itelet kädessäsi vuoden 2023 viimeistä Omalähiötä. Seuraavan kerran Omalähiö tippuu luukustasi tammikuun 12. päivä ja silloin eletäänkin jo vuotta 2024. Perinteisesti olen aina vuoden viimeisessä numerossa niputtanut kuluneen vuoden tapahtumat yhteen, jotta saisin hieman perspektiiviä siitä mitä kaikkea vuosi onkaan sisällään pitänyt. Itsekeskeisesti olen käyttänyt lähdeaineistona vain ja ainoastaan omia pääkirjoituksiani eli kyseessä on vuosi allekirjoittaneen vinkkelistä katsottuna.

Tammikuussa polkaistiin käyntiin eduskuntavaalivuosi ja ihmeteltiin kansalaisten, varsinkin lasten huonoa kuntoa, johon ehdotin lääkkeeksi hyötyliikuntaa. Itäratasuunnitelmat olisi myös mielestäni syytä haudata niin syvälle, etteivät ne löydy edes arkeologisissa kaivauksissa. Helmikuussa Suomen ja Ruotsin Nato-tiellä seisoi kaksi änkyrää, Unkari ja Turkki ja mietinnässä oli se, pitääkö Suomen odotella Ruotsia, jolla oli suuremmat ongelmat kyseisten änkyröiden kanssa. Samaan aikaan mietittiin tuputetaanko kouluissa lapsille pakolla kasvisruokaa. Lahdessa monitoimiareena alkoi kiinnostamaan päättäjiä, vaikka Kisapuistonkin stadionsuunnitelmat olivat vielä vahvan vatuloinnin alla. Maaliskuussa kyselin, olisiko jo aika saada viinit ruokakaupppoihin vai veisikö se meidät suomalaiset rappiolle? Lisäksi kaipailin lepoa aivoille tästä kaikesta tietoähkystä, jonka älylaitteet meille tarjoavat. Maaliskuussa Omalähiö ilmestyi ensimmäistä (ja ehkä myös viimeistä?) kertaa koko Lahden alueella. Syynä tietenkin eduskuntavaalit, jotka olivatkin perinteisesti varsin kiihkeät.

Huhtikuussa enteiltiin tiukkoja hallitusneuvotteluja, ihmeteltiin Lahden kaupungin kantamia miljoonia euroja KymiRingiin ja iloittiin Pelicansin loistavasta playoff-keväästä. Toukokuussa otin esille parkeketupakoinnin kieltämisen asuntoyhtiöissä ja ihmettelin miksei kouluihin saada kännykkäkieltoa. Kesäkuussa Pekka Haavisto starttasi presidenttipelin ja hallituskoalitio Orpo I näki päivänvalonsa.

Heinäkuussa perinteisesti lomailtiin, mutta Orpon hallitus eteni kriisistä toiseen, pysyen kuitenkin horjuen pystyssä. Elokuussa arpominen Kisapuiston stadionin ympärillä jatkui ja lisää ehdokkaita ilmaantui presidenttikilpaan. Syyskuussa selvisi, että Lahti tarvitsee uuden kaupunginjohtajan. Samassa kuussa ihmettelin kertakäyttökulttuurimme järkeä. Tekoäly teki tulemistaan, joten yhden pääkirjoituksen allekirjoittaneen puolesta kirjoittikin teköaly ChatGPT.

Lokakuussa ei paljon positiivista löytynyt, kun hallitus säästi ja leikkasi, hybridiuhat uhkasivat ja vauvakato Suomessa jatkoi jatkamistaan. Lahteen sentään löytyi uusi kaupunginjohtaja ja kaupunki vietti 118-vuotisjuhliaan. Marraskuu starttasi perinteisesti verotiedoilla mässäilyllä ja presindenttigallupeissakin alkoi tapahtumaan muutoksia. Sen sijaan Pelicansin kausi oli alkanut alakuloisissa tunnelmissa. Joulukuussa kyseltiin Salinkallion koulurakennuksen tulevaisuudesta. Onko sitä vai pitäisikö rakennus purkaa? Ihan viimeiseksi ihmeteltiin LähiTapiolan, Hyvinvointialueen ja kaupungin ihmeellistä kolmiodraamaa, joka varmuudella jatkuu ensi vuonna.

Olihan taas mielenkiintoinen vuosi täynnä kaikenlaisia tapahtumia, mutta jos joulupukilta jotain saisi toivoa ensi vuodeksi, niin miten olisi esimerkiksi maailmanrauha? Viimeiset 4 vuotta ovat pitäneet sisällään niin hurjia käänteitä, että nyt voisi tehdä itse kunkin mielenrauhalle eetvarttia sellainen vuosi, jossa ei nähtäisi sotaa tai kulkutauteja. Toivossa on hyvä elää!

Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta itse kullekin säädylle!

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Lahden kaupunginsairaala remontoitiin vuosina 2017-19 liki 50 miljoonalla eurolla ja pian remontin valmistumisen jälkeen puolitoista vuotta sitten Lahti myi kiinteistön LähiTapiolan kiinteistörahastolle 96 miljoonalla eurolla. Kaupungintalolla juhlittiin vuosisadan kauppaa, mutta viime aikoina kauppa on kääntymässä varsin eriskummalliseksi näytelmäksi. Tiloissa vuokralaisena on toiminut Päijät-Hämeen hyvinvointialue, joka on ilmoittanut tilojen olevan liian kalliit, isot ja epäkäytännölliset ja lähtökohtaisesti se etsiikin pienempiä ja halvempia tiloja toiminnalleen ja haluaa irtisanoa LähiTapiolan kanssa tekemänsä vuokrasopimuksen. Hyvinvointialueilla on kovat paineet saada kuluja alas ja jotta rahaa saataisiin säästymään nimenomaan palveluihin, on seinistä säästettävä. Ja kas, lahtelainen soppa onkin meillä taas valmis tarjoiltavaksi.

Miten ihmeessä tässä näin kävi? Eikö oikea käsi ole tiennyt mitä vasen käsi tekee? Eikö tilojen kalleus ja epäsopivuus ollut tiedossa jo silloin kun tuo iso 50 miljoonan remontti aloitettiin? Ilmeisesti ei, sillä siinä tapauksessa ihmetyttää miksei hyvinvointialueen vaatimuksia sopivammista tiloista otettu huomioon jo remonttia tehdessä? Vaikuttaa myös siltä, että LähiTapiola on yllätetty tässä ns. housut kintuissa. LähiTapiola on odottanut saavansa hyvän ja pitkäaikaisen vuokralaisen kiinteistöönsä, mutta nyt liki 100 miljoonan euron investointi uhkaa valua läpi sormien. Tuntuu todelta oudolta, ettei kaupan yhteydessä olisi puhuttu mitään hyvinvointialueen muuttohaluista pienempiin tiloihin, kun ne ovat olleet esillä käsittääkseni jo vuonna 2018 useammassakin lehtijutussa? Ei suuri ihme, että LähiTapiolassa on nostettu epäily siitä, että Lahden kaupunki on kaupan yhteydessä salannut heiltä tietoja.

Ja kuka on se, joka on vuokrasopimukseen saanut ujutettua irtisanomispykälän vuosien 2024-25 aikana? Onhan se valtava riski jo lähtökohtaisesti LähiTapiolan mittavalle sijoitukselle, että iso vuokralainen voikin lähteä kiinteistöstä liki sormiaan napsauttaen eli eipä kauppa ole LähiTapiolankaan puolelta maaliin mennyt, jos tämä yksityiskohta ja iso riskitekijä on jäänyt heiltä huomaamatta. LähiTapiola on lähettänyt kaupungille ukaasin ja uhkaa jopa kaupan purkamisella. Käy tässä miten tahansa, niin joka tapauksessa tapahtumaketju asettaa Lahden kaupungin maineelle kaupantekijänä varjon. Uskaltaako Lahteen sijoittaa? Voiko luottaa siihen mitä kaupunki myymistään kiinteistöistä kertoo?

Jonkinasteinen puuhastelun maku leijuu koko tapauksen ympärillä, mikä ei tietenkään allekirjoittanutta yllätä, kun muistellaan Lahden kaupungin viime aikaisia KymiRing-seikkailuja. Kaupunki saa tukea Kymiringiä, jos kukaan ei aseta asiaa kyseenalaiseksi ja kiinteistön voi myydä kertomatta vuokralaisen tyytymättömyydestä tiloihin, jos kukaan ei osaa sitä kysyä?

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Lahtelainen pitkäaikainen kuntavaikuttaja Onerva Vartiainen nosti tällä viikolla maakuntalehdessämme esiin kysymyksen, joka on itseänikin askarruttanut jo vuosia: Mikä on Salinkallion koulurakennuksen kohtalo? Koulu on ollut nyt tyhjillään jo useamman vuoden, eikä minkäänlaisia suunnitelmia ole ollut esillä sen suhteen mitä rakennukselle aiotaan tehdä. Nähtävästi käynnissä on se normaali lahtelainen käytäntö, että rakennuksen annetaan ensi lahota paikoilleen kaikessa hiljaisuudessa, jonka jälkeen voidaan todeta, ettei rakennus ole enää korjattavissa ja se täytyy purkaa. Tilalle rakennetaan tietenkin lahtelaiseen tapaan kerrostaloja. Ja näin tulee varmasti käymään myös Salinkallion kohdalla, elleivät lahtelaiset ota asiaa toistuvasti esille.

Onneksi edes Vartiainen on hereillä ja nosti Salinkallion rakennuksen mahdollisuudet esiin kirjoituksellaan. Vartiainen kysyi voitaisiin koulu saneerata ja muuttaa esimerkiksi yhteisölliseen asumiseen? Talossa on iso ruokasali kahvila- ja ravintolatoimintaan. Juhla- ja liikuntasaliakin voisi vuokrata urheiluseuroille tai harrastajaryhmien käyttöön? Myös mahdollisuus muuttaa Launeen kirjasto koulun vanhoihin tiloihin löytyi Vartiaisen ehdotusten joukosta.

Itse olen pyöritellyt ajatusta myös jonkinlaisesta etelälahtelaisten pienyrittäjien keskittymästä tai keskuksesta, jossa luokkahuoneissa toimisi eri alojen pienyrittäjiä, erilaisia yhdistyksiä ja muita toimijoita. Yhdistämällä useat pienet yritykset saman katon alle saataisiin enemmän ns. vipuvartta yritysten näkyvyyteen, myyntiin ja markkinointiin. Lounasravintolallekin olisi jo paikka ja keittiö valmiina. Hieman samaan tapaan kuin vaikkapa Askon vanhassa tehdasrakennuksessa on tehty. Esimerkiksi Omalähiön toimitus voisi varsin hyvin toimia tuon kaltaisessa pienyrittäjien yhteisössä. Mahdollisuuksia Salinkalliolla olisi monia, mutta löytyykö kiinnostusta, visioita ja tekijöitä? Ja ennen kaikkea rahaa?

Salinkallion koulu on luokiteltu kulttuurihistoriallisesti merkittäväksi rakennukseksi. Sen purkaminen ei onnistu ilman, että vanhaa kaavaa arvioidaan, toisaalta kiinteistön terveellinen ja turvallinen käyttö ei ole mahdollista ilman kokonaisvaltaista peruskorjausta. Rakennus olisi mahdollista ottaa käyttöön peruskorjauksen jälkeen. Vuonna 2020 Omalähiön haastattelussa kaupungin kiinteistöpäällikkö kertoi ettei rakennuksesta ei ole tehty purkusuunnitelmaa, eikä rakennuksen jatkosta ole tehty päätöksiä, eikä rakennus ei ole myöskään julkisessa myynnissä. Tuon haastattelun jälkeen kaupungin suunnasta ei ole kuulunut mitään uutta tietoa Salinkallion tilanteesta. Perusopetuksen palveluverkossa ei ole alueella tarvetta lisäkapasiteetille, koska Länsiharjun, Lähteen ja Liipolan perusopetusyksiköt ovat kunnossa. Ilmeisesti tämä tarkoittaa sitä, että kaupungilla ei ole halua koulua enää korjata, joten yksityinen puoli on se, johon nyt kannattaisi satsata, jotta Salinkallion upea rakennus saisi jatkaa olemassaoloaan. Ensin pitäisi tietenkin koulu ns. perata läpi ja kartoittaa korjauksen tarpeet ja saada remontille jonkinlainen hintalappu, jotta koulua voitaisiin kaupitella myös yksityisille yrittäjille.

Kysymys kuuluukin: Onko Lahden kaupungilla oikeasti tähän halua vai annetaanko rakennuksen vain homettua ja lahota paikalleen tekemättä mitään?

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Lähestyvän itsenäisyyspäivän innoittamana aloin miettimään vanhaa suomalaista sanontaa ”On lottovoitto syntyä Suomeen”. Jo ajat sitten irvileuat käänsivät tuon lauseen niin, että tarvitaan lottovoitto, jotta pystyisi elämään Suomessa. Molemmissa mielipiteissä piilee varmasti pieni totuuden siemen. Suomessa todella moni asia on paremmin kuin sadoissa muissa maailman maissa. Miksi muuten onnellisuus-tutkimuksien kärkipäässä komeilisi liki aina piskuinen Suomi ellei sanonnassa olisi jotain perääkin? Toisaalta, Suomessa maksetaan hurja määrä erilaisia veroja, joilla tämä hyvinvointiyhteiskunta pääsääntöisesti rahoitetaan ja eihän se ruoka eikä asuminenkaan kaikkein halvinta meillä ole. Suomalaisesta mielenlaadusta kertoo kaiken se, että kun Suomen onnellisuus-tutkimuksen voittoa on hehkutettu mediassa, moni suomalainen on miettinyt ”olenko minä ainoa onneton?”

Suomen 106-vuotisjuhlien innoittamana päätin hieman tutkia minkälainen on se ”lottovoiton” saanut keskivertosuomalainen. Keskivertosuomalainen on iältään 42-vuotias nainen, jonka odotetaan elävän liki 84 vuotiaaksi. Tällä keskivertosuomalaisella on lapsia 1,85 ja hänen perheensä sisältää keskimäärin 2,77 henkilöä. Keskimääräinen suomalainen asuu kerrostalossa 80 m2:n omistusasunnossa, jossa on 3-4 huonetta. Henkeä kohden suomalaisella on 39,8 neliötä käytettävissään. Palkkaa tämä tavis-suomalainen saa keskimäärin vuodessa noin 40 000 euroa. Ammattina suomalaisella on todennäköisimmin myyjä. Yllättäen suurin osa suomalaisista ei käy töissä. Yksi työllinen elättää 1,31:tä työssä käymätöntä (työtöntä, lasta, eläkeläistä, opiskelijaa, kotityötä tekevää). Suomen tavallisin nimi on Timo Virtanen, vaikka yleisin sukunimi onkin Korhonen. Suomalaiset myös syövät ja juovat. Asukasta kohti laskettuna suomalaiset juovat vuodessa 73 litraa keskiolutta, kuluttavat 10 kg kahvia, syövät 58 kg tuoreita hedelmiä, 61 kg perunoita ja 72 kg lihaa. Paljon parjattua EU:ta keskivertosuomalainen tukee 147 eurolla vuodessa eli noin 12 eurolla per kuukausi. Ei ehkä sittenkään niin paljon kuin moni kuvittelee?

Loppujen lopuksi huomaamme, että keskiarvosuomalainen on itseasiassa hyvin teoreettinen hahmo ja oikeassa elämässä todella harvinainen. Ei ole olemassa mitään ”suurta yleisöä”, joka edustaisi suurinta osaa suomalaisia. Meistä on todella moneksi. Politiikassa sanonta ”kyllä kansa tietää” saa erilaisen merkityksen, kun ymmärtää, että itseasiassa 85-87% suomalaisista ei äänestä vaalivoittajapuoluetta eduskuntavaaleissa, vaikka se saisikin noin 20% annetuista äänistä. Tämän päivän Suomessa on todella vähän asioita, jotka yhdistäisivät yli puolta suomalaisista. Tähän ei pysty edes jääkiekkoilun MM-kulta tai Euroviisu-voitto, vaikka juuri sillä hetkellä saattaisikin tuntua siltä, että koko maa juhlisi yhtä aikaa.

Kaiken tämän syvällisen pohdinnan ja tutkiskelun jälkeen tulin siihen johtopäätökseen, että edelleen vuonna 2023 Suomi on erittäin hyvä maa asua. Ja hyvin todennäköisesti on sitä myös vuonna 2024, vaikka maailma ympärillämme onkin arvaamattomampi kuin vuosikymmeniin. On hyvä ja turvallista asua Suomessa, kun maailmaa ravistelevat tällä hetkellä sodat, konfliktit, ilmastonmuutos ja kaikenmaailman kulkutaudit.

Eihän tämä nyt ole ehkä ihan se päävoitto lotossa, mutta kyllä meillä asiat ovat monelta kantilta katsottuna todella hyvin. Onnea 106-vuotias Suomi!

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi