esikoisteos ilmestyi jo vuonna 1990, mutta hän kertoo vierastaneensa pitkään kirjoittamista lähelle omaa elämäänsä. Heittola-sarja sai alkunsa Järvenpäästä, mutta myöhemmin hän päätti sijoittaa tarinat Lahden ja Hollolan maisemiin, joissa myös itse on pitkään asunut.
– Monet suomalaiset dekkarit kertovat paikallisista tarinoista. Olen kokenut, että tässä on ollut hyvä maaperä ja lukijoita kiinnostavat paikat ja ihmiset, jotka tuntuvat tutuilta.

Kirjoittaminen ei ole aina sujunut helposti. Niinpä Surmasatamasta tuli kahden vuoden projekti. Kustannusprosessia viivästytti myös kustannustoimittajan vaihtuminen, mutta lopulta päätettiin, että kirja julkaistaan keväällä 2025.
– Keväällä kirjat saavat usein paremmin näkyvyyttä. Ja ehkä tämä nyt toimii näin.

Sandbergin kirjoitustyyliä on kiitelty selkeydestä ja vaivattomasta luettavuudesta. Kirjailija itse toteaa, että helppolukuisen tekstin kirjoittaminen on yllättävän vaikeaa.
– Pidän siitä, että lauseet ovat napakoita, ettei lukija huku pitkiin koukeroihin. Haluan, että tarina vie mukanaan, mutta ei eksytä.
Tässä asiassa esikuvani on Ernest Hemingway, joka aloitti uransa opettelemalla lyhyiden lauseiden kirjoittamista.
En kuitenkaan halua kirjoittaa sähkösanomakieltä, koska juonen ja tunnelman täytyy aina kantaa.

Petri Görman

Launeen kirkkoherra Heikki Pelkonen korostaa kunnioittavaa keskustelua eri tavoin ajattelevien välillä. – Yhteistyö on ollut rakentavaa eri tavalla ajattelevien ihmisten välillä.

Kesäkuun alussa voimaan astunut piispainkokouksen uusi pastoraalinen ohje on herättänyt keskustelua myös Lahden seurakunnissa. Uusi ohjeistus linjaa, ettei pappeja, jotka vihkivät tai siunaavat samaa sukupuolta olevia pareja, tule enää rangaista. Kirkon virallinen avioliittokäsitys pysyy edelleen yhden miehen ja yhden naisen välisenä liittona, mutta uusi ohje merkitsee suurta muutosta kirkon sisäisessä käytännössä.
Piispainkokouksen linjauksen takana on nyt enemmistö piispoista, mikä tekee siitä aiempaa vaikuttavamman. Uuden pastoraalisen ohjeen mukaan samaa sukupuolta olevien parien siunaamisesta tai vihkimisestä ei enää seuraa kurinpidollisia toimia.

Launeen seurakunnan kirkkoherra Heikki Pelkonen kertoo, että heidän seurakunnassaan asiasta ei ole käyty keskustelua vähään aikaan, koska painopiste on ollut muissa kysymyksissä. Kuitenkin aikaisemmin sekä seurakuntalaisia että seurakuntaneuvostoa on kuultu aiheesta.
– Samaa sukupuolta olevien parien vihkiminen on nyt pinnalla oleva aihe, joka jakaa mielipiteitä kirkossa ja seurakuntalaisten keskuudessa, Pelkonen toteaa.

Kirkkoherra Pelkonen korostaa, että kirkko pyrkii toimimaan kunnioittavasti kaikkia ihmisiä kohtaan, myös niitä, jotka eivät mahdu kirkon viralliseen avioliittokäsitykseen.
– Kirkon sanoma on armollinen ja kaikkia ihmisiä kunnioittava. Me emme tiedä kaikkien seurakuntalaisten elämäntilanteita tai seksuaalista suuntautumista, eikä se ole arkipäivän toiminnan kannalta keskeistä.

Kirkkoherra ja seurakuntaneuvosto päättävät tilojen käytöstä

Lahden seurakuntayhtymässä toimii viisi seurakuntaa, ja jokainen niistä tekee päätöksensä kirkkotilojen käytöstä itsenäisesti. Käytännössä kirkkoherra ja seurakuntaneuvosto yhdessä päättävät, ketkä voivat käyttää kirkkosaleja esimerkiksi vihkimistilaisuuksiin.
– Jos heidän näkemyksensä eroavat, niin silloin asia siirtyy tuomiokapitulin ratkaistavaksi.

Tämä antaa paikallisille seurakunnille paljon liikkumavaraa, mutta myös vastuuta.
– Salpausselän seurakunta on linjannut avaavansa tilat kaikelle vihkimisille, muissa Lahden seurakunnissa noudatetaan kirkolliskokouksen päätöstä. Linjauksen muutos voi toki nousta keskusteluun myös muissa seurakunnissa. Launeen seurakunnassa keskustelu on ollut viime aikoina hiljaista, mutta lehdistön kautta aihe on noussut jälleen esille.

Pelkonen painottaa, että vaikka näkemykset kirkossa vaihtelevat, niin yhteistyö eri tavoin ajattelevien ihmisten välillä on ollut rakentavaa.
– Olen kokenut, että kirkkovaltuustossa ja yhteisissä toimielimissä on pystytty tekemään hyvää yhteistyötä, vaikka näkemykset ovat paikoin erilaisia.

Lahden alueella aihe on herättänyt keskustelua myös seurakuntien välillä.
– Se ei ole yllättävää, että asia nousi jälleen esiin, koska keskustelua käydään eri puolilla Suomea, ja se on osa laajempaa kirkollista prosessia.

Katse tulevaisuuteen

– Yhteiskunta muuttuu nopeasti, ja kirkon on myös pakko reagoida asioihin.

Kirkolliskokouksen on jatkossakin otettava kantaa kysymykseen samaa sukupuolta olevien parien kirkollisesta vihkimisestä.
– Se täytyy muistaa, että kirkon opetuksen täytyy aina perustua raamatulliseen ja teologiseen pohdintaan.

Samalla kirkkoherra Pelkonen muistuttaa, että kirkko pyrkii kaikessa toiminnassaan kunnioittamaan kaikkia ihmisiä riippumatta heidän taustastaan tai suuntautumisestaan.
– Ajattelen, että meidän on mahdollista elää ja toimia yhdessä, vaikka näkemykset poikkeavat toisistaan. Kirkon perussanoma on armo ja rakkaus ja sen tulisi ohjata kaikkea toimintaamme.

Petri Görman

Patomäen kentät ovat viimeistä silausta vaille valmiita.

Liikuntapalvelupäällikkö Markku Ahokas kertoo iloisia uutisia Patomäen kentän tilanteesta.
– Kenttäalue on lähes valmis, ja viimeisen vuoden aikana on otettu merkittäviä edistysaskeleita. Juhannuksen jälkeisellä viikolla järjestetään vastaanottokatselmus koko nurmialueelle, ja liikuntapalveluiden puolesta on jo tehty ennakkokatselmus.

Siirtotekonurmikenttä on erinomaisessa kunnossa, ja kahdelle muulle kenttäalueelle tehdään samat toimenpiteet viikon sisällä.
– Nurmialueille suoritetaan ensimmäinen niitto, jotta nurmi ei kasva liian pitkäksi. Kesäkuun lopulla urakoitsijan ja tilaajan edustajat tekevät vielä yhdessä katselmuksen, jonka perusteella päätetään jatkotoimenpiteistä.

Ahokkaan mukaan tilanne näyttää lupaavalta, ja on mahdollista, että kenttäalue on ainakin osittain käytössä jo heinäkuun aikana.
– Huolto- ja pukukoppirakennus on jo valmis ja se saadaan käyttöön nopeasti. Ulkokuntolaiteryhmä ja aitaus odottavat vielä lisäsuunnittelua, mutta tavoitteena on, että alueen aitaaminen ja ulkokuntolaitteiden asennus tapahtuu vielä tämän vuoden aikana.

Kenttäalueella on kuitenkin ollut haasteita.
– Aluetta halkoo 110 kilovoltin voimalinja, joka on aiheuttanut rajoituksia metallirakenteiden sijoittelulle. Tämä asia on kuitenkin ratkaistavissa, ja se määrittelee, mihin kohtaan aluetta rakenteita voidaan sijoittaa.

Nurmikon kasvun haasteet

Kenttäalueen valmistuminen etenee hyvin, mutta nurmikon kasvussa on vielä huomioitavia seikkoja. Jos jokin kenttäalue kaipaa lisäkylvöä, sitä ei avata vielä, vaan kylvön on ensin onnistuttava.
– Kuivakausi on ollut nyt pitkä, ja kentät kaipaavat kosteutta.

Kenttäalueella on vielä itämättömiä siemeniä, mutta niiden odotetaan alkavan kasvaa.
– Syyskylvöt ovat aina haasteellisia, ja on hyvä muistaa, että nurmikko saavuttaa täyden kestävyyden vasta viisivuotiaana. Luotan siihen, että koko kenttäalue saadaan avattua, ja jalkapalloilijat voivat palata pelikentille.

Ahokas kertoo olevansa helpottunut ja toiveikas Patomäen kenttäkokonaisuuden suhteen.
– Jos kenttäalue ei aukea kokonaan, niin ainakin osittain tämän kesän aikana. Ehkä jo heinäkuussa Patomäen kentällä nähdään jalkapallo-otteluita. Kentältä ei nyt lähdetä pois ennen kuin se saa avausluvan.

Petri Görman

Patomäen kakkosalueen entiset nuoret kokoontuivat kolmannen kerran yhteistapaamiseen.
Mukana olivat muun muassa Marko Peltola ja Jaana Saksman os. Heikkinen (alarivissä).  Sakari Elmstedt, Anne-Leena Lindholm, Annamaija Id-Korhonen, Tiina Berg ja Tuula Hovilainen-Kilpinen (oikealta keskellä) sekä Pasi Lindholm ja Tapio Räihä (oikealta takarivistä).

Aurinko porottaa kesäiseen Patomäkeen, kun joukko aikuisia kokoontuu tuttuun paikkaan eli kakkosalueen kentälle, jossa vuosikymmeniä sitten pelattiin pesäpalloa ja notkuttiin porukassa sekä suunniteltiin seuraavaa hauskaa tekemistä. Kyseessä on Patomäen nuorten jo kolmas tapaaminen, ja vaikka aika on kulunut, ei yhteishenki ole kadonnut mihinkään.

– Ensimmäinen tapaaminen sai alkunsa vuosia sitten surullisesta syystä. Yksi porukan jäsenistä sairastui vakavasti ja hän tiesi, ettei hoitoa sairauteen enää ole. Hän halusi tavata vielä kerran ystävänsä nuoruudesta, kertoo Tuula Hovilainen-Kilpinen.

Tuo hetki toi ihmiset yhteen ja siitä syntyi perinne.
– Nyt kokoonnuttiin jo kolmannen kerran muistelemaan mennyttä. Toki oli tärkeä kertoa vanhoille kavereille, mitä elämässä on tapahtunut viime aikoina. Ennen kaikkea juhlistamaan yhteistä taustaa ja matkaa, joiden kanssa koettiin muun muassa bileet, jäätävän kylmät koulumatkat
Paskurinojan yli Launeen koululle ja yhteiset pihapelit.

Elämäntilanne, samanikäisyys sekä samanlaisessa yhteiskunnallisessa asemassa olevat perheet yhdistivät Patomäen kakkosalueen nuoria.
– Vanhempamme olivat rakentaneet talonsa Patomäkeen 1970-luvun alussa, ja me kasvoimme kirjaimellisesti yhdessä.

Keskiluokkaista perhe-elämää ja yhteisöllisyyttä

– Kakkosalueella elettiin keskiluokkaista arkea. Rahaa ei ollut ylen määrin, mutta vanhemmat halusivat panostaa lastensa tulevaisuuteen. Moni muistaa, kuinka joulu- ja kevätjuhliin ostettiin uudet vaatteet.

Usean äiti oli kotona ja isät rakensivat ammatillista uraa.
– Aika moni perhe oli muuttanut työn perässä maaseudulta Lahteen.

Yhteisöllisyys oli vahvaa, ja naapuruston lapset tunsivat toisensa.
– Elämä Patomäessä oli täynnä kaikenlaista tekemistä, vaikka ei meillä virallisia harrastuksia juuri ollut. Letukoilla ajelleet isommat pojat toivat oman mausteensa alueen elämään, ja kentällä pelattiin lentopalloa ja pesistä.

Illat vietettiin aina yhdessä, joskus kirjastoautolla, toisinaan kotibileissä, jotka olivat ihan fiksuja ja hyvässä hengessä järjestettyjä.
– Me oltiin kyllä aikamoisia, mutta kukaan ei pahemmin hajottanut paikkoja. Kokoontumiset olivat kilttejä. Meillä oli pari luontevaa johtohahmoa, joiden ideoiden mukaan mentiin.

Paskurinojan haastava ylitys
– Melkein kaikki meistä kävi Launeen koulua. Ylitimme koulumatkallamme Paskurinojan, joka siihen aikaan virtasi vielä ilman siltaa. Kaikki meistä varmaan mulasi sinne joskus. Kävelimme pitkin katuja ja metsiä Launeen koululle.

Patomäen nuorille järjestettiin myös nuokku vanhan putkan tiloihin Launeenkadulle lähelle entistä terveysasemaa.
– Siellä emme oikein viihtyneet, koska kokemuksemme mukaan meitä kontrolloitiin siellä liian paljon.

Osa kävi rippikoulun Heinäsaaressa, toiset taas Ranta-Vahalan leirillä.
– Yläasteen jälkeen meidän polkumme erkaantuivat. Osa jatkoi Salinkallion lukioon ja toiset ammattikouluun. Se oli ensimmäinen kerta, kun tiivis yhteisö alkoi hajota.

Elämä kuljetti eri suuntiin, mutta jälkikäteen katsottuna kaikille kävi hyvin.
– Porukasta löytyy hoitajia, opettajia, putkimiehiä, sähköasentajia ja yrittäjiä. Kukaan ei syrjäytynyt, vaikka me nuorina saatettiin olla vähän holtittomia.

Kolme porukan jäsentä on menehtynyt, ja heidän muistonsa elää mukana näissä tapaamisissa.
– Jäljellä olevat kokoontuivat, hengasivat kaksi tuntia vanhalla kentällä ja lähtivät sen jälkeen kierrokselle Patomäen kujille ja kaduille. Halusimme nähdä vanhoja kotejamme ja muistella samalla lapsuutta ja nuoruutta.

Puuhanainen Tuula Hovilainen-Kilpinen kertoo, että on yllättävää, kuinka lähes kaikki persoonat ovat edelleen samoja.
– Meistä on tullut aikuisia, mutta se 70-luvun porukkahenki ei ole kadonnut mihinkään.

Facebook-ryhmä yhdistää nykyisin monia, mutta kaikki eivät ole siellä.
– Viesti tapaamisista kulkee myös suusta suuhun, vaikka osa porukasta asuu jo muualla Suomessa. Suurin osa meistä asuu edelleen Lahdessa ja jotkut jopa Patomäessä. Seuraavan kerran tapaamme kesäkuun ensimmäisenä lauantaina kahden vuoden kuluttua.

Petri Görman

Venla (Kaisa Koskelainen) ja varuskunnan lapset Matti (Eino Soinoja), Ami (Manta Piilola) ja Paula (Alma Piilola)

Lahtelainen näytelmäkirjailija ja ohjaaja Timo Taulo tuo kesän alussa Ainonpuiston teatterin näyttämölle uuden historiallisen draamansa Eversti ja Tornan tyttäret. Näytelmän piti saada ensi-iltansa jo vuonna 2020, mutta koronapandemian vuoksi suunnitelmat menivät uusiksi.
– Nyt teos on hiottu uuteen uskoon, ja sen kantaesitys oli 4. kesäkuuta Puolustusvoimien lippujuhlan päivänä.

Näytelmä on Taulon 13. Lahteen sijoittuva historianäytelmä.
– Näytelmä kertoo sotien jälkeisestä epätietoisuuden ajasta, jolloin Suomessa pelättiin uuden miehityksen uhkaa ja valmistauduttiin salaisesti puolustamaan maata.

Tämän näytelmän keskiössä ovat Lahden alueella toteutettu asekätkentäoperaatio ja sen keskeiset toimijat, kuten eversti Valo Nihtilä ja Antero Aakkula.
– He ovat todellisia historiallisia henkilöitä, jotka asuivat Hennalan upseerikylässä.

Näytelmä nivoo yhteen evakkotarinoita, suomalaisen sotahistorian käännekohtia sekä upseeriperheiden arkea sodan jälkimainingeissa.
– Mukana on myös Tornatorin tehdaskylän karjalaisväestön tarinoita, sillä jatkosodan jälkeen Lahti vastaanotti suuren määrän evakkoja. Tornatorin alueella asui parhaimmillaan 600 evakkoa, joita työllisti Enso-Gutzeit. Näytelmä tuo näyttämölle heidän elämänsä jälleenrakentamisen keskellä epävarmuuden ja toivon ristipaineessa.

Ajankohtaisempi ja puhuttelevampi versio

Näytelmä sai uuden sisällön Venäjän hyökkäyssodan jälkeen.
– Kirjoitin sen uuteen aikaan, sillä nyt elämme jälleen epävakaita aikoja. Se tekee esityksestä ajankohtaisemman ja puhuttelevamman, sanoo Taulo.

Esityspaikka Hennalan vanhalla kasarmialueella upseerikerhon pihalla ei ole sattumaa.
– Näytelmää on filmattu myös alueen historiallisissa rakennuksissa. Lavalla nähdään iso screen, jolla nähdään autenttista arkistomateriaalia Ylen dokumenteista. Katettu katsomo takaa sen, että sade ei pääse häiritsemään tunnelmaa.

Näytelmän pääosissa nähdään todellisia upseereita ja veteraaneja.
– Eversti Valo Nihtilää esittää everstiluutnantti Joni Taunila Pääesikunnasta, Antero Aakkulaa Hämeen rykmentin majuri evp Antti Kumpulainen ja majuri Urho Purhosta vääpeli evp ja rauhanturvaaja Jukka-Pekka Haikonen.

Tornan tyttärien roolit on jaettu laulutaidon perusteella, ja mukana on myös viisi varuskunnan lasta.
– Mukana näytelmässä on myös asekätkijöitä, korsukolpötööri, lottatyttöjä, sotilaskotisisaria, sotilasairaala 8:n potilaita ja upseerien perheitä.

Toivoa tulevaisuuteen antava näytelmä

Historiallisen painolastin vastapainoksi Eversti ja Tornan tyttäret on sävyltään valoisa ja toivoa valava.
– Se on ennen kaikkea jälleenrakennusnäytelmä, joka kertoo, miten ihmiset selvisivät ja rakensivat elämänsä uudelleen.

Musiikki on näytelmässä keskeisessä roolissa.
– Lavalla kuullaan 1940-luvun slaagereita ja sota-ajan lauluja sekä myös omaa Harmony Sistersin henkistä karjalaistrioa.

Erityisen koskettavasti esille nousee Lottalaulu, jonka sanoissa välittyy se, mitä näytelmän dialogissa ei tarvitse sanoa ääneen.
– Laulujen kautta välittyy aikakauden tunnelmat, pelot ja toiveet.

Näytelmän harjoitukset alkoivat jo tammikuussa, ja 25 näyttelijän ensemble on Taulon mukaan sitoutunut suurella sydämellä. Lipunmyynti on käynyt vilkkaasti ja 80 prosenttia lipuista on myyty jo ennen ensi-iltaa. Katsojakunta koostuu etenkin eläkeläisistä ja maanpuolustushenkisistä suomalaisista, joita kiehtoo sota-ajan tarinoiden autenttisuus ja paikallishistoria.
– Tämä on uniikki esitys, jota ei nähdä muualla. Hennalaan kannattaa tulla, koska tämä on erilainen näytelmä, joka kertoo tärkeän palan Lahden menneisyydestä, Taulo summaa.

– Näytelmä toimii myös kunnianosoituksena niille, jotka elivät epävarmuuden vuosia 80 vuotta sitten ja muistutuksena siitä, miten historia usein toistaa itseään.

Petri Görman