Suomen kouluihin julistettiin tällä viikolla Lahdessa koulurauha jo 22. kerran muistuttamaan, että kaikilla kouluyhteisöjen jäsenillä on oikeus turvalliseen ja tasa-arvoiseen oppimisympäristöön. Koulurauhatyön tavoitteena on, ettei ketään kiusattaisi, ettei kukaan jäisi yksin ja jokainen oppilas voisi kokea olevansa oman kouluyhteisönsä tärkeä ja hyväksytty jäsen.

Hyvä että näitä asioita tuodaan esille, sillä kiusaaminen ja syrjiminen kouluissa voi aiheuttaa lapselle elinikäiset arvet ja lopputulos voi olla todella ikävä. Siitä on Suomessakin nähty viime vuosina karmivia esimerkkejä.

Täytyy todella toivoa, ettei julistus jää pelkäksi sananhelinäksi, vaan oppilaat ja opettajat pitävät yhdessä huolen siitä, ettei ketään jätetä koulussa ulkopuoliseksi. Myös kodin osuus tässä on tärkeä. Asenteet lähtevät aina kotoa, joskin myös kaveriporukka voi vaikuttaa nuoren mielipiteisiin yllättävän paljon. Nuorena helposti samastutaan kaveriporukan mielipiteisiin, ettei vaan erotuttaisi porukasta liiaksi.

Ikäväkseni olen kuullut, ettei koulun ja kodin välillä asiat aina ole kunnossa. Ajatusmalli ”Meidän poika/tyttö ei ole tehnyt mitään väärää, opettaja vain on epäpätevä” istuu joillakin vahvassa. Silloin yhteistyö vaikeutuu merkittävästi.

Vanhempien tehtävänä on olla kiinnostunut koululaisestaan. Mitä kouluun kuuluu? Millainen koulupäivä oli? Mitä tuli läksyksi? jne ovat kysymyksiä, joilla voidaan helposti luodata missä mennään koululaisen elämässä, ilman että kysymykset tuntuvat urkkimiselta. Välittäminen ei ole millään tavoin epänormaalia vaan pikemminkin suotavaa.

Koulurauhaa!

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Kaikki lahtelaisethan tietävät vanhan kaskun, jossa Liipola on Suomen Monaco – ”Eihän siellä kukaan käy töissä eikä kukaan maksa veroja…” Tällä viikolla julkaistu Liipola-tutkimus osoittaa, että kaskun taustalla on olemassa yhteys oikeaan elämään, sillä Liipolan asukkaista yli 30% on työttömiä, kun koko kaupungin vastaava työttömyysluku on 15%. Kaiken lisäksi huolta Liipolassa nostattavat maahanmuuttajat, paikkojen sotkeminen ja rikollisuus.

Toisaalta liipolalaiset ovat kuitenkin tietoisia asuinlähiönsä huonosta maineesta ja se osittain on jopa lisännyt yhteenkuuluvaisuuden tunnetta asukkaiden kesken. Kaikesta negatiivisesta huomiosta huolimatta liipolalaiset ovat nimittäin pääosin tyytyväisiä asuinalueeseensa. He mieltävät Liipolan luonnonympäristön puustoineen ja korkeuseroineen osaksi alueen identiteettiä ja kokevat niiden rakentavan positiivista paikallisväriä. Näin varsinkin varttuneemman väestön keskuudessa.

Liipola-tutkimus maalaileekin Liipolasta tulevaisuudenkuvaa ikäystävällisen asumisen kokeilualueena, jossa ilmainen palvelubussi kuljettaisi ikäihmisiä Liipolanmäeltä ostarille ja sieltä Launeen market-alueelle. Ihmisten houkuttelemisessa Liipolaan yksi tärkeä askel voisi olla omistusasuntojen määrän lisääminen alueella. Nythän alueen asunnoista yli 60 % on vuokra-asuntoja. Joka tapauksessa asukkaiden oma aktiivisuus Liipolan kehittämisessä on ensiarvoisen tärkeää. Eikä kaupunkikaan ole lyönyt rukkasia naulaan Liipolan osalta, sillä uusi, entistä ehompi koulu etenee jo kovaa vauhtia suunnitelmissa.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Marsalkka Mannerheim on vielä yli 60 vuotta kuolemansa jälkeenkin kiitelty ja myös kiistelty hahmo Suomen historiassa. Toisten mielestä vapaussodan sankari, toisten mielestä punaisten lahtaaja. Joka tapauksessa myös Suomen presidentti sodanjälkeisessä Suomessa.
Pääosin uskon Mannerheimin nauttivan Suomessa kuitenkin suurta arvostusta. Ainakin joitakin vuosia sitten, kun nukkeanimaatiossa ”Uralin perhonen” Marskista tehtiin nuorten poikien rakastaja, heräsi hurja vastalauseiden ryöppy.

Tätä taustaa vastaan onkin hieman outoa, että Suomen kansallinen yleisradioyhtiö eli Yle tuottaa Mannerheim-elokuvan, jossa pääroolissa on tummaihoinen näyttelijä ja tapahtumat on siirretty Keniaan. Toisaalta, jos tarkoituksena on ollut saada julkisuutta elokuvalle, niin nyt sitä varmasti riittää.

Uskon että Yle on ottanut tässä harkitun riskin, sillä kaikki on mahdollista julkisen lynkkauksen ja maailman suurimman camp-elokuvan väliltä.
Aikaisemminhan kaiken huomion Mannerheim-elokuvien sarjassa on vienyt Markus Selinin ikuisuusprojekti, johon ollaan upottamassa yli 10 miljoonaa euroa, mutta muuta ei ole saatu aikaiseksi kuin kuvat näyttelijä Mikko Nousiaisesta Mannerheimina.

Samaa tehokeinoa eli tummaihoinen valkoisen roolissa tai päinvastoin on käyttänyt mm. Mel Brooks elokuvassaan Villiä villimpi länsi, mutta se elokuva onkin komedia ja lähtökohdat hieman toiset kuin suomalais-kenialaisessa yhteistyöelokuvassa.

Malttamattomana odotan Mannerheim-elokuvan innoittamana sitä, kun Hollywood tekee elokuvan valkoihoisesta Martin Luther Kingistä ajamassa mustien kansalaisoikeuksia Venäjällä tai tummaihoista George Washingtonia kirjoittamassa itsenäisyysjulistusta Kiinassa.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Lahti on vuosikymmenien varrella profiloitunut kaupungiksi, jossa mitään vanhaa ei osata arvostaa. Vain uusi ja kiiltävä on tarpeeksi hyvää kaupunkikuvastamme vastaaville. Lahdesta on järjestelmällisesti purettu vuosien varrella kaikki hienot vanhat puurakennukset ja tilalle on rakennettu hengettömän oloisia betoni- ja lasipalatseja ja kauppakeskuksia.
Kaupungin viimeisin visio on rakentaa keskustasta olohuone meille lahtelaisille. Ehkäpä ei tarvitsisi rakentaa nyt niin paljon, jos jossain vaiheessa oltaisiin ymmärretty myös säilyttää, edes jotain.

Kaikki jotka ovat käyneet vaikkapa Raumalla tai Porvoossa tietävät mistä puhun. Näissä kaupungeissa on vanha keskusta säilytetty liki sellaisenaan ja tänä päivänä ne ovat juuri näitä kaupunkilaisten olohuoneita, jotka vetävät puoleensa myös turisteja ympäri maailmaa. Näissä vanhoissa keskustoissa asuu aivan erityinen henki. Siinä missä Lahden keskusta henkii ranskalaisia perunoita ja kebabia, henkii Porvoon keskusta isoäidin juuri leivottua lämmintä piirakkaa.

No, Lahdessa on turha enää rypistää, kun on jo laskettu housuun eikä tehtyä tekemättömäksi saa. Tämä kaikki tuli mieleeni, kun luin kaupunginhallituksen maanantaisia päätöksiä. Yhtenä kohtana oli purkuluvan hakeminen niin Lahden urheilutalolle kuin Lähteen päiväkodille (ent. Alilääkärin talo/Launeenk.76). Kaupunginmuseo vastustaa molempien rakennuksen purkamista, mutta tuntien Lahden historian innokkaana vanhan purkajana, molemmat rakennukset tultaneen purkamaan, jotta tilalle saataisiin komeita kerrostaloja. Ainakin urheilutalon kohtalo tuntuu jo sinetöidyltä, päiväkodilla sen sijaan lienee pieni sauma säilyä.
Koskahan Lahdessa opitaan?

päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Tämän kesän yksi puhutuimmista aiheista on ollut varmastikin sää. Parin kuuman ja helteisen kesän jälkeen tuntuu siltä, että olemme palanneet takaisin kylmään Pohjolaan säiden puolesta.

Tämän kesän hellepäivät on laskettavissa melkein yhden käden sormilla, kun esimerkiksi kesällä 2010 Lahtea hemmoteltiin jo pelkästään heinäkuussa peräti 20 päivän yhtämittaisella hellejaksolla. Tänä kesänä sää on ollut lievästi sanoen epävakaa. Välillä on paistanut ja heti perään roiskinut vettä niskaan, lämpötilan seilatessa kahdenkympin molemmin puolin. Toisaalta lomalaiset ovat olleet tasa-arvoisessa asemassa loma-ajankohdasta riippumatta, kun kenellekään ei ole osunut hellejaksoa. Hyvä asia on tietysti se, että eipähän pääse kukaan keulimaan ruokatunnilla mahtavilla lomasäillään.

Makkaramainoksesta tuttu lause ” Tänään ei sada yhtään niin paljon kuin eilen” on ollut tänä kesänä erittäin osuva. Tasan ei käy onnen lahjat, sillä mm.Välimerellä on ”kärvistelty” koko kesä yli +30C asteisessa kelissä. Toisaalta siellä päin ei valtioiden taloudenhoito tunnu luonnistuvan yhtä hienosti kuin meillä täällä.

Tehtäisiinkö vaihtokauppa? Vähän talousosaamista Välimeren maille ja meille vastineeksi lisää hellepäiviä kesäloma-ajalle.
Tosin nyt loman loputtua ei niistä hellepäivistäkään niin väliksi ole ja toisaalta mehän kai loppujen lopuksi kuitenkin maksamme myös Välimeren maiden velat…

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi