Tällä viikolla jälleen yksi koulu liittyi mukaan pitkään listaan nimeltä ”Homeongelmista kärsivät lahtelaiskoulut”. Mukkulan koulu on uusin tulokas Renkomäen, Salinkallion, Tiirismaan, Kasakkamäen, Kunnaksen ja Kivimaan koulujen lisäksi, jotka ovat viimeisen vuoden sisään todettu olevan käyttökelvottomia rakennuksia käyttötarkoitukseensa. Tähän kun lisätään vielä se, että viime vuonna valmistuivat Liipolan ja Jalkarannan uudet monitoimitalot, jotka rakennettiin jo purettujen koulurakennusten tilalle, alkaa Lahden koulurakennusten koko kuva kaikessa karmeudessaan hahmottumaan. Erilaisiin peruskorjauksiin, remontteihin ja uudisrakentamiseen arvioidaan parin seuraavan vuoden aikana kulutettavan noin 150 miljoonaa euroa, puhumattakaan siitä kuinka monta kymmentä miljoonaa euroa tämän lisäksi on erinäisiin remontteihin jo käytetty viime vuosina?

Mikä mättää kysyy varmasti moni. Miten on mahdollista, että jo 20-30 vuotta vanhat rakennukset ovat homeessa tai miksi remontit tuntuvat toinen toisensa perään epäonnistuvan. Kuka Lahdessa valvoo tämän, sanalla sanoen surkean, julkisen rakentamisen laatua? Vastuussahan on Lahden Tilakeskus, jonka tehtävä on määritelty seuraavasti: ”Lahden Tilakeskus huolehtii kaupungin omistamasta kiinteistö- ja tilaomaisuudesta, sen arvosta, tuottavuudesta, tehokkaasta käytöstä ja kehittämisestä.” Onko tilakeskuksen henkilöstö sitten tehtäviensä tasalla ja tarpeeksi ammattitaitoista tällaista työtä tekemään? Lyhyesti sanottuna ei, jos katsotaan tuota alussa olevaa pitkää koulujen listaa, joissa sisäilmaongelmia ilmenee. Minkäänlaista näyttöä ei siitä ole, että tämä tilanne tulisi muuttumaan parempaan suuntaan, päinvastoin. Kun valvonnasta vastaa sama porukka, on vaarana, että nämä uudetkin koulut ovat homeessa ennen kuin huomaammekaan.

Kuntapuolen kiviriippana on hankintalaki, jossa laadun lisäksi vaikuttaa hinta. Niinpä rakennushankkeissa kaupungin onkin usein helpompi valita se kaikkein halvin vaihtoehto tarjouksista. Halvin vaihtoehto on ikävä kyllä harvoin se laadukkain ja pian ollaankin taas korjaamisen ja remontoinnin oravanpyörässä. Missä on rakentajan vastuu työstään? Onko kukaan koskaan huomannut, että joku taho olisi nostanut kätensä ylös virheensä merkiksi, kun taas yksi koulu on homeessa? Olisiko tässä kohtaa hyvä miettiä järjestelmää, jossa rakennusfirma ottaisi vastuun remontoimansa kohteen huollosta pariksi vuosikymmeksi eteenpäin. Tällöin valvonta olisi kyseisellä rakentajalla, ei kaupungilla. Silloin saattasi jälkikin olla parempaa, kun rakentaja tietäisi, että lisäkulut jatkoremonteista lankeaisivat maksettavaksi yrityksen omasta pussista.

Eniten allekirjoittanutta hirvittää se, että kärsijöinä ovat lapset ja nuoret. Altistuminen sisäilmaongelmille jo nuorena voi tarkoittaa jopa loppuelämän kestoista taistelua erilaisia allergioita ja astmaa vastaan, puhumattakaan muista terveysongelmista. Tutkimuksen mukaan koko maan mittakaavassa merkittävien kosteus- ja homevaurioiden terveyshaittakustannukset ovat 450 miljoonaa euroa vuodessa. Ja kaikki vain sen vuoksi, että tänä päivänä rakennustyömailla tehdään aivan liikaa sutta ja sekundaa samalla kun valvonta on puutteellista.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Viikonloppuna Lahdessa hiihdetään perinteiset Salpausselän kisat, järjestyksessään jo 91. kertaa. Tänä vuonna kisat ovat saaneet aiempaa enemmän huomiota mediassa, onhan samalla kyseessä ensi vuoden MM-kisojen esikisat, joissa testataan mm. markkinoinnin tehokkuus, yhteistyökuvioiden toimivuus ja järjestelyiden notkeus

Kisojen markkinointikoneiston isoin työsarka on saada ihmiset taas kiinnostumaan pohjoismaisista hiihtolajeista. Se onkin helpommin sanottu kuin tehty. Hiihtoa on viime vuosina yritetty kehittää entistä mediaseksikkäämmäksi lajiksi, sillä urheilulajienkin kesken kilpailu katsojista on kova. Tällä hetkellä tuntuu, että sprinttihiihto on nousemassa hiihdon päätuotteeksi. Onhan kisa usein täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mitä ei hyvällä tahdollakaan voi sanoa vaikkapa 50 kilometrin väliaikalähdöstä. Myös massalähdöt tarjoavat paljon dramatiikkaa. Niinpä perinteisen tyylin väliaikalähtökisat alkavat olla maailmancupissa jo vähemmistönä. Onpa jo ehdotettu, että perinteisestä hiihdosta luovuttaisiin kokonaan.

Hyvät järjestelyt, kiinnostava oheisohjelma ja yleensäkin uudet, tuoreet ideat ovat kisojen markkinoinnissa tärkeitä, mutta se tärkein markkinointikeino, joka tällä hetkellä puuttuu, on suomalaisten menestys. Onhan tunnettua, että suomalaiset ovat menestysnälkäistä kansaa. Tänä talvena suomalaiset voittajat hiihtolajeissa ovat kovin vähissä. Voin kuvitella, että MM-kisojen järjestelytoimikunnan suurin toive onkin saada seuraavan vuoden sisään mahdollisimman paljon suomalaisia voittajia maailmancupin kisoihin. Se tosin vaatii urheilijoiltamme kovan tasonnoston ja samalla norjalaisten epäonnistumista. Ne perhanan norjalaiset kun ovat nykyään ihan liian ylivoimaisia.

Silloin kun suomalainen urheilija kisaa realistisesti voitosta, tarkoittaa se varmuudella kilinää kassoilla. Kotikisojen paine on siis kova monessa suhteessa. Yksittäisen suomalaisurheilijan menestys takoo voittoa kaikille. Vuoden 1989 kotikisoissa taidettiin onnistua uhkapelissä ja vahvojen huhujen mukaan tiettyjen aineiden voimalla vietiin kisoista useampikin kolmoisvoitto ja kansa tykkäsi kuin hullu puurosta. Uskokoon ken tahtoo, että innostunut kotiyleisö olisi yksinään siivittänyt hiihtäjämme silloin uskomattomiin suorituksiin. Vuonna 2001 sitten samanlainen yritys menikin mönkään tunnetuin seurauksin ja kansa tuomitsi douppajat alimpaan helvettiin ja hiihdon kiinnostavuus putosi nollaan. Toivottavasti ensi vuonna ei menestystä haeta keinolla millä tahansa.

Ellei ihmeitä vuodessa tapahdu, pelkään ettemme näe MM-kisoissa mäkimontun pullistelevan entiseen tapaan. Viikonlopun MM-etkot näyttävät suuntaa, miten ihmiset selälle saapuvat, vaikkeivat suomalaiset palkintosijoista tappelekaan. Onko pelkkä hiihtotapahtumaan osallistuminen tarpeeksi houkutteleva vaihtoehto nykypäivän ihmisille? Lahtelaisille ehkä, mutta kisojen onnistuminen vaatii ehdottomasti, että koko Suomi ottaa tulevat MM-kisat omakseen. Sitä odotellessa.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Monesti työelämässä vielä mukana olevat odottavat kiivaasti ihania eläkepäiviä, jolloin on vihdoinkin aikaa ja rahaa toteuttaa niitä unelmia, jotka työelämän kiireissä jäivät toteutumatta. Ajatuksena on kenties matkustella paljon ja ennen kaikkea nauttia elämästä ilman kiirettä ja huolta. Ja mikä ettei, onhan monilla takanaan 40-50 vuoden työura, jolloin työelämässä on menty tukka putkella ja pää märkänä päivästä toiseen. Todellisuus voi kuitenkin iskeä pahasti vasten kasvoja, kun eläkepäivät vihdoin koittavat.

Suomen taloustaantumasta raskaimmin ovat nimittäin kärsineet eläkeikäiset kansalaiset. Tilastokeskuksen mukaan köyhyysrajan alapuolella sinnittelee jo enemmän seniorikansalaisia kuin työttömiä. Suurin syy eläkkeiden pitkään jatkuneeseen alenemiseen on se, ettei eläkkeissä ole huomioitu elinkustannusten nousua. Samalla kun kahden viime vuosikymmenen aikana suomalaisten palkat ovat nousseet 86 prosenttia, ovat eläkkeet nousseet vain 45 prosenttia. Tähän kehitykseen kun vielä lisätään mm. lääkkeiden omavastuun korottaminen ja asumistukien pienentäminen, niin eipä ole suurikaan ihme, että Eläketurvakeskuksen ja Palkansaajien tutkimuslaitoksen tekemän tutkimuksen mukaan Suomessa on tällä hetkellä yli 450 000 köyhyysrajan alla elävää eläkeläistä. Erityisesti riski jäädä köyhyysrajan alapuolella on yksinäisillä naisilla, joiden eläkkeen määrää verottavat kotona lastenhoidossa vietetyt vuodet, jolloin eläkettä ei ole kertynyt.

Köyhyysraja kuvaa tulotasoa, jonka alapuolella olevalla henkilöllä ei ole varaa hankkia välttämättömiä hyödykkeitä siedettävän elintason ylläpitämiseksi. Tällä hetkellä köyhyysraja kulkee noin 1200 eurossa per kuukausi. Eli jos tienaat bruttona tuota pienemmän summan kuukaudessa, elät köyhyysrajan alapuolella. Ei ole kovinkaan yllättävää, että nykyisessä taloustilanteessa, jossa Suomessa elämme, tuon köyhyysrajan alapuolelle jää päivä päivältä yhä enemmän ihmisiä. Monet eläkeläiset joutuvatkin edelleen tekemään töitä, jotta siedettävä elämä olisi mahdollista. Lisätuloille on monelle todellakin tarvetta. Myös leipäjonot kasvavat tasaisesti. Tällä hetkellä ruokansa leipäjononoista saa noin 20 000 ihmistä päivittäin. Se on paljon hyvinvointivaltio-Suomessa.

Valtiolle eläkeläiset ovat kasvava ongelma. Kaikessa pitäisi yrittää säästää, mutta kylmä fakta on, että eläkeläisten määrä kasvaa kovaa vauhtia. Nyt yli 65-vuotiaita on liki 1,5, miljoonaa eli noin 19% väestöstä. Määrän ennustetaan nousevan vuoteen 2030 mennessä jo 26 prosenttiin. Ongelma ei ole siis katoamassa vaan kasvamassa ja pelkkä eläkeiän nosto ei vielä ratkaise mitään. Jotain tartteis tehrä, kuten Manu aikoinaan totesi. Näin emme voi jatkossa kohdella ihmisiä, jotka ovat työnsä tehneet, veronsa kiltisti maksaneet ja samalla olleet vuosikymmeniä rakentamassa tätä meidän yhteistä hyvinvointiamme. Tarjoammeko me heille kiitokseksi pelkkää pahoinvointia?

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Viikon ehdoton ykköspuheenaihe on ollut sähköverkkoyhtiö Carunan rajut hinnankorotukset. Carunalla on ympäri Suomea noin 650 000 asiakasta. Yhtiön markkinaosuus sähkönsiirrossa on 20 prosenttia, mikä tekee siitä Suomen suurimman. Caruna on ilmoittanut korotusten olevan keskimäärin 22-27 prosenttia ja uudet hinnat astuvat voimaan maaliskuussa. Meitä lahtelaisia tämä ei kosketa, sillä Lahdessa sähköverkkoa ylläpitäää Lahti Energian tytäryhtiö LE-Sähköverkko ja se ei ainakaan vielä ole ilmoittanut korotuksista sähkönsiirtohintoihin. Tosin hyvällä syyllä voidaan korotuksia odottaa tulevaisuudessa myös Lahdessa, sillä paine korotuksiin tuntuu olevan kova. Maaliskuun alusta lähtien lahtelainen saa sähkönsä halvemmalla kuin Carunan asiakas. Laskelmieni mukaan esimerkiksi Lahdessa sähkölämmitteinen omakotitalo säästää noin 190 € vuodessa verrattuna Carunan asiakkaisiin.

Monet muutkin sähköverkkoyhtiöt ovat nostaneet tai ovat nostamassa hintojaan. Suurin syy tähän on lainsäädäntö, joka vaatii sähköverkkojen siirtämisen maan alle, jotta esimerkiksi syysmyrskyjen ja runsaslumisten talvien aiheuttamat sähkönjakeluongelmat saataisiin minimoitua. mm. Caruna on investoimassa 200 miljoonaa euroa vuosittain tähän työhön. Tämä on tietyllä tavalla ihan ymmärrettävää. Jotta saamme jatkossa sähkömme ilman katkoksia, pitää siitä myös maksaa. Esimerkiksi Carunalla on sähköverkkoa noin 80 000 km, josta maan alla on vasta noin 30%. Outoa on sen sijaan, että siitä pitää maksaa jo nyt etukäteen ennen kuin verkon siirtäminen maan alle on vielä edes kunnolla alkanut ja kustannukset ovat vain joitain arvioita.

Lisäksi tässä mättää oikeudenmukaisuus. Suomen valtio myi Fortumin sähköverkkoliiketoimintansa vuonna 2014. Ostajana toimi Suomi Power Networks, jolla on pääomistajina ulkomaalaisia pääomasijoittajia sekä pienosuuksilla kotimaisia vakuutusyhtiöitä. On selvää, että jatkossa yrityksen päätyö on kerätä sijoittajilleen riittävä määrä voittoa, joten lähivuosina voimme odottaa lisää korotuksia hintoihin. Osakkeenomistajillehan mikään voitto ei tunnu ole riittävän iso. Ahneuden määrällä kun on tapana kasvaa.

Nykyaikaisen suuryrityksen tavoin Carunan verosuunnittelu toimii pitkälti niin, että omistukset ja rahavirrat kulkevat veroparatiisissa toimivan holding-yhtiön kautta. Tästä lopputuloksena yhtiön liikevoitto oli vuonna 2014 yli 50 miljoonaa euroa. Yhteisöveroa Suomeen Caruna maksoi liikevoitosta kuitenkin vain 1,6 prosenttia eli vähän yli 800 000 euroa. Voitot häipyivät siis kivasti ulkomaille. Kuviossa ei ole laillisuuden kannalta ongelmaa, ongelma onkin enemmän se, onko toiminta kohtuullista ja oikeudenmukaista. Miksi veroja ei makseta sinne maahan, missä voitto tehdään? Ja varsinkin tässä tapauksessa, jossa kuluttaja ei voi kilpailuttaa sähkönsiirtoa, kun Carunalla on alueellaan monopoliasema.

Jos Suomen valtio haluaa jatkossakin kovasti yksityistää omia yrityksiään, olisi toivottavaa, että jatkossa kaupanteosta vastaisivat pelkästään alan ammattilaiset, eivät poliitikot, joilla ei useinkaan tunnu olevan täyttä selvyyttä bisnesmaailman lainalaisuuksista. Turha on jälkikäteen kummastella, jos sähköverkolla tai radio- ja TV-verkon (Digita) avulla tehdään kovaa bisnestä. Totta kai näin käy jos yksityinen toimija päästetään monopoliasemaan. Tosin on myönnettävä, että yksityistäminen voi olla ihan kannatettavaakin, mutta vain silloin jos kilpailu on todellista ja sillä voidaan vaikuttaa kuluttajahintoihin alentavasti. Jäämme odottamaan, mitä seuraavaksi Oy Suomi Ab myy: Pohjavedet? Postin? VR:n? Puolustusvoimat? Metsät?

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi