Arkistot: Pääkirjoitukset

Sisällissota, vapaussota, punakapina, kansalaissota, luokkasota. Vuoden 1918 tapahtumia on kutsuttu monella eri nimellä. Käyttää itse sitten mitä nimeä tahansa tuosta ikävästä ajanjaksosta historiassamme, niin viime viikkoina ei ole voinut välttyä törmäämästä aiheeseen. Onhan sodasta kulunut nyt tasan sata vuotta. Sotahistoria kirjoitetaan yleensä aina voittajan näkökulmasta eli häviäjät ovat kovin usein syypäitä koko sotaan ja mitään ihmisarvoa loukkaavaa ei tietenkään tapahtunut, ainakaan voittajan taholta. Sankarit löytyvät aina voittajien puolelta, konnat häviäjien leiristä. Jokainen tietänee, ettei näin aina ole, sillä varsinkaan sodassa asiat eivät ole koskaan aivan mustavalkoisia.

Nyt näin ”juhlavuonna” on ilmestynyt paljon uutta tai piilossa ollutta materiaalia sodan vaiheista ja sen jälkiseuraamuksista. Jokohan olisi aika perata tapahtumat läpi ilman suuria tunteita, vai riittääkö edes sata vuotta poistamaan kaikkea sitä katkeruutta, mitä sisällissota herätti molemminpuolin? Ja saako valkoisten suuria sankareita arvostella vankien huonosta kohtelusta ja mielivaltaisista teloituksista? Vai pyhittääkö sota keinot?

Tutustuttuani aiheeseen mm. etelälahtelaisen Marjo Liukkosen hienon Hennalan naismurhat 1918 kirjan sekä erinäisten TV-ohjelmien kautta, olen oikeastaan ihmetellyt sitä, miksi kaikki tämä on lakaistu maton alle näinkin pitkän ajan. Tarinat ovat todella hurjia ja monia ihmisiä, mukana lapsia ja naisia, on lahdattu oikein kunnolla, ilman sen kummempaa syytä. Joissain kohtaa on mieleeni tullut sana puhdistus eli maa pyrittiin sisällissodan jälkimainingeissa puhdistamaan kaikesta vähänkin punaiseen viittaavasta. Onpa puhuttu jopa rotuhygieniasta, joka tuolloin nosti maailmalla päätään. Sodan jälkeinen vankien käsittely muistutti pitkälti keskitysleiritoimintaa toistuvine ja mielivaltaisine teloituksineen sekä vankien nälkiinnyttämisineen. Pidän suoranaisena ihmeenä, että sisällissodan pyörteiden jälkeen, vain kaksikymmentä vuotta myöhemmin, meillä oli olemassa vahva ja ennen kaikkea yhtenäinen kansa, joka kykeni yhtenä kansana taistelemaan talvi- ja jatkosodassa Neuvostoliittoa vastaan.

Näen hyvänä, että asiat nyt tutkittaisiin perinpohjin ja pääsisimme kansana matkaamaan yhdessä eteenpäin. Tunnustetaan tosiasiat ja tehdyt virheet. Sota tuo monissa ihmisissä esiin sellaisia ikäviä luonteenpiirteitä, kuten sadistisuus tai kostonhimo, joita emme normaalissa elämässä edes tiedosta meissä asustavan. Aseiden tuoma valta kun vaikuttaa joihinkin meistä oudolla, eikä kovinkaan kunniakkaalla tavalla. Eivät suomalaiset silti ole sen kummempia kuin muutkaan ihmiset maailmassa. Tämän kaltaista ihmismielen pimeää puolta nähdään ikävä kyllä joka puolella maailmaa, missä vain sotaa käydään.
Siksi olenkin aika varma siitä, että jos sodan tulos olisikin ollut toisin päin, oltaisiin Suomessa joka tapauksessa nähty ns. puhdistus. Tässä tapauksessa kyseessä olisi ollut punainen puhdistus. Näin ne asiat yleensä sodan jälkeen aina etenevät. Voittaja puhdistaa maan vastustajistaan ja vain yksi totuus sodasta jää elämään.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Tällä viikolla on taitettu peistä oikein kunnolla palkitun ohjaajan Aki Louhimiehen metodeista ohjata näyttelijöitä elokuvissaan. Useat nimekkäät naisnäyttelijät ovat kertoneet varsin karmeita tarinoita Louhimiehen henkisestä ja fyysisestä kiusaamisesta sekä nöyryyttämisestä. Onpa miestä ehditty joissain keskusteluissa epäillä jopa sadistiseksi pervoksi. Siinä missä ohjaajan tulisi luoda kuvauspaikalle turvallisuuden ja hyvän yhteishengen ilmapiiri, on Louhimies kenties oman kunnianhimonsa riivaamana halunnut viedä kuvaustilanteita äärirajoille ja tämä on aiheuttanut yhteentörmäyksiä. Louhimies ei tunnu luottavan siihen, että näyttelijä olisi tarpeeksi pätevä näyttelemään erilaisia tunteita. Louhimiehen teesi tuntuu olevan se, että tunteet on aiheutettava näyttelijälle oikeasti, jolloin filmille tarttuu oikeanlainen reaktio. Tällainen metodi olisi täysin hyväksyttävä, jos siihen olisi molempien osapuolien hyväksyntä. Nyt näin ei ilmeisesti ole ollut.

Erityisesti tästä Louhimiehen ohjausmetodista ovat kärsineet naisnäyttelijät. Myös muutamat miesnäyttelijät ovat Louhimiehen metodeja kyseenalaistaneet, mutta vaikuttaa hieman siltä, että mediassa ja somessa asiasta on tehty naiset vastaan miehet väittely, mitä se ei missään nimessä saisi olla. Sellaista kohtelua mitä Louhimies on näyttelijöilleen tarjonnut, ei saisi olla tarjolla kenellekään, oli sitten mies tai nainen.

Ei Louhimies ensimmäinen ohjaaja ole, jota on näyttelijöiden taholta syyllistetty kiusaamisesta, ahdistelusta ym. Muun muassa maailmankuulut ohjaajat kuten Alfred Hitchcock ja Lars von Trier ovat olleet monestikin esillä negatiivisessa sävyssä mm. naisten ahdistelusta, puhumattakaan Woody Allenista. Kukaan ei varmasti kiistä näidenkään mestariohjaajien elokuvallisia ansioita, mutta samat säännöt, lait ja käytöskoodit pätevät aivan varmasti niin mestariohjaajiin kuin meihin tavallisiin kaduntallaajiinkin.

On ihmetelty myös, miksi asia nostetaan esille vasta nyt, kun jotkut kokemukset ovat jo yli kymmenen vuoden takaa. Ymmärrän kyllä hyvin naisia, jotka ovat tähän asti vaienneet. Se on ollut alan sanaton käytäntö. Suomessa elokuva-ala on todella pieni ja jos heti urasi alussa profiloidut ns. vaikeaksi tapaukseksi, joka kyseenalaistaa ohjaajan työtä, on jatkossa työmahdollisuudet todella rajalliset. Alalle on paljon tunkua, mutta portinvartijoita eli ohjaajia ja tuottajia vähän. Käytännössä välirikko ohjaajan kanssa voi tarkoittaa sitä, että jatkossa elanto on löydettävä muualta kuin elokuva-alalta. Silloin varmasti helpommin hyväksyy huononkin kohtelun, kun toisessa vaakakupissa on elanto.

Jotkut ovat sättineet asian esille ottaneita naisnäyttelijöitä hysteeriseksi metoo-akkalaumaksi, jotka hyökkäävät armottomasti hyeenan lailla mestariohjaajan kimpuun silkasta kateudesta. Metoo-kampanja tuntuukin ärsyttävän ja pelottavan monia miehiä. Kampanja on joissain piireissä leimattu vain feministiseksi vallankumoukseksi, jossa miehet pyritään totaalisesti kuohitsemaan. Siitä ei kuitenkaan ole kyse, sillä naisten seksuaalinen ahdistelu on edelleen valitettavasti osa tätä päivää ja siihen pitää puuttua.

Parasta olisi tietenkin ollut, jos tämä tapaus olisi voitu käsitellä yhteisön sisällä, mutta se ei jostain syystä onnistunut, joten asia pulpahti pintaan rajusti mediassa. Ei tästäkään tapauksesta ketään tarvitse silti julkisuudessa ristiinnaulita tai estää jonkun työntekemistä jatkossa. Louhimies osannee jatkossa sopia näyttelijöidensä kanssa käytettävät metodit etukäteen ja näyttelijät viheltää pelin poikki, jos asiat eivät suju sovitusti.

Omasta mielestäni ihmeellisintä tässä koko tapauksessa on se, että vielä vuonna 2018 meidän pitää sivistyneessä maassa keskustella siitä, miten ihmisiä saa kohdella. Ja tiedoksi kaikille oman elämänsä luolamiehille, myös naiset ovat ihmisiä.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Lahtelaisia päättäjiä järkytettiin keskiviikkona syvästi. Kolmikko Harkimo, Skinnari, Sulin julkaisi suunnitelmansa Lahden uudesta jalkapallostadionista. Järkytys johtui tietenkin siitä, että stadion sijaitsisi Launeella eikä suinkaan Kisapuistossa, jonka parissa Lahdessa on puuhasteltu nyt jo kymmeniä vuosia saamatta oikeastaan mitään merkittävää aikaiseksi. Mielenkiintoiseksi tämän suunnitelman tekee se, että maksaja löytyisi yksityiseltä taholta. Tähän ei siis tarvittaisi veronmaksajien rahaa. Tämän tekee mahdolliseksi se, että stadionin liepeille samaan suunnitelmaan on piirretty uutta asuin- ja liikerakentamista mm. uusi hotelli. Herrat Harkimo ja Sulin ovat onnistuneesti toteuttaneet vastaavanlaisia ja isompiakin hankkeita laajan verkostonsa avulla jo yli 20 vuotta ympäri Eurooppaa, miksi se ei siis onnistuisi Lahdessa?

Lahden kaupungintalolta jo ehdittiinkin tutusti viestimään, että ei käy, ei onnistu. Kyseessä on kuulemma puistoalue, johon ei saa kajota. Outoa, että nämä samat Green Cityn luonnosta huolissaan olevat päättäjämme kuitenkin joitakin vuosia sitten päättivät raiskata Etelä-Lahden kallisarvoisen luonnon ja rakennuttaa moottoritien läpi tiheimmin asutun Launeen. Ja kaiken kukkuraksi maksaa siitä vaivaiset 70 miljoonaa euroa veronmaksajien rahoja. Ei Laune yhdestä stadionista enää enempää pilalle menisi. Itse korottaisin panoksia vielä lisäämällä suunnitelmaan sen toisen ikuisuusprojektin eli uimahallin 50 metrin radalla.

Nyt olisi tarjolla sitä yksityistä rahaa, eikö se Lahdelle kelpaakaan? Vai pelottaako nimi Harkimo liikaa lahtelaisia puuhasteluun tottuneita päättäjiämme? Harkimo kun tunnetusti pistää tuulemaan siinä vaiheessa, kun muut vielä empivät. Jos haluaa onnistua isosti, on osattava ajatella isosti. Lahti tarvitsee juuri tällaisia isoja, jopa hullujakin ideoita ja visioita. Nykyisellään Lahden kaupunkia voisi verrata kaveriin, joka lottoaa eurolla, mutta odottaa vastineeksi miljoonia eli puhutaan paljon tulevaisuuteen satsaamisesta, mutta satsaukset jäävät usein pieneksi puuhasteluksi. Muualla mm. Turussa, Tampereella ja Jyväskylässä vastaavat hankkeet etenevät jo kovaa vauhtia ja Lahti on putoamassa pahasti kelkasta kaikilla mittareilla. 

Voi olla, ettei stadion Launeelle ole se viisain vaihtoehto tai edes lopullinen vaihtoehto, mutta luulen, että suunnitelman tärkein pointti onkin saada käyntiin kunnon keskustelu siitä, mitä Lahti haluaa olla tulevaisuudessa ja mihin se haluaa jatkossa satsata. Uskon, että kaupungin johdolle yritetään tällä suunnitelmalla nyt konkreettisesti kertoa se, miten urheilurakentaminen hoidetaan muualla. Yksityistä rahaa ei irtoa pelkkiin katsomorakenteisiin, vaan tarvitaan muutakin. Selvää on, että yksityinen rahoittaja haluaa voittoa ja pelkällä stadionin rakentamisella sitä ei ole tiedossa. Mielenkiinnolla odotan kaikkia niitä syitä, miksi Launeen jalkapallostadion on mahdoton ajatus. Se Lahdessa kyllä osataan. Täällähän kaikki projektit ovat aina aloittamista vaille valmiita.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Olen monesti viime vuosien aikana törmännyt sanoihin elinvoimainen ja houkutteleva, kun Lahden johtohenkilöt ovat määritelleet kaupungin tulevaisuuden strategiaa. Niin, mikäpä kaupunki ei sellainen haluaisi olla? Se, onko puheille mitään katetta, onkin sitten eri juttu. Onko Lahti oikeasti elinvoimainen ja houkutteleva tai onko se edes menossa siihen suuntaan? Se tiedetään, että aikanaan Lahti todellakin oli houkutteleva, sillä vuosina 1945-1975 Lahden asukasluku kasvoi 30 vuodessa liki 70 000 uudella asukkaalla. Tämän mahdollisti sen aikainen teollisuuden nousu, kun Lahtea maailmankartalle kampesivat mm. Upo, Asko, Mallasjuoma, Raute, Luhta jne. Sen jälkeen onkin ollut huomattavasti hiljaisempaa, kun vuoden 1975 jälkeen Lahden väkiluku on kasvanut vain 10 000 uudella asukkaalla, jos ei lasketa mukaan Nastolan liittämisen tuomaa lisäystä asukasmäärään.

Periaatteessa Lahdella on valttikortit käsissään verrattuna moniin muihin kaupunkeihin. Lahden sijainti on yksinkertaisesti loistava. Helsingin kasvava metropolialue on lähellä, muttei kuitenkaan liian lähellä, ettei meitä turhaan mainita Helsingin esikaupungiksi. Lahti on ihan oikea kaupunki hyvine palveluineen, jossa kaikki tarvittava on lähellä. Ei tämä mikään takapajula ole. Niitäkin Suomessa riittää, uskokaa tai älkää. Matkaa ei pääkaupunkiin kerry tuntiakaan, taittaa matkan sitten junalla, bussilla tai omalla autolla. Jo pelkästään Helsingin sisällä saa työmatkaan menemään helposti tätä enemmän aikaa. Asuminen Lahdessa on moninkertaisesti halvempaa kuin pääkaupunkiseudulla. Eli perusjutut Lahdessa ovat enemmän kuin kohdillaan, mutta silti ihmiset muuttavat mielummin pääkaupunkiseudulle, Tampereelle, Ouluun, Jyväskylään tai Vaasaan.

Voisiko Lahdella olla mitään muuta tarjottavaa kuin se, että Helsinki on lähellä? Nythän kaupungin strategia näyttää tähtäävän pitkälti siihen, että rautatien välittömään läheisyyteen saadaan mahdutettua mahdollisimman paljon asuntoja, jotta ihmisten on helpompi kulkea matkatöissä pääkaupunkiseudulla. Paljon Lahdessa on viime vuosina satsattu infraan, kun kymmeniä miljoonia on upotettu matkakeskukseen, toriparkiin ja kehätiehen. Varsinkin kehätien varteen odotetaan paljon uuttaa yritystoimintaa, mutta nähtäväksi jää, sikiääkö sinne kokonaan uutta toimintaa vai muuttavatko yritykset vain kaupungin sisällä. Tapahtumia, niin urheilun kuin kulttuurinkin saralla täällä osataan kyllä järjestää, mutta monesti pullonkaulaksi muodostuu hotellikapasiteetin pienuus.

Millä sitten Lahti saataisiin nousuun? Siihen on vain yksi lääke: työllisyys. Tärkeintä olisi tehdä Lahdesta paikka, jonne yrityksien on helppo tulla ja investoida. Mistä löytyisi ne tämän vuosikymmenen upot ja askot? Meillä on jo valmiiksi hyvät yhteydet joka ilmansuuntaan, asia jota todella moni yritys arvostaa. Yksinkertainen totuushan on, että missä työpaikat, siellä ihmiset. Ja kun työllisyys nousee, kasvavat kaupungin verovaratkin ja se taas mahdollistaa paljon muita hyviä asioita, joilla kaupunkilaisten elämänlaatua parannetaan ja helpotetaan.

Lahti elää nyt omaa etsikkoaikaansa. Merkkejä paremmasta ja viriilimmästä kaupungista on jo olemassa, mutta tyydytäänkö Lahdessa sittenkin olemaan vain Helsingin nukkumalähiö?

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Oletetaanpa, että olet töissä kahdeksan vuotta samassa työpaikassa. Sitten tulee se epäonnenpäivä, kun työnantaja sanoo sopimuksesi irti ja yks kaks oletkin työtön. Me tavalliset kaduntallaajat lähdemme tietenkin etsimään seuraavaa työpaikkaa ja Kela maksaa meille pientä ansiosidonnaista työttömyyskorvausta. Näinhän se menee ja pitäisi mennä kaikilla aloilla. Mutta kun ei mene. Meidän lakiemme säätäjät eli eduskunta on nimittäin järjestellyt itselleen melkoisen etuisuuden moiseen tilanteeseen. Sen nimi on sopeutumiseläke ja sopeutumisraha, jota tarjoillaan henkilöille, jotka putoavat eduskunnasta eli kansa ei jatka heidän työsuhdettaan.

Sopeutumisraha muistuttaa ansiosidonnaista työttömyysturvaa ja sitä maksetaan 1-3 vuotta edustajavuosista riippuen. Varsinainen mörkö kansalaisten silmissä on kuitenkin sopeutumiseläke, joka jäi voimaan ennen vuotta 2011 valituille edustajille, joilla kansanedustajavuosia oli vähintään seitsemän. Viime aikoina on julkisuuteen putkahdellut aika paljon näitä sopeutumiseläkettä nauttivien ex-kansanedustajien tienestejä. On aivan käsittämätöntä, että isoa etuisuutta saa, vaikka pääomatulot olisivat korkealla tasolla. Lisäksi sopeutumiseläkkeelle jääneet nuorimmat ex- kansanedustajat ovat olleet alle 40-vuotiaita, siis parhaassa työiässä olevia ihmisiä. Kansa on ollut raivona ja tällaiset ”pikku etuisuudet” ovatkin omiaan kasvattamaan ajatusta siitä, että kansanedustajat vain istuvat omassa norsunluutornissaan tuijottamassa omaan napaansa, ymmärtämättä lainkaan sitä todellisuutta, missä monet suomalaiset elävät.

Monet tavalliset työntekijät menettävät työpaikkansa useita kertoja työhistoriansa aikana. Se on monelle varmasti järkytys, siinä missä kansanedustajallekin on eduskunnasta putoaminen, mutta eivät normityöntekijät sopeutumiseläkkeelle pääse. He saavat työttömyysturvaa ja pyrkivät työllistymään uudelleen, joka kaiken tasa-arvon nimissä pitäisi olla myös ex-kansanedustajien polku lähtöpassien osuessa kohdalle.

Nyt näyttää siltä, että eduskunta on vihdoinkin havahtunut Ruususen unestaan ja on poistamassa tämän kovasti epäoikeudenmukaisen järjestelmän. Hyvä, jos näin todellakin tapahtuu. Kuten olen usein todennut, niin joukkoja johdetaan parhaiten edestä ja esimerkin voimalla. Jos halutaan, että kansa ymmärtää ja hyväksyy kaikki leikkaukset ja säästöt, tulee niiden ehdottomasti kohdistua yhtälailla myös kansanedustajien omaan työhön ja etuuksiin. Tämä pitäisi olla itsestään selvä asia kaikille kansanedustajille puoluekannasta riippumatta.

Lukusuositukseksi sydäntalven pitkiin iltoihin ehdotan kaikille kansanedustajille George Orwellin Eläinten vallankumous (Animal Farm) -teosta. Josko sieltä jokunen ajatus heräisi?

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Pari viikkoa takana ja pari päivää vielä edessä. Jos on ollut urakka kova urheilijoille, niin kyllä kotisohvillakin on saanut penkkiurheilija venyä äärimmilleen käynnissä olevissa PyeongChangin talviolympialaisissa. Onneksi lähetykset ovat tulleet pääosin aamupäivisin, joten loppupäivän on voinut käyttää muuhun kuin television tuijottamiseen. Tosin monesti on tullut katsottua illalla vielä uusinnat kisoista ja seuraavaa päivää taustoittavat iltaohjelmatkin.

Meitä menestysnälkäisiä suomalaisia ei ole mitaleilla hemmoteltu. Plakkarissa on vasta neljä pronssimitalia, joten sen perinteisen Porilaisten marssin kuuleminen jää näillä näkymin Pärmäkosken ja Niskasen viimeisiin hiihtoihin viikonloppuna. Hyvältä ei näytä, mutta uskotaan vielä ihmeisiin. On niitä urheilussa nähty ennenkin. Se, että kasassa on tällä hetkellä neljä mitalia, on itseasiassa aika lailla ennakko-odotusten mukaista. Kaksissa edellisissä talviolympialaisissa nimittäin Suomen mitalisaldo oli molemmissa viisi mitalia, joka on siis vielä täysin mahdollinen myös näissä kisoissa. Itse ennustin yhdeksää mitalia, joten nähtävästi olin yltiöoptimistinen arvioissani. Olen tainnut jäädä odotuksissani kultaiselle 90-luvulle, jolloin Suomi paukutti peräti 12 mitalia Naganon kisoissa vuonna 1998. Tosin silloin ei tainnut olla ihan puhtaita jauhoja suomalaistenkaan pussissa…

Toisilla on mennyt sitten hieman paremmin. Norja on näyttänyt voimansa näissä kisoissa. Maalla on jo kasassa 34 mitalia ja odotettavissa on vielä lisää viimeisten kolmen päivän aikana. On muuten hyvä, ettei Suomi revi kisoista tuollaista määrää mitaleja. Miettikääpä kuinka vaikeaa olisi valita vuoden urheilija, kun vakavasti otettavia ehdokkaita olisi noin hurja määrä. Suomessa vuoden urheilijan titteliin usein riittää, että jossain kisoissa yltää edes mitaleille. Lisäksi tuollainen määrä mitaleja turruttaisi varmasti vaativankin penkkiurheilijan. Kyllä alkaisi Porilaisten marssin sävelet jo pikkuhiljaa kyllästyttämään ja Ylen kuuntelijapalaute täyttyisi viesteistä, joissa ihmeteltäisiin, miksi sama kappale soi koko ajan.

No vitsit sikseen. Pitkin hampain on myönnettävä, ettei Suomi ole enää millään mittapuulla mitattuna urheilun suurmaa. Ei talvi- eikä kesälajeissa. Se aika on jäänyt taakse ja nyt pitää osata iloita hyvistä sijoituksista kymmenen sakissa ja salaa ihailla ulkomaalaistähtien dominointia ns. suomalaislajeissa. Jopa jääkiekko on onnistuttu sössimään, kun Marjamäen komennossa on pudottu ynnä muut sarjaan, jossa Suomen uljaita leijonia kiusaavat jo Etelä-Koreakin. Onneksi sentään naisleijonat osaavat vielä pelata. Mutta tiedättekö mitä? Vastoinkäymisistä huolimatta penkkiurheilija jaksaa kuitenkin aina uskoa parempaan huomiseen. Ensi kisoissa sitten suomalaiset ovat parempia ja jääkiekossakin valmentajaksi palaa Kulta-Jukka. Kyllä se siitä!

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Kyberuhka on nykypäivän tietoyhteiskuntamme uusin uhkatekijä, joka on noussut vauhdilla vanhojen uhkakuvien rinnalle. Tietokoneet nimittäin ohjaavat tänä päivänä tavalla tai toisella lähes kaikkea meille tärkeää. Vaaravyöhykkeessä on koko yhteiskuntamme infrastruktuuri, mukaan lukien tärkeä maanpuolustus sekä tiedonvälitys. Mikäli maailmaamme häiritään viruksilla, Troijan hevosilla, madoilla ja haittaohjelmilla, voivat seuraukset yhteiskunnassamme olla yllättävän tuhoisat.

Lahdessa tästä saatiin varoittava esimerkki, kun WannaMine-niminen haittaohjelma halvaannutti Lahden kaupungin tietokoneet. Haittaohjelma aiheutti katkoksia terveysasemien potilastietojärjestelmissä sekä muun muassa Lahden kaupungin verkkosivuilla, sähköpostissa ja kirjastojen järjestelmissä. Kaiken kaikkiaan noin 2400 tietokonetta Lahden kaupungin verkossa joutui haittaohjelman valtaan. Haittaohjelmasta eroon pääseminen kesti viikon verran. Onni onnettomuudessa oli se, että kyseessä ei ollut erityisen vaarallinen haittaohjelma, joka olisi tieten tahtoen tehty aiheuttamaan mahdollisimman paljon tuhoa ja kaaosta kaupungin järjestelmissä. Silti paljon turhaa työtä ja ylimääräisiä kustannuksia haittaohjelma kuitenkin aiheutti.

Mitäpä jos haittaohjelma olisikin tehty terroristisessa mielessä tuhoamaan kaikki järjestelmät? Kuinka meidän olisi käynyt silloin? Miten tilanteesta olisi selvitty? Nykyaikaisen yhteiskunnan haavoittuvin kohta on ilman muuta sähkönjakelu. Käytännössä koko Suomi voitaisiin halvaannuttaa 15 minuutissa kajoamalla sähköverkkoon. Useimmat yhteiskunnan palvelut ja toiminnot kun ovat kiinteästi sidoksissa tietoliikenteen kautta sähköisiin palveluihin. Uhka on suuri ja sen vakavuutta lisää se, että sähkön varassa toimivia tietojärjestelmiä käytetään mm. väestön varoittamiseen häiriötilanteissa. Voidaankin hyvällä syyllä sanoa, että uhka kohdistuu kaikkia niitä kohtaan, jotka käyttävät sähköisiä palveluita eli käytännössä meihin kaikkiin.

Tietotekniikka ja digitaaliset palvelut auttavat yhteiskuntaa selviämään monista tulevaisuuden ongelmista, mutta samalla ne ovat erittäin houkutteleva kohde ammattihakkereille ja tietoliikenneterroristeille. Kybervaikuttaminen eri valtioiden vaaleihin on jo vahvasti tätä päivää. Tietotekniikan tulevaisuuden mahdollisuudet ovat rajattomat, mutta näin on myös uhkien laita.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Lahden nykyinen kaupunginjohtaja Jyrki Myllyvirta jää eläkkeelle toukokuun alussa 2018. Tämä tosiseikka herätti Lahdessa keskustelun siitä, pitäisikö täälläkin siirtyä mediaseksikkääseen pormestarimalliin, kuten mm. Helsingissä ja Tampereella on tehty. Vaakakupissa ovat olleet siis vanha kaupunginjohtajamalli ja uusi pormestarimalli. Tällä hetkellä näyttää siltä, että vaaka on kallistumassa pormestarin puoleen eli Lahti on saamassa lähitulevaisuudessa itselleen pormestarin.

Johtamisjärjestelmätoimikunta, jonka tehtävänä on arvioida kaupungin tulevaa johtamisjärjestelmää ja eri vaihtoehtoja, esittää Lahden kaupungin poliittiseksi johtamisjärjestelmäksi pormestarimallia. Pormestarimalli otettaisiin käyttöön seuraavien kuntavaalien jälkeen, kesäkuussa 2021. Siihen saakka kaupunkia esityksen mukaan johtaisi kaupunginjohtaja, joka siirtyisi ensi vaalikauden alussa kansliapäällikön virkaan. Pormestari toimisi kuntalain mukaisesti sekä kaupunginjohtajana että kaupunginhallituksen puheenjohtajana. Pormestarin lisäksi Lahteen valittaisiin kaksi tai kolme apulaispormestaria. Johtamisjärjestelmätoimikunta katsoo perusteluissaan, että pormestarimalli luo edellytykset kaupungin kehitykselle ja menestykselle. Johtamismallin uudistamisessa yhtenä tärkeänä tavoitteena on poliittisen päätöksenteon ja virkamiesten päätösten erottaminen selkeästi toisistaan.

Toistaiseksi pormestarimalli on käytössä Tampereen lisäksi Helsingissä, Pirkkalassa, Tuusulassa ja Kärkölässä. Lahtelaiset kävivät tutustumassa Tampereella sikäläiseen malliin ja selonteon mukaan käteen jäi mallista paljon positiivisia asioita. Yhtenä tärkeimpänä seikkana Tampereella nousi esiin se, että pormestari antaa kaupungin hallinnolle kasvot. Pormestarimallissa poliitikot johtavat kaupunkia ja pormestarit toimivat myös yhdyshenkilöitä kaupunkilaisiin päin. Tampereella valtuusto ohjaa pormestarin toimintaa vahvasti mm. pormestariohjelman kautta ja pormestari/apulaispormestarit pääsevät ohjaamaan asioita jo valmisteluvaiheessa. Lisäksi pormestari päättää mitkä asiat ovat valmiita otettavaksi kaupunginhallituksen listalle. Kaiken kaikkiaan Tampereella arvioitiin, että päätettävät asiat menevät tällä mallilla eteenpäin.

Riskejäkin löytyi, joista yksi on se, löytyykö tehtävään tarpeeksi päteviä ja karismaattisia johtajatyyppejä, jotka voivat olla varsinaisesta työstään pois pormestari/apulaispormestarin toimikauden ajan. Pormestarimalli voi luoda myös riitaisan hallitus‐oppositio asetelman. Muita riskejä ovat mm. poliittisen vallan keskittyminen ja kuntavaalien muuttuminen pormestarivaaleiksi.

Meitä kaupunkilaisia ehkä kuitenkin eniten tässä pormestariasiassa kinnostaa se, kuinka paljon hallinnon kulut kasvavat, kun organisaatio kasvaa yhdellä johtoportaalla? Kaupungin talous on muutenkin jo kuralla, eikä menojen kasvattaminen olisi kovinkaan suotavaa. Eikö hallintohimmeleitä pitäisi pikemminkin purkaa kuin kasvattaa? Kaupunginhallituksen puheenjohtaja Komu myönsi kulujen pormestarimallissa hieman nousevan. Toisaalta muutoksen hyöty löytyy paranevasta demokratiasta ja demokratiallakin on aina hintansa linjasi Komu pormestarimallia puolustaen.

Kuntalain mukaan valtuusto valitsee pormestarin, mutta pormestari voi olla melkein kuka vain. Monessa kunnassa lähtökohta on, että pormestari on myös valtuutettu, mutta tämä ei ole välttämätöntä. Periatteessa pormestari voi olla myös ei-lahtelainen, jos valtuusto niin päättää. Eli periaatteessa kaikki käy, kunhan on tarpeeksi pätevä ja karismaa löytyy. Mistäköhän sellainen löydetään?

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Presidentinvaaleissa kävi juuri niin kuin gallupit olivat ennustaneet. Sauli Niinistö valittiin jatkokaudelle ylivoimaisesti. Vaalit ratkesivat historiallisesti jo ensimmäisellä kierroksella, kun istuva presidentti nappasi yli 62% äänistä. Kaiken kaikkiaan liki 1,9 miljoonaa suomalaista oli sitä mieltä, että presidenttiä ei tässä kohtaa vaihdeta. Voittomarginaali lienee länsimaisessa kulttuurissa historiallisen suuri. Tuskinpa edes Kekkonen olisi tämän suurempaa äänimäärää kerännyt aikoinaan? Tätä suuremmalla äänenvyöryllä valitaan presidentit yleensä vain diktatuureissa, joissa vaalit eivät oikeasti ole vapaat. Meillä ne olivat, joten todella vahvan mandaatin Niinistö kansalta vaaleissa sai.

Vaaleja on tulkittu mediassa monella tavalla. Yleisimmin on kuitenkin todettu, että kyseessä olivat henkilövaalit, joissa puoluepolitiikka ei näytellyt kovinkaan suurta osaa. Niinistö keräsi äänensä niin oikealta kuin vasemmaltakin, keskustaa unohtamatta. Nähtävästi Niinistö on onnistunut nostamaan itsensä päivän politiikan yläpuolelle kansan arvostamaksi arvojohtajaksi. Monet totesivatkin, että Sauli Niinistö on hoitanut työnsä yksinkertaisesti niin hyvin, ettei hyvää kannata vaihtaa.

Jo etukäteen näytti selvältä, että monelle puolueelle kyseessä olivat vaalit, joita ei voi voittaa, mutta mukana on pakko olla. Pelkkä mukana oleminen tuntui monelle ehdokkaalle riittävänkin, sillä Niinistöä ei vaalikeskusteluissa oikeastaan kunnolla edes haastettu. Väyrynen kyllä parhaansa yritti, mutta melkoiseksi sanahelinäksi ja omien kirjojen ja mukien mainostukseksi haasto usein jäi. Moni tuntui olevan mukana mielessään seuraavat eduskuntavaalit. Saattoipa muutama ehdokas olla matkassa ajatuksenaan pohjatyön tekeminen jo vuoden 2024 presidentinvaaleihin. Koska Niinistöä ei voi silloin enää presidentiksi äänestää, täytyy presidentti löytyä jostain muualta.

Keitä sitten olisivat presidenttiehdokkaat vuonna 2024? Nykyisistä ehdokkaista voisivat mukana ehkä olla Huhtasaari, Haatainen ja Kyllönen. Pienin varauksin myös ehkä Haavisto, eikä Väyrystäkään koskaan kannata aliarvioida. Voisiko joku näistä edellä mainituista saada yli puolet kansasta äänestämään itseään? No, onhan tässä kuusi vuotta aikaa kerätä kannuksia tai etsiä ehdokasta, jolla olisi kannatusta yli puoluerajojen Niinistön tapaan. Luulenpa, että isot puolueet ovatkin jo aloittaneet kartoituksen mahdollisista presidenttiehdokkaista vuodelle 2024. Ja silloin ei ehkä puhutakaan enää niin puolueisiin orientoinuneista ehdokkaista.

Vaikka nämä vaalit selkeästi henkilövaaleiksi luettaisiinkin, niin puolueille vaali antoi kuitenkin varmasti ajateltavaa. Keskustan ja SDP:n ehdokkaiden kannatus jäi todella alhaiseksi. Näyttääkin siltä että puoluekannatuksen ydin on näissä puolueissa vain 3-4 % tasolla. Se on todella vähän, kun molemmat puolueet vetävät eduskunta- ja kuntavaaleissa 15- 20% kannatuksia. Vaikuttaa siis siltä, että puolueiden äänestäjistä suurin osa voi liikkua ja vaihtaa väriä, kunhan löytyy tarpeeksi hyvä ja valovoimainen ehdokas. Seuraavat eduskuntavaalit tulevat pitkälti näyttämään sen, ovatko tulevaisuuden vaalit jatkossa enemmän henkilö- kuin puoluevaalit ja onko poliittinen kenttä vanhoine puolueineen muuttumassa lopullisesti.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi