Kuukausi: elokuu 2026

Poliisi on suomalaisessa yhteiskunnassa instituutio, johon meidän pitäisi voida luottaa. Sen tehtävä on turvata ihmisiä, ylläpitää järjestystä ja puuttua tilanteisiin, joissa muut keinot eivät enää riitä. Siksi viime päivien tapahtumat herättävät väistämättä kysymyksiä poliisin voimankäytön rajoista.

Mopoilija kiilattiin päin varastorakennusta, satunnaista liian uteliasta kulkijaa/kuvaajaa uhattiin aseella ja kehitysvammainen mies kuoli poliisin käyttämän etälamauttimen seurauksena. Tapaukset ovat erilaisia, mutta niissä kaikissa on yksi yhteinen kysymys: missä kulkee poliisin voimankäytön raja?

Poliisin toimintaa pitää voida arvostella ja tarvittaessa tutkia perusteellisesti. Viranomaisilla on poikkeuksellisen suuri valta käyttää voimaa, eikä tätä valtaa saa käyttää mielivaltaisesti. Voimankäytön pitää aina olla perusteltua, välttämätöntä ja tilanteeseen nähden oikeasuhtaista.

Mutta entä kansalaisen vastuu? Jos poliisi käskee pysähtymään, miksi ei pysähdytä? Jos poliisi yrittää selvittää tilannetta, miksi pitää lähteä karkuun? Ja jos ympärillä tapahtuu poliisioperaatio, onko aivan välttämätöntä mennä kameran kanssa poliisiauton viereen kuvaamaan? Kansalaisella on oikeuksia, mutta niiden rinnalla on myös velvollisuuksia ja ennen kaikkea tervettä järkeä. Poliisin käskyä ei voi ajatella pelkkänä suosituksena. Jos ihminen lähtee karkuun tai vastustaa kiinniottoa, tilanne voi hetkessä muuttua vaarallisemmaksi. Silloin myös poliisi joutuu tekemään päätöksiä sekunneissa.

Tämä ei kuitenkaan anna poliisille rajatonta oikeutta voimankäyttöön. Etälamautin, ase tai ajoneuvo eivät saa koskaan muuttua välineiksi, joilla ratkaistaan tilanne hinnalla millä hyvänsä. Jokainen vakava loukkaantuminen ja kuolema on tutkittava avoimesti ja riippumattomasti.

Mutta mitä tapahtuisi, jos poliisi ei saisi käyttää voimaa lainkaan? Jos kaikki voisivat yksinkertaisesti juosta karkuun, vastustaa kiinniottoa ja jättää viranomaisen käskyt noudattamatta, yhteiskunnan järjestys olisi nopeasti vaarassa. Poliisin on pystyttävä puuttumaan rikoksiin ja vaarallisiin tilanteisiin myös voimakeinoin. Poliisilla on oikeus käyttää voimaa.

Kansalaisella on oikeus odottaa, että sitä käytetään harkiten. Turvallinen yhteiskunta ei synny siitä, että poliisi voittaa kansalaisen tai kansalainen poliisin. Se syntyy siitä, että molemmat ymmärtävät oman vastuunsa. Poliisin pitää tietää, missä kulkee voimankäytön raja. Kansalaisen pitää puolestaan tietää, missä kulkee järjen raja.

Yleensä viisain teko voi olla yksinkertaisesti pysähtyä ja kuunnella, mitä viranomainen sanoo.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Koulun ovien avautuminen on yksi syksyn varmimmista merkeistä. Reput selässä lapset ja nuoret palaavat kouluteille, pihat täyttyvät äänistä ja liikuntasaleissa alkaa taas tohina. Mutta yhä useammassa suomalaisessa kunnassa koulun pihalla on yksi asia, jota on vuosi vuodelta vähemmän: lapsia.

Suomen väestörakenteen muutos näkyy nyt konkreettisesti kouluissa. Syntyvyys on laskenut, ikäluokat pienenevät ja erityisesti pienissä kunnissa joudutaan pohtimaan, kuinka kauan koulua voidaan pitää yllä muutaman kymmenen oppilaan voimin. Kun oppilaita ei enää riitä, edessä on usein tuttu laskelma: lakkautetaanko koulu vai kasvatetaanko koulumatkoja?

Koulun lakkauttaminen ei kuitenkaan ole vain opetuksen järjestämistä koskeva päätös. Pienessä kunnassa koulu on usein koko kylän sydän. Se on työpaikka, kokoontumispaikka ja merkittävä osa alueen identiteettiä. Kun koulu lähtee, voi seuraavaksi lähteä jotain muutakin. Nuoret perheet miettivät kahdesti muuttoa alueelle, jos lähin koulu on kymmenien kilometrien päässä.

Ja tästä syntyy väestökadon pirullinen kehä: lapsia on vähän, joten koulu lakkautetaan. Kun koulu lakkautetaan, lapsiperheiden on entistä vaikeampi löytää alueelta syytä jäädä tai muuttaa sinne. Lopulta lapsia on vielä vähemmän.

Sama kehitys näkyy myös Lahdessa. Kaupungin vuoden 2026 talousarviossa perusopetuksen oppilasmääräksi arvioidaan noin 10 100, kun vuonna 2025 määrä oli 10 300. Ennusteen mukaan määrä laskee 9 800 oppilaaseen vuoteen 2028 mennessä. Kaupunki on jo valmistautunut laskevaan oppilasmäärään ja esimerkiksi muuttanut oppilaaksioton periaatteita sekä pienentänyt ryhmäkokoja.

Lahdessa kouluverkko on toki aivan eri mittakaavassa kuin pienissä maaseutukunnissa. Silti oppilasmäärän väheneminen tarkoittaa väistämättä keskustelua koulujen tiloista, investoinneista, henkilöstöstä ja siitä, missä kouluja tulevaisuudessa kannattaa pitää.

Mitä tapahtuu seuraavaksi? Todennäköisesti koulut kasvavat kooltaan joillakin alueilla ja pienenevät toisilla. Kouluverkkoa tiivistetään, yhdistetään ja rakennetaan uudelleen. Pienet kyläkoulut joutuvat entistä suuremman paineen alle. Samalla tyhjiksi jääviä koulukiinteistöjä alkaa olla kunnilla enemmän kuin niille löytyy käyttöä.

Mutta tässä keskustelussa pitäisi muistaa yksi asia: lapsi ei ole kustannuserä. Koulu ei ole pelkkä neliömäärä tai budjettirivi. Se on investointi siihen, millaisena Suomi näyttää kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua.

Jos lapsia on vähemmän, meidän on toki sopeuduttava siihen. Mutta meidän ei pidä sopeutua ajatukseen, että väestön väheneminen on väistämätön kohtalo. Kuntien pitäisi kysyä myös sitä, mitä voidaan tehdä, jotta lapsiperheet haluavat tulla ja jäädä.

Sillä tyhjenevä koulun piha ei ole vain koulumaailman ongelma. Se on varoitusvalo koko kunnan tulevaisuudesta.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Lahden Mytäjäisten hyppytornin polttoyritys pysäytti hetkeksi miettimään, mitä ilkivallalla oikeastaan saavutetaan. Yksi rakennelma muuttui käyttökelvottomaksi, mutta samalla paloi paljon muutakin kuin puuta. Paloi yhteistä omaisuutta, veronmaksajien rahaa ja monen ihmisen mahdollisuus käyttää paikkaa, joka oli tarkoitettu kaikkien iloksi.

On vaikea ymmärtää, mikä saa ihmisen tuhoamaan jotain, mikä ei kuulu hänelle. Vielä vaikeampi on ymmärtää, miksi juuri yhteinen omaisuus joutuu niin usein ilkivallan kohteeksi. Leikkipuistoja rikotaan, penkkejä hajotetaan, bussipysäkkejä särjetään ja liikennemerkkejä väännetään nurin. Jokaisen teon jälkeen joku joutuu korjaamaan jäljet – eikä sitä maksa mikään kasvoton taho, vaan me kaikki.

Verovaroja kerätään siksi, että niillä voidaan rakentaa kouluja, ylläpitää liikuntapaikkoja, korjata katuja ja tarjota palveluita. Kun rahaa joudutaan käyttämään ilkivallan korjaamiseen, se on pois jostain muusta. Jokainen poltettu hyppytorni, rikottu ikkuna tai tuhottu puiston penkki tarkoittaa, että euroja ei voida käyttää uuden rakentamiseen tai olemassa olevan kehittämiseen.

Moni tuntuu ajattelevan, ettei vahinko ole niin vakava, koska omaisuus ei ole ”kenenkään”. Todellisuudessa se kuuluu meille kaikille. Se, ettei jokin ole omaa, ei tarkoita, etteikö joku toinen sitä tarvitsisi. Hyppytorni oli monelle kesän kohokohta. Leikkipuisto on lapsille tärkeä kohtaamispaikka. Bussikatos suojaa sateelta. Yhteinen omaisuus on juuri sitä varten, että jokainen voi käyttää sitä.

Ilkivalta ei ole kapinointia eikä rohkeutta. Se on piittaamattomuutta muita ihmisiä kohtaan. Usein tekijä poistuu paikalta muutamassa minuutissa, mutta jäljet näkyvät kuukausia tai jopa vuosia. Pahimmillaan kokonainen palvelu jää pois käytöstä pitkäksi aikaa, kun korjaamista tai uudelleen rakentamista odotetaan.

Yhteiskunta toimii vain, jos pidämme huolta yhteisistä asioista. Emme ehkä omista puistoa, uimarantaa tai hyppytornia, mutta omistamme vastuun siitä, millaisessa ympäristössä elämme. Jokainen rikottu paikka kertoo välinpitämättömyydestä. Jokainen ehjänä säilynyt paikka kertoo siitä, että ihmiset välittävät.

Mytäjäisten hyppytornin polttoyritys oli surullinen muistutus siitä, kuinka helposti yhteinen voidaan tuhota. Toivottavasti se herättää myös pohtimaan, että yhteisen omaisuuden arvon ymmärtäminen on yksi sivistyneen yhteiskunnan tärkeimmistä mittareista. Yhteistä on lopulta vain niin kauan kuin pidämme siitä yhdessä huolta.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi