Pietari ei tänä päivänä ole varmastikaan se kaikkein houkuttelevin vaihtoehto suomalaisturistille. Länsimaiden talouspakotteet sekä Putinin ja EU:n kylmät välit eivät varsinaisesti houkuttele lähtemään itäiseen naapuriimme. Toisaalta kaupunki sijaitsee todella lähellä, sillä VR:n Allegro-juna puksuttaa lähimpään miljoona-metropoliin Lahdesta liki kolmessa tunnissa. Ainakin allekirjoittanutta houkutteli helppo matkustapa. Kunhan hoiti itsensä Lahden matkakeskukseen, niin juna hoitaa loput. Poissaolollaan loistivat kaikki esim. lentomatkustamiseen liittyvät pitkät odottamiset ja tarkat turvatarkastukset. Kaikki rajamuodollisuudet hoidetaan junassa. Kunhan muistaa istua omalla paikallaan, niin kaikki sujuu kuin rasvattu.

Ainoa miinus Venäjälle matkustamisessa on tietenkin viisumin hommaaminen, joka maksaa enemmän kuin itse junamatka. Juna noin 70 euroa ja viisumi 100 euron tienoilla matkatoimiston kautta. Olin aikaisemminkin vieraillut Pietarissa, mutta lähinnä työtehtävien merkeissä, joten varsinaiset turistikierrokset olivat jääneet tekemättä. Niinpä yllätyinkin, kuinka paljon kaupungista löytyy nähtävää ja koettavaa.

Kulkeminen Pietarissa kannattaa hoitaa metrolla. Se on erittäin halpaa ja metro asemineen olivat vastoin odotuksiani erittäin siistejä. Huomattavasti siistimpiä kuin esimerkiki New Yorkin metro. Kaupunki on yleisestikin ottaen erittäin siisti, eikä kerjäläisiä, joita maailman metropolien kadut ovat pullollaan, näy Pietarissa lainkaan. Minneköhän se Putin-setä ne on oikein roudannut?

Kolmen päivän aikana kiersimme kaikki Pietarin kuuluisimmat nähtävyydet. Talvipalatsi, Iisakin kirkko, Vaskiratsastaja, Pietari-Paavalin linnoitus, Verikirkko eli kirkko veren päällä ja tietenkin Pietarhovi tuli katsastettua kolmen päivän aikana. Jonot Talvipalatsiin olivat infernaaliset, joten sisälle emme menneet, koska jonottamiseen ei lomaansa viitsi tuhlata. Harmi sinänsä, sillä palatsi on varmasti näkemisen arvoinen sisältä.

Iisakin kirkko oli yllättäen koko kaupungin korkein rakennus, joten sen kupolilta oli hienot näkymät yli kaupungin. Ehdottomasti suositeltavaa on jokiajelu Moika ja Fontanka-joissa, jolloin näkee kaupunkia hieman eri näkövinkkelistä. Harmi vain, että meille osui kylmä ja sateinen päivä juuri jokiajelulle, mutta kolmen viltin ja sateenvarjon avulla siitäkin selvittiin liki kuivin jaloin. Neva-joen siltojen nostaminen yön ajaksi ylös näytti olevan niin turistien kuin paikallistenkin suosiossa, sillä siltojen nostoa juhli monisatapäinen joukko rannalla ja veneissä. Varomaton turisti voi tosin helposti jäädä väärälle puolelle siltaa ja sitten on vain odotettava klo 5 asti aamulla, että sillat taas lasketaan.

Jos kaupungissa viettää useamman päivän, kannattaa ehdottomasti käydä Pietarhovissa, joka sijaitsee noin 30 kilometriä kaupungin ulkopuolella. Kätevästi sinne pääsee hyppäämällä kantosiipialuksen kyytiin Neva-joen rannasta, Talvipalatsin edestä. Pietarhovia on monesti sanottu Venäjän Versaillesiksi ja totta tosiaan sellainen se onkin. Pietari I rakennutti Pietarhovin kesäpaikakseen 1700-luvulla. Rakennuksissa ja puistossa ei ole kultaa ja marmoria säästetty. Aikamme puistoa ihailtuamme saavuimme varsinaisen Pietarhovin päärakennuksen pihaan, jossa jono sisälle rakennukseen oli niin pitkä, että jäi sitten sekin talo tarkastamatta sisäpuolelta. Pitäisi ehkä olla hieman kärsivällisempi jonottamisen suhteen? Niinpä kiertelimme vain upeaa puistoa ja nautimme auringonpaisteesta. Ihan niinkuin tsaarit perheineen olivat pari vuosisataa paikassa tehneet.

Kaukana on muuten ne ajat, kun suomalaiset elivät herroiksi Leningradissa Neuvostoliiton aikana myymällä paikalliseille purukumia, sukkahousuja ja farkkuja. Tänä päivänä Pietarin pääkatu Nevski Prospektilta löytyy kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin huippumuotiliikkeet, jos vain kukkaro kestää. Ja aika monella venäläisellä muuten näyttää kestävän, toisin kuin meillä persaukisilla suomalaisturisteilla.

Yksi asia mihin Pietarissa kannattaa tutustua, on venäläinen keittiö ja loistavat ravintolat, joita kaupungissa riittää joka lähtöön. Varsinkin paikalliset keitot ovat toinen toistaan maukkaampia ja ehdottomasti kokeilemisen arvoisia. Täytyy myöntää, että allekirjoittaneen Pietari yllätti todellakin positiivisesti. Ainoa miinuspuoli oli se, että englantia puhuvia ihmisiä ja opaskylttejä oli yllättävän vähän. Onneksi tuli koulussa luettua venäjää sen verran, että kyrilliset aakkoset ovat tuttuja. Pectopah (=Restoran) on ravintola jne. Liekö sitten englanti tarpeenkaan, kun suurimmat turistimassat näyttivät tulevan Pietariin tällä hetkellä Japanista ja tietenkin oman maan sisältä.

Sellainen maku Pietarin matkasta jäi, että sinne voisi mennä toistekin, koska itse matkustaminen junalla oli niin helppoa ja vaivatonta. Ensi kerralla sitten oopperaa tai balettia katsomaan maailmankuuluun Mariinski-teatteriin tai jos vaikka jaksaisi jonottaa ensi kerralla sisään asti sinne Talvipalatsiin tai Pietarhoviin?

Teksti: Pete Salomaa
Kuva: Päivi Salomaa

Yli 30 000 Eppu-fania saapui lauantaina juhlimaan 40-vuotiasta suomirockin legendaa Eppu Normaalia. Tampereen Ratinan stadionin oli viimeistä penkkiä myöten loppuunmyyty ja niin yleisö kuin bändikin olivat varmasti tyytyväisiä konsertin jälkeen. Liki nelituntisessa konsertissa kuultiin kaikki yhtyeen hitit ja muitakin, hieman harvinaisempia helmiä uran varrelta. Kaiken kaikkiaan kappaleita kuultiin yli neljäkymmentä, mutta silti konsertti ei tuntunut tippaakaan liian pitkältä.

Koko juhla alkoi Martti Syrjän ja Juha Torvisen tekemällä ensimmäisellä yhteisellä biisillä ”Asustelaulu”, kappele, jonka Syrjä ja Torvinen esittivät kahdestaan. Sen jälkeen alkoikin kimara suomalaista Rock-historiaa vailla vertaa. Vaikka yhtyeen jäsenten keski-ikä lähenee jo kovaa vauhtia 60 vuotta, ei Eppu Normaalia kannata vielä liputtaa eläkkeelle. Rennosti tapansa mukaisesti Eput esiintyivät kotoisasti t-paidoissa ja farkuissa, ihan niin kuin aina. Ja meininki oli kaikkea muuta kuin seestynyt. Nämä sedät jaksavat heilua.

Ensimmäisenä illan vierailijoista lavalle kapusi Mikko Saarela, Eppu Normaalin alkuaikojen basisti ja sanoittaja, saaden huimat aplodit yleisöltä. Eero ”Safka” Pekkonen vastaavasti ihastutti tuttuun tapaansa niin koskettimilla kuin haitarillakin kappaleissa ”Murheellisten laulujen maa” ja ”Pimeyden tango”

Kapellimestari Santtu-Matias Rouvalin johtama 90-henkinen Tampere Filharmonia päästettiin irti keikan ensimmäisen puoliskon loppuvaiheilla. Orkesteri tuli esiin lavan väliseinän takaa kuin tyhjästä. Ensimmäinen sinfoniaorkesterin kanssa esitetty kappale oli ”Hipit rautaa” . Seuraavaksi kuultiin hieno sovitus upeasta ”Lensin matalalla” kappaleesta. Kaiken kaikkiaan Eppujen ja Filharmonikkojen yhteistyö oli saumatonta ja toimivaa. Parinkymmenen biisin jälkeen olikin aika pitää väliaika. Ymmärrettää, sillä 40 biisin soittaminen putkeen ei olisi ollut millään tavalla järkevää. Ei bändille, eikä yleisölle.

Toinen setti alkoi Filharmonian Eppu-potpurilla, johon Eput hyppäsivät mukaan lennossa. Loppu olikin sitten silkkaa musiikillista ilotulitusta ja hittikimaraa, sillä Eppujen repertuaarista toden totta löytyy uskomaton määrä meidän suomalaisten geenikarttaan iskostuneita biisejä. mm. ”Baarikärpänen”, ”Urheiluhullu”, ”Tahroja paperilla”, ”Vihreän joen rannalla” ja ”Kitara, taivas ja tähdet” saivat yleisön tanssimaan ja laulamaan mukana. Eppujen 40-vuotisynttärit lopetettiin komeasti Eppujen alkuaikojen hittiin ”Njet Njet”, joka vedettiin encorena, 30 000 ihmisen yhtyessä yhteislauluun. Illan päätti ilotulitus. Tosin koko ilta oli yhtä musiikillista ilotulitusta kaikille Eppu Normaali-faneille. Jäämme odottamaan loppuvuonna ilmestyvää Eppu Normaali-elokuvaa, jonne varmasti tallentui konsertista makoisaa materiaalia.

Teksti: P.Salomaa
Kuva: T. Palsa

Heinäkuussa päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja matkata elämäni ensimmäistä kertaa legendaarisille Savonlinnan oopperajuhlille. Kohteeksi valikoitui Otellon ensi-ilta. Shakespearen teksti, Verdin musiikki. Kyllä siitä kaiken järjen mukaan mukaan pitäisi pätevä ooppera saada aikaan. Oopperaa tuntematonkin tietää kyllä pääosin Shakespearen ja Verdin meriitit.

Vaan mitä tekee Rock-musiikin ystävä oopperajuhlilla? Niinhän sitä sanotaan, että kaikkea pitäisi ennakkoluulottomasti musiikin saralla kokeilla, joten miksipä ei sitten oopperaakin. Vaikka allekirjoittaneella on noin kolmenkymmenen vuoden kokemus musiikin alalla, on ooppera jäänyt kovin vieraaksi. Niinpä en yritäkään tässä arvioida sitä miten laulajat ja soittajat suoriutuivat rooleistaan tai mitä muita upeita nyansseja itse oopperassa oli. Keskitynkin enemmän itse tapahtumaan ja tunnelmiin, niistä sentään jotain ymmärrän. Se on kuitenkin varmaa, että lavalla temmelsivät alansa kovat ammattilaiset.

Juoni oli ennestään selvää pässinlihaa, sen tarkistin jo ohjelmalehtisestä: ”Urhoollinen maurisotilas Otello palaa kotisaarelleen juhlittuna sankarina. Pahaa aavistamatta vaarallisin vihollinen löytyykin omien joukosta. Demoninen vänrikki Jago punoo juonen, joka saa Otellon mustasukkaisuuden valtaan. Sokeana raivosta hän surmaa rakastettunsa vain huomatakseen olleensa oman sairaan mielensä vanki.” Juoni siis Shakespearen peruskauraa eli mustasukkaisuusdraamaa oli tarjolla isolla kädellä.

Kävellessämme kohti Olavinlinnaa puistonpenkkien aina iloiset veikot huutelivat perääni: ”Ei taida tuokaan tietää minne on menossa, Häh!Häh! Tajuutsä jätkä, sä oot menossa oopperaan?”, käkättivät nuo iloliemiään nauttivat puistokemistit. Mieleeni hiipi epäilys, oliko tämä sittenkään niin kovin hyvä ajatus. Mieltäni helpotti kuitenkin heti, kun pääsimme lippujonoon, jossa näkyivät mm. Mikko Kuustosen, Pepe Willbergin ja Jaakko Saariluomankasvot. Siis ihan oikeita viihdemaailman ihmisiä sieltä kevyemmältä puolelta. Eivät hekään varmasti mitään oopperan asiantuntijoita ole, mietin helpottuneena. Pelkästään upeassa Olavinlinnassa käynti on hieno kokemus. Nyt oli kuitenkin mahdollisuus nostaa tuo kokemus toiseen potenssiin oopperan avulla, jonka tekstin Shakespeare kirjoitti samoihin aikoihin, kun Olavinlinna eli omaa kukoistuksen aikaansa eli 1500-1600 -luvuilla. Puitteet upeaan kokemukseen olivat siis totaalisesti kohdillaan.

Koska kyseessä oli ensi-ilta, oli yleisön joukossa runsaasti ns. julkkiksia niin musiikin, muodin kuin politiikankin saralta. Tämä sopi mainiosti etukäteiskuvaani siitä, että näissä kekkereissä pitää ehdottomasti näyttäytyä, vaikkei ooppera itsessään niin kiinnostaisikaan. Frakit, minkkistoolat ja monokkelisilmäiset herrasmiehet loistivat kuitenkin poissaolollaan, sillä pukeutuminen yleisössä oli siistiä, mutta rentoa. Ei siis odottamaani elitististä elvistelyä, josta oopperayleisöä niin monesti syytetään.

Oopperan seuraamista helpotti teksitys niin suomeksi kuin englanniksikin. Istuimme rivillä 33, joka oli mielestäni liian kaukana orkesterista ja lavasta, sillä odottamani musiikin pauhu, jonka pitäisi tuntua vatsassa asti, jäi puuttumaan. Hieman sama asia, kuin kuuntelisi Metallican keikkaa sadan metrin päästä järkeilin itselleni. Ei sielläkään enää puntti vipata, niin kuin sen pitäisi. Etukäteen minua oli informoitu, että Verdin musiikki on helposti lähestyttävää tälläiselle oopperanoviisille, joka ei alaa kovin hyvin tunne. Jälkikäteen ajateltuna sitä se ei kylläkään ollut. Jäin kaipaamaan mieleenjääviä tai edes etäisesti tuttuja melodianpätkiä, joihin olisi voinut tarttua. Sen verran nähtävästi on nykymusiikki pilannut allekirjoittaneen korvat, että hittiä pitää pukata. Edes vähän.

Eniten oopperassa hymyilytti kohtaus, jossa Otello (Kristian Benedikt) murhasi vaimonsa Desdemonan (Ekaterina Goncharova). Ei sen takia, että murhaamisessa olisi sinällään mitään hauskaa, mutta kyllä siihen touhuun saadaan oopperassa kulumaan todella paljon aikaa ja paljon kovaäänistä laulua. Murhattu vaimo tosin jatkoi laulua vielä kuolleenakin…

Otellon kesto oli kaiken kaikkiaan kolme tuntia väliaikoineen. Usko tai älä, mutta missään vaiheessa oopperaa ei tullut aika pitkäksi, sillä tarina piti otteessaan tiukasti. Oli se Jago (Tommi Hakala) vaan niin paha ja kiero mies. Väliajalle olimme etukäteen tilanneet tilanteeseen sopivasti kuohujuomaa ja mansikoita. (Kyllä, tämä oli ehdottomasti meille se oopperan elitistisin osa). Ja hyvä, että olimme etukäteistilauksen tehneet, sillä linnan kapeat käytävät ja rappuset eivät kovin hyvin sovi parin tuhannen ihmisen temmellyskentäksi ja ruuhkat käytävillä olivatkin melkoiset.

Kaiken kaikkiaan Savonlinnan oopperajuhlat oli hieno kokemus kaltaiselleni lahtelaisjuntille. Jos jossain oopperaneitsyys on menetettävä, on Olavinlinna siihen hienoin mahdollinen miljöö. Ja niille, jotka sanovat etteivät ymmärrä oopperaa; Ei kaikkea pidäkään aina ymmärtää, riittää että ymmärtää nauttia. Ensi kesänä uudestaan. Ehdottomasti.

Pete Salomaa

Harjulan Senioritalojen Sireniuksen ja Ukkopekan asukkaat ovat huolissaan Perhepuiston vieressä sijaitsevan Sorsalammen kohtalosta. Puisto kuuluu Etelä-Lahden ulkoilukokonaisuuteen, jossa on Launeen keskuspuiston lisäksi sen läheisyydessä Launeen perhepuisto, kolme minigolf-rataa, urheiluhalli ja rullalautailualue. Lampi ja sen ympäristö ovat pahoin rehevöitymässä ja varsinkin lammet ovat kovaa vauhtia kasvamassa umpeen. Viime viikolla asukkaat laittoivat huolensa paperille ja lähettivät aloitteen Sorsalammen alueen siistimisestä kaupunginvaltuutettu Onerva Vartiaiselle. Vartiainen tapasi aloitteen tekijät tiistaina Sorsalammen rannalla.

– Olemme vuosien varrella seuranneet Launeen Perhepuistossa olevan pikku Sorsalammen kuntoa, joka on vuosi vuodelta mennyt huonommaksi. Se on kauniilla paikalla, jossa liikkuu paljon ihmisiä. Lammen viereen, toiselle puolen tietä, on noussut hoivakoti Kultakaari vanhuksille, joilla myös on mahdollisuuus päästä siihen lähelle luonnon helmaan virkistäytymään. Lammen ympärillä on useita penkkejä, joilla levähtää ja ihastella maisemaa. Tämä olisi hieno paikka lähteä vaikkapa piknikille kaveriporukassa. Nyt meitä surettaa sen nykyinen tila ja eläimistönkin kohtalo. Sorsia ei lammessa enää paljon näy, sillä vesi on iljettävän vihreää ja se haisee pahalta. Lisäksi rannat ovat pahasti rehevöityneet. Ulpukka on vallannut suurimman osan lammesta kertoo aloitteen primus motor Pirjo Kukkonen.

Aina ei Sorsalampi ole ollut näin pahassa kunnossa.
– 70-luvun alkupuolella velipojan kanssa ongittiin tästä ruutanoita muistelee Erkki Tuira.

Onerva Vartiainen on aloitteen saatuaan pistänyt tapansa mukaisesti jo toimeksi.
– Otin heti yhteyttä kaupungin ympäristötoimeen, josta sainkin kiinni ympäristöpäällikkö Saara Vauramon. Hän kertoi, että Sorsalampi ja sen ympäristö kuuluvat Lahden kaupungin vihertoimen toimenkuvaan. Vihertoimesta Lahden kaupunginpuutarhuri Kirsi Kujala tiesi sitten kertoa, että lampien ruoppaus oli tarkoitus tehdä jo viime talvena, mutta se siirtyi ensi talvelle säiden vuoksi. Pelkkä ruoppaushan ei tässä riitä, vaan myös rannat tulee siistiä. Epäselväksi vielä jäi olisiko se tehtävä esimerkiksi yhteisillä talkoilla vai hoitaako kaupunki myös sen miettii Vartiainen, joka toivoo tapaavansa Kujalan elokuussa.

Senioritalojen asukkaiden esiin nostama Sorsalammen alennustila on siis huomioitu myös kaupungin toimesta ja kunnostuksen aloitus lähenee pikkuhiljaa. Parin vuoden päästä voinemme olettaa, että näemme Perhepuiston lammet ja puiston taas siinä kunnossa, kuin ne pitäisivät aina olla.
– Kunhan lampi ja sen ympäristö saadaan kuntoon, täällä voisi pitää vaikkapa isot elojuhlat. Etelä-Lahden asukasyhdistykset voitaisiin pyytää mukaan juhlien suunnitteluun ja toteutukseen innostuvat senioritalojen asukkaat kuultuaan tulevasta ruoppauksesta ja asian etenemisestä.

Petri Salomaa

Värikkäät tanssijoitten puvut ja säestykset loivat iloista elämää Sibeliustalon Puusepän saliin viime perjantaina. Talossa olleen Suomalais-Ugrilaisen viikon päätteeksi oli Lahden Runomaraton valinnut oman perinteisen kesäviikkonsa teemaksi Ugrijuhlan. Valoisuutta harmaaseen saliin toivat myös lahtelaisen, kansainvälisen kuvataiteilija Soile Yli-Mäyryn suuret teokset. Niiden teema oli ihmiset, kaupunki, asvaltti ja ne loistivat keltaisina, sinisinä ja sinivihreinä. Lauantaina oli vuorossa näkemyksiä runoudesta ja video-runokilpailun Lähelle ja kauas -festivaalin palkintojen jako.

Runokilpailuun oli saapunut kuudesta maasta yhteensä 73 videoteosta Kilpailuaika oli tämän vuoden tammi-huhtikuu. Kilpailun päätuomaristossa olivat videotaiteilija J.P. Sipilä, kuvataiteilija Soile Yli-Mäyry ja runoilija Risto Ahti. Tuhannen euron ensimmäisen palkinnon sai helsinkiläinen Pia Hounin työryhmä työllään Maa II.Toinen palkinto a 500 euroa myönnettiin kahdelle työryhmän työlle: Ylittää valtameren sekä En näe Sinua. Lisäksi tuomaristo päätti jakaa kolme kunniamainintaa.

Perjantaita sai ensi-iltansa lapsille ja nuorille kirjoitettu musiikki- ja tanssisatu Kettu ja värit, käsikirjoittajana kirjailija Milla Teräs, koreografina tanssinopettaja Riia Niemelä ja musiikin säveltäjänä Matti Hussi. He ovat kaikki lahtelaisia luovan työn tekijöitä. Lavasteet olivat Länsiharjun koulun 5 C-luokan käsialaa. Näyttelijöitten hauskat maskeeraukset olivat loihtineet Jessica Cassara ja Marika Taina. Tanssinäytelmän värisuunnittelu on Janina Laakson.

Näytelmän tanssiryhmät olivat Inkerinmaalta, Virosta, Karjalasta ja Komin tasavallasta ja Inkerinmaalta. Tanssisadun juoni rakentui näyttelijöitten: taivaanrannanmaalari Ketun, Sisu Aron, kulkemisesta pitkin maailmaa ja tavatessa kiiltomadon ja monta muuta eläjää taivaan kannen alla. Nämä kertoivat tanssien lomassa ajatuksistaan, mikä on kaunein väri maailmassa. Viulusoolon soitti Silvia Marjanen Matti Hussin orkesterin säestyksellä. Muissa rooleissa olivat Ari ja Kaapo Aro, Elina Ikonen, Julia Berschewiski, Venla Starck jaSanna Ovaska.

Nuoret musikaaliset näyttelijät Silvia Marjanen ja veljekset Kaapo ja Sisu Aro kertoivat innoissaan näytelmän harjoitusvaiheista. Ketun väri- ja musiikkitäyteistä näytelmää he olivat jaksaneet kavereitten kanssa harjoitella kaksi kuukautta. Ensinnä harjoiteltiin vuorosanoja joka pyhä ja lähempänä ensi-iltaa lähes joka päivä, ja kivaa oli! Lavalla pyörähti yhteensä puolensataa lasta ja aikuista viideltä suomalais-ugrilaiselta alueelta.

Kulttuuriyhdistys Lahden Runomaraton ry on perustettu 1982. Sen ensimmäiset runolle omistettu kesäviikonloppu pidettiin Mukkulan puistossa tammien katveessa. Tapahtuman avaajina nähtiin valtiovallan korkeinta tasoa. Tänä vuonna muutaman edellisvuoden tapaan se siirrettiin Sibeliustalon suojiin. Yhdistyksen perustajat olivat runoilija ja kirjailija Risto Ahti ja edesmennyt valtiopäiväneuvos Jouko Skinnari. Nykyisin Lahden runomaratonin hallituksen puheenjohtaja on kouluneuvos Rauno K. Kurki ja pääsihteeri Sanna Virta.

Marja-Liisa Niuranen

Keskiviikkona Asemantaustassa Harjulan senioritalojen, Sireniuksen ja Ukkopekan, välisellä pihamaalla vietettiin ensimmäistä kertaa ns. Rompe-päivää. Idea Rompe-päivään oli lähtöisin talojen asukkailta, jotka saivat samalla tehtyä komeroihinsa ja nurkkiinsa juhannussiivouksen. Tavara vaihtoi pihalla omistajaa ilman korvausta ja se mikä jäi yli, vietiin kirpputoreille tai heitettiin roskalavalle. Kierrätystä parhaimmillaan siis.

– Lähdettiin tekemään tätä Rompe-päivää sillä ajatuksella, että se mikä on itselleen tarpeetonta, voi olla toisen aarre. Asukkaat ovat olleet asian suhteen todella aktiivisia ja järjestäneet paikalle myös grillin, josta saa makkaraa, Niin ja tietenkin tarjolla on perinteisesti myös kahvia ja pullaa.

– Rompe-päivässä on kyse myös sosiaalisesta tapahtumasta, sillä onhan tämä samalla myös mukavaa yhdessäoloa talon muiden asukkaiden kanssa. Tämä jos mikä lisää yhteisöllisyyttä, kun pääsee tutustumaan muihin asukkaisiin ja vaihtamaan kuulumisia. Kun sääkin meitä suosii, niin mukavahan tässä on penkoa pihalle tuotuja tavaroita ja tehdä löytöjä. Toivottavasti saamme tästä jokavuotisen perinteen toivoo Harjulakotien palvelukoordinaattori Reija Iivonen

Petri Salomaa

Lahdessa on käyty uintiväen ja muun kansan sekä tietysti päättäjien kanssa 50 vuotta kädenvääntöä suuren uimahallin rakentamisesta kaupunkiin.. Nyt asiasta vääntö on jymähtänyt vaatimukseen ainoastaan uimahalli – kylpylästä, missä olisi myös virallinen, kilpauintiin hyväksytty puolensadan metrin allas. Asiasta tiedotusvälineissä ei näy juurikaan uinti-urheiluun kuuluvan asiantuntijaväen mielipiteitä.

Eteläisessä Lahdessa asuu, jo 1960-luvulta lähtien nuoria, maailmanmestaruuskisoihin ja olympialaisiin lahtelaisia valmentanut Olavi ”Opa” Lehtinen Hän on itsekin nuorena uinut kilpaa ja ollut vuosikymmeniä Lahden Kalevan uimajaoston mies. Hän sai oppinsa jo edesmenneeltä Mikko Laineelta ja Uintivalmentajat ry:n sekä kansainvälisiltä leireiltä. Opa valmentaa edelleen, nyt kesällä maauimalassa ja talvisin Saksalan uimahallissa. Perhe on omistanut lähes kaiken vapaa-aikansa uintivalmennukselle. Pirjo Lehtinen on opettanut sadoittain lahtelaisia vauvoja tottumaan uimaveden iloihin.

On syytä kysyä Opa Lehtiseltä, mikä on uimareitten näkemys Lahdesta puuttuvasta uimahallista ja sen monimuotoisuudesta kilpauimareita, aikuisväestöä, lapsia ja nuoria ajatellen. Keskustelussa olivat mukana viime tiistai-iltana Lahden maauimalassa myös Kalevan kilpailusihteeri Pauli Krankkala ja SM-hengenpelastuskilpailuissa useaan kertaan palkittu Niko Korhonen sekä uintiharjoituksessa mukana olleet pojat. Nuoret harjoittelevat säännöllisesti kuusi kertaa viikossa valmentajan kanssa. Heinäkuu on lomaa treeneistä, mutta silloinkin pojat kertovat suorittavansa omassa tahdissa harjoittelut.

-Lahteen tarvitaan ja nopeasti uusi uimahalli, joka antaa mahdollisuuden niin kaiken kansan kuntouintiin kuin uintikilpailuihin täysimittaisella 50 metrin radalla, painottaa Lehtinen. Kulttuuri- ja opetusministeriön, Valmentajaliiton ja maan uimaseurojen yhteisissä seminaareissa on ministeriön taholta tullut selvä ohjeistus valtion avustusta hakeville hallien rakentajille laatukriteereistä. Uimahalleissa tulee olla viisi erityyppistä allasta usein mainitun kilparadan lisäksi; allas kuntouimareille, hyppytelineitten syvä allas, vauvauinnin ja pienten lasten sekä terapia-altaat. Viimeksi mainittu on tarpeellinen päivittäiseen kuntoutukseen. Lasten iloksi pitäisi hallissa olla vähintään yksi liukurata.

Ministeriön vaatimukset on suuruusluoka, noin 1000 neliömetriä, valtionavustusta saaville halleille. Lahden kolmen nykyiten uimahallien altaitten neliömäärä on 300. Lehtinen lisää, että ministeriön vaaateena on lisäksi hallia suunnittelevien kokemus aikaisemmista vastaavissa projekteista. Lahdessa on kaupungin johdon taholta esitetty, että uuden Kartanon alueelle suunnitellun hotellin kylpylä – uimalaan rakennuttaja suunnittelisi myös kilpauintia mahdollistavan täysipitkän altaan. Tämä ehdotelma ei vakavassa mielessä ilahduta Lahdessa toimivien uimaseurojen valmentajia. Heitä pitäisi myös kuulla uuden hallin suunnittelussa.

Launeelle harjoitusjäähallin naapuriin ovat niin kilpauimarit kuin kuntoilijat toivoneet ainakin 40 vuotta isoa uimalaa, joka mahdollistaisi mainitut kuusi allasta ja muita herkkuja, jos rakennuttajan, siis myös Lahden kaupungin, varat ne sallisivat. Opa Lehtinen jatkaa, että alue on jo perhepuistoineen vapaa-ajan keidas. Sen käyttäjille jäisi edelleen liikuntapaikkoja sekä kulkuneuvoille pysäköintitiloja uimahallin naapurustoon. Nyt ihmiset eivät lähde uimahalleihin kaupungissamme muun muassa syystä, että niissä joutuu uimaan ahtauden takia lähes naapurin kantapää omalla otsalohkolla.

Kilpauimareille ei järjesty tarpeeksi harjoitteluaikaa, kaupunki on lähes menettänyt maineensa uimareita kasvattavana urheilukaupunkina. Vakavana toiveena on, että Lahden kaupunki, täyttäessään 115 vuotta 2020, antaisi syntymäpäivälahjaksi asukkailleen uuden, valmiin monitoimi-uimahallin.

Marja-Liisa Niuranen

The Renegades, Eero, Jussi & The Boys, Blues Section, Jormas, Kirka, Sleepy Sleepers, Bamboo…Kovia nimiä vuosien takaa. Tiesitkö, että kyseiset artistit ovat esiintyneet teinikuntien järjestämissä konvissa Lahden kouluissa 60-70 – luvuilla? Peruskouluun siirtyminen käytännössä lopetti teinikuntien toiminnan ja konvat 70-luvun puolivälissä, mutta konvien jälkilöylyt heitettin vielä 70-80 lukujen vaihteessa ainakin Salinkalliolla ja silloin pääosassa olivat koulujen omat bändit ja vanha kunnon 50-luvun Rock’n’Roll

Konvien kulta-aika 1965 – 1975

Alunperin konvat olivat teinikunnan koulussa järjestämiä illanviettoja ja tanssiaisia. Konvien kulta-ajan voidaan katsoa alkaneen 60-luvun puolestävälistä, jolloin niin nuorisokulttuuri kuin -musiikkikin rantautuivat todella kovaa Suomeen. Konvia järjestettiin Lahdessa ainakin Lyseossa, Tiirismaalla, Kannaksessa ja tietenkin Launeen Yhteislyseossa eli nykyisessä Salinkallion koulussa. Jossain piti sen ajan nuortenkin päästä tapaamaan toisiaan, tanssimaan ja tietenkin nauttimaan hyvästä musiikista. Samalla bändien keikat koulun konvissa olivat monelle nuorelle se ensimmäinen ja tajunnanräjäyttävä kokemus rock-bändin liveaktista.

– Siihen aikaan saimme esiintyjiksi todella kovan luokan esiintyjiä. Pari kerta Launeen yhteislyseossa esiintyi maineikas brittibändi The Renegades, joka oli jossain vaiheessa se kaikkein kovin bändi maassamme. Myös mm. ruotsalaisia bändejä nähtiin Launeen konvissa useammankin kerrran. Lisäksi konvissa kävivät ainakin Eero, Jussi & The Boys sekä Blues Section kertoo 60- ja 70-lukujen taitteessa Launeen Yhteislyseon konvien ohjelmasta vastannut Juha Hilpinen, jonka titteli oli silloin komeasti teinikunnan puheenjohtaja.

Muissakin Lahden kouluissa nähtiin maamme sen ajan eturivin bändejä ja artisteja, kun Lyseossa esiintyivät ainakin Kirka ja Kannaksessa Jormas.

– Hauska muistikuva Launeen konvista on se, että meidän piti tanssia sukkasillaan ettei lakattu puulattia olisi mennyt pilalle naurahtaa Hilpinen

Hilpisen valmistuttua ylioppilaaksi vuonna 1971 Launeen yhteislyseon ja itse asiassa hieman muidenkin koulujen konvien ”seremoniamestarin” viitan otti vastaan Joni Heinonen, jonka isän, manageri Leksa Heinosen suhteilla oli jo aikaisemmin saatu hankittua esiintyjiksi edellämainittuja isoja nimiä. Joni ei jäänyt isäänsä huonommaksi, vaan konvissa nähtiin lavalla mm. legendaarinen Sleepy Sleepers, sen ajan teini-ihme Bamboo sekä Amulet.

– Launeen yhteislyseon konvat pidettiin koulun käytävällä, jonne rakennettiin lava. Käytävälle mahtui kyllä hurjasti porukkaa muistelee Heinonen konvien suosiota.

Heinosella oli merkittävä rooli 70- ja 80-luvuilla discokulttuurin rantautumisessa Lahteen ja ylipäätään Suomeen. Sittemmin Heinonen on luonut pitkän ja merkittävän uran monen artistin ja bändin managerina sekä lahtelaisena radiopersoonana.

Peruskoulu muutti konvien luonteen

Launeen yhteislyseon muuttuminen Salinkallion peruskouluksi vuonna 1975 muutti merkittävästi konvien luonnetta. Teinikuntia ei enää ollut, joten konvien järjestämisen vastuu lankesi luokille. Samalla konvia alettiin kutsumaan yleisimmin disco-illoiksi. Maamme eturivin artistit siirtyivät lopullisesti tanssilavoille ja ravintoloihin esiintymään. Konvien perinnettä kuitenkin jatkettiin ja esiintymään tarvittiin bändejä. Tämä tarve synnytti aivan uudenlaisen, omavaraisen musiikkikulttuurin Salinkalliolle.

The Dynamites, Whipped Cream, The Killers, LadyKillers, South Coyotes, Eddie & His Kidguards, The Chargers, SOS… Kuulostaako tutulta? Ei vai? 70-luvun lopulle tultaessa konvien esiintyjät muuttuivat huippunimistä koulun omien oppilaiden perustamiin bändeihin. Se mikä kenties ammattitaidossa hävittiin, voitettiin suurella innolla ja yhteisöllisyydellä.

Rakkaudesta 50-luvun rokkiin…ja tyttöihin

Samaan aikaan 70-luvun loppupuolella koettiin Suomessa suuri fifties-buumi, jonka kärkiniminä viipottivat mm. Teddy & The Tigers, Crazy Cavan, Matchbox ja Stray Cats. Yhtä aikaa esillä ollut punk-aalto jäi Salinkalliolla selkeästi altavastaajan rooliin, sillä sen ajan bändeistä ainoastaan Timo Kainulaisen ja Pekka Kostensalonluotsaama SOS-yhtye voidaan jollain tapaa luokitella punkin tai uuden aallon musiikiksi. Muut bändit keskittyivätkin sitten enemmän tai vähemmän 50-luvun Rock ’n’ Rolliin ja myöhemmin rockabillyyn.

Omalähiö vei kolme tuon ajan elänyttä musikanttia Salinkallion koululle muistelemaan noita 70-80 – lukujen vaihteen musiikkikuvioita. Miksi bändien musiikkityyliksi valikoitui vanha Rock’n’Roll?

– Silloin piti olla diinari tai punkkari. Punk ei kiinnostanut ja kolmen soinnun vanha Rock’n’Roll oli helppo omaksua nopeasti vähän pienemmälläkin harjoittelulla ja siinä olikin tuon musiikkityylin suurin vahvuus. Ei tarvitse olla soitinvirtuoosi saadakseen keikkoja ja yleisön villiintymään.

– Ja helpottihan se, että yleisö oli jo valmiiksi samanhenkistä eli silloinhan melkein kaikki Salinkalliolla olivat fiftareita tai diinareita. Lisäksi se, että oltiin yleisön kanssa luokka- tai koulukavereita, loi uskomattoman tunteen ”Meidän bändistä”. Läheinen side yleisön ja esiintyjien välillä oli jo siis valmiiksi olemassa.
– Keikoilla oli aina hyvä henki ja loistava meininki muistelee Esko ”Eddie” Kolsi, joka oli Whipped Cream -yhtyeen laulaja ja keulakuva.
Myöhemmin bändin nimi tosin vaihtui Eddie and His Kidguardsiksi – koska se oli nimenä fiftari-buumiin sopivampi hymähtää Kolsi.

Esko ”Ese” Yrjölä nyökyttelee hyväksyvästi vieressä. Esen kitaraa kuultiin ainakin The Chargers-yhtyeessä. Ese kävi koulua omaksi harmikseen Launeen koulussa, mutta mies oli tuttu näky kaikissa Salinkallion konvissa ja luokkajuhlissa. Konviin piti päästä. Jos se ei onnistunut soittajana, hyppäsi hän roudarin rooliin tai viimeisenä keinonaan, nuori mies kiipesi salaa sisään ruokalan ikkunasta, sillä ainakin luokkajuhliin oli toisten koulujen oppilailta pääsy kielletty.

– Pari kertaa yritin vaihtaa kouluakin, muttei se onnistunut. Silloin kaikki mielenkiintoinen tapahtui Salinkalliolla ja Launeen koulussa ei tapahtunut juuri mitään muistelee Yrjölä

Totuuden nimissä on kuitenkin mainittava, että musiikin alkeet, niin Kolsi kuin Yrjöläkin, saivat Launeen koulusta, jossa koulun musiikinopettajat Kari Kalliomaa ja Yrjö Juhani Renvall kannustivat nuoria tarttumaan soittimiin. Salinkalliolla jatkui sama linja, kun Hannu Korhonen piti huolen siitä, että kaikilla jotka haluavat, oli mahdollisuus soittaa.

– Saatiin treenata musaluokassa ja saimme myös käyttää keikoilla koulun HJN-merkkisiä hienoja äänentoistolaitteita muistelee Kolsi.

Bändikuvioita miesten kanssa muistellessa esiin nousee muutamia tuttuja nimiä, tosin hieman eri yhteyksistä kuin luulisi. The Chargersin riveissä soitti rumpuja eräs nuori mies nimeltä Ismo Lius.

– Yksissä treeneissä Ispi oli kovin vaisunoloinen. Treenien jälkeen Ispi kertoi, että futisvalmentaja oli käskenyt valitsemaan jalkapallon ja musiikin välillä. Kuten tiedetään, Ispi valitsi futiksen. Näin jälkikäteen täytyy myöntää, että oikean valinnan Ispi silloin teki hymyilee Yrjölä.

Tepi Heinonen toimi basistina mm. LadyKillers-yhtyeessä, jota Jukka Surkka ansiokkaasti liidasi. Bändin kitaristina toimi nykyään Lahden kaupunginhallituksen puheenjohtajana toimiva Juha Rostedt

– Juhalla oli muistaakseni Ile Kallion vanha Gibson SG. Sillä hän soolojaan veteli. Kokoonpanoja oli siihen aikaan kyllä hurjan paljon. Aina joku pyysi johonkiin bändiin soittamaan ja minähän menin. Ja mikä tahansa soitin kelpasi naurahtaa Heinonen.

Kovin pitkäikäisiä tuon ajan bändit eivät olleet. Yleensä yhtyeen elinkaari oli pari vuotta, jos sitäkään. Ammattiakaan musiikista ei kenellekään tullut, mutta se ei kaiketi tähtäimessä ollutkaan?

– Kyllä siinä ihan harrastuspohjalla mentiin, eikä suuria kuvitelmia mistään Rock-tähteydestä tai ammattilaisuudesta ollut. Suurin osa keikoista oli koulun bileissä, kun kellään ei vielä ollut ajokorttia, että oltaisiin voitu lähteä kauemmas keikalle. Tärkeintä oli saada tytöiltä huomiota ja siihen hommaan bändissä soittaminen oli kyllä omiaan. Terkkuja vaan kaikille Salinkallion tytöille naurahtavat Yrjölä, Kolsi ja Heinonen kuin yhdestä suusta.

Sittemmin Kolsin ja Yrjölän musiikinharrastus on jatkunut mm. kantri-yhtye Honky Tonk Teamin riveisssä. Niinhän se on, että minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa.

Teksti: Pete Salomaa
Kuvat: Pete Salomaa & Esko Kolsi

HUOM! Omalähiö ei takaa eikä väitä, että kaikki artikkelissa esiintyvät bändit, keikkapaikat, nimet ja vuosiluvut olisivat täydellisesti oikein. Tiedot perustavat vain ja ainoastaan haastateltavien ja allekirjoittaneen hatarien muistikuvien varaan…

Hennalan entisten sotilaskasarmien tiloihin on majoitettu Syyriasta ja muualta sisällissotien runtelemilta alueilta Länsi-Eurooppaan tulleita pakolaisia. Lahden Hennalassa he eivät ole ensimmäiset majoitettavat pakolaiset. Hennalan ortodoksiseen sotilaskappeliin oli hätämajoitettu Suomeen paenneita venäläisiä Venäjän vallankumouksen jälkeen 1917-21. Heitä majoitettiin historioitsijoitten tietojen mukaan myös tähän, nykyisin kaupungin varastona olevaan pieneen punatiiliseen rakennukseen, joka on Kenttätien ja Ulaninkadun risteyksessä, metsikössä.

Sotilaskappeli kuului osana Lahden Hennalan keisarilliseen varuskuntaan ja sen ortodoksiseen sotilaskirkkoon. Hennalaa käsitteli lyhyesti tutkija Timo Lehtonen, joka luennoi ortodoksista sotilaskirkoista Venäjän vallan aikana Suomessa, Hennala klubilla viime perjantaina. Luento oli mielenkiintoinen niin historian harrastajille kuin ortodoksisista kirkkorakennuksista kiinnostuneille. Tilaisuuden oli Lahteen järjestänyt Hennalan sotilaskappelin suojeluyhdistys ry ja tilaisuudessa puhetta johti yhdistyksen puheenjohtaja Nikita B. Sopotsko Lahdesta.

Tutkivana kirjoittajana Lehtonen on tehnyt uraa uurtavan työn kartoittamalla juuri ilmestyneessä teoksessaan Vaienneet kellot, autonomian ajan sotilaskirkot 1805-1917, aina Torniosta etelärannikolle ja Ahvenanmaalle. Tuusulainen tutkija on sokea, joten hänen työnsä on vaatinut aikaa ja kärsivällisyyttä. Lehtonen on tutkinut vuosikymmenen aikana kirkkojen sijainnit, niidenkin, jotka ovat tuhoutuneet maamme itsenäisyyden aikana. Kirjassa on pohjapiirrokset kirkoista ja asemakaavat niiden sijainnista. Esineistö ja kirkkojen kalustus on myös kuvattu. Kirkot tai sotilaskappelit perustettiin paikkakunnille, missä sotilaskasarmit olivat. Kaikkiaan autonomian aikana Suomessa oli runsas 3000-6000 sotilasta sekä muu varusväki ja perheet. Kirjassa on myös henkilöhakemisto kirkon työntekijöistä.

Ortodoksiset sotilaskappelit olivat niin Lahdessa kuin muuallakin rakennettu kaatuneitten sotilaitten siunaamista varten. Siellä saatettiin pitää myös tilapäisiä kenttähartauksia. Sotilaspappi saattoi olla kiertävä ja tilaisuuksia järjestettiin tämän paikkakunnalle saapumisen mukaan. Kuten tässä lehdessä on aiemminkin kirjoitettu Hennalan alueesta, uskotaan sotilaskappelin ympäristössä olleen venäläisten sotilaiden hautausmaan. Kappelin takana on säilynyt ainoastaan yksi hautapaasi, missä on kaiverrus: Nikolai Grigorjevich Pushakarev 1914 touko- tai kesäkuun 19.

Sotilaskappelin suojeluyhdistys tahtoisi kaupungin rauhoittavan punatiilisen rakennuksen ja sen ympäristön. Suojeluyhdistyksen toiveena on saada rakennus haltuunsa ja pystyttää sinne ainakin ortodoksinen tunnus, matkamiehen risti.

Marja-Liisa Niuranen

Viime lauantaina sai ensi-iltansa UIT:n uusi musiikkirevyy ”Soitellen Soteen” perinteisesti Linnanmäen Peacock-teatterissa. UIT on vaalinut musiikkirevyyn vaativia perinteitä Suomessa jo vuodesta 1978, joten kovaa näyttöä osaamisesta on jo useamman vuosikymmenten ajalta. Soitellen Soteen-musikaalin pääarkkitehti on totutustiSeppo Ahti ja hyvä niin, sillä Ahti on edelleen maamme johtavia satiirikkoja. Ahdin teksti on ollut aina, vuodesta toiseen, mukavan soljuvaa ja hyvin maaliinsa osuvaa. Osansa musiikki-iloittelussa saavakin perinteisesti niin maamme kärkipoliitikot kuin facebook- ja twitter-kansakin. Parasta Ahtia nähdään sketsissä, jossa Suomen historian merkkihenkilöt lähettävät toisilleen sähkeitä nykyajan some-hengessä. Mitähän asiaa esim. kirjailija Aleksis Kivellä olisi ollut Eugen Schaumanille? Sitä vain jäin hieman miettimään, aukeaako sketsi niille, jotka eivät historiamme merkkihenkilöitä ja heidän vaiheitaan niin hyvin tunne? No, se olkoon heidän oma häpeänsä.

Perinteisesti UIT:n lavalla on nähty maamme kirkkaimpia näyttelijöitä, tanssijoita ja muusikoita, niin tänäkin vuonna. Pääosan vastuusta näyttämöllä kantavat todelliset ammattilaiset eli Jussi Lampi sekä loistavat ja ihanat naiset Riitta Havukainen ja Sari Siikander. Hyvää taustatukea näille antaa nuori Paavo Kinnunen, jolle voi huoletta povata hyvää tulevaisuutta, niin näyttämöllä kuin valkokankaallakin. Kinnusta katsellessa ei voi välttyä ajatukselta, ettei omena todellakaan kauas puusta putoa. Nuori mies nimittäin muistuttaa erehdyttävästi isäänsä Heikkiä, niin ilmeiltään, ääneltään kuin maneereiltaankin. Myös toinen nuori lahjakkuus, Anna Victoria Erikssonvakuutti laajalla osaamisellaan. Jos Sanni Grahn-Laasonen tarvitsee joskus stunttia, kannattaa soittaa Erikssonille.

UIT marssittaa vakiokaartinsa lisäksi vuosittain lavalle hieman ns. oudompiakin valintoja, joista tämän vuoden esityksestä mainittakoon paljon esityksen mainoksissa esillä ollut luistelija Kiira Korpi, joka suoriutui ensimmäisestä musikaaliroolistaan puhtain paperein. Tanssia ja luistellahan tunnetusti Korpi osaa ja ne muutamat vuorosanatkin onnistuivat mukavasti. Lahtelaisille tuttu Mikael ”euroviisu” Saari oli omassa elementissään lavalla. Varsinkin Saaren hieman erikoinen tulkinta Tiktakin hitistä ”Heilutaan” oli Mikael Saarta omimmillaan. Revyyn musiikista vastaa bilebändi Jean S Timo Kärkkäisen johdolla onnistuneesti. Yhtyeen osaaminen ei jää pelkän soittamisen varaan, sillä yksi illan kohokohdista on bändin upea voimistelunäytös silkkinauhoineen päivineen. Kiitokset tästä on syytä osoittaa myös koreografi Reija Wäreelle, joka lienee joutunut muutaman tunnin yhtyeen poikien kanssa hikoilemaan esityksen eteen.

Soitellen Soteen kestää puolitoista tuntia, mutta kyseessä on sen verran viihdyttävä ja hauska puolitoistatuntinen, että kertaakaan ei kelloa tarvinut vilkuilla. Linnanmäen henkeen sopivasti sketsit seuraavat toisiaan liki hengästyttävällä tahdilla saaden hymyn huulille ja täytyy kyllä nostaa hattua näyttelijöille siitä, kuinka nopeasti he hyppäävät mukaan uuteen sketsiin, edellisen tuskin loputtua. Ensi-illasta huolimatta mitään ylimääräistä tärinää en esiintyjissä huomannut, vaan esitys kulki vaivattomasti alusta loppuun asti. Jos jotain miinusta pitää antaa, niin annetaan sitä sitten vaikkapa äänentoistosta, sillä joissain kohtaa laulujen sanat eivät erottuneet kyllin hyvin musiikin seasta ja luultavasti muutama herkullinen letkautus saattoikin mennä ohi korvien.

Pete Salomaa