Vuoteen 2050 mennessä maailman merissä on enemmän muovia kuin kalaa. Tähän kohtalaisen järkyttävään toteamukseen törmäsin netissä eräänä päivänä. Silloin en ehtinyt jostain syystä aiheeseen sen tarkemmin syventyä, mutta syvennytäänpä nyt sitten. Mistä on oikein kysymys? Mistä kaikki muovi sinne mereen joutuu? Meriin kertyy muovijätettä vuosittain jopa 12 miljoonaa tonnia. Suurimpana syinä ovat muovin liika käyttö ja luvattoman heikko jätehuolto monessa maassa. Suurimpia merten roskaajia ovat Kiina, Indonesia, Filippiinit, Vietnam ja Thaimaa. Näistä viidestä maasta tulee 60 prosenttia merten muoviroskasta. Jos kuvittelet, että kyseessä on muiden maiden ongelma, niin väärin meni, sillä Suomenkin rannikoilta löytyvästä roskasta noin 75 prosenttia on muovia. Mitä tästä sitten seuraa? Mitä haittaa muovista on? No, ensinnäkin kalat, linnut ja muut merieliöt luulevat muovia ruoaksi. Muovi voi tukkia elimistön tai eläimet kuolevat sotkeutuessan muovijätteeseen. Kuten useimmat meistä tietävät, muovi ei häviä luonnosta koskaan, se vain jauhautuu pikku hiljaa pienemmiksi muruiksi ja kuiduksi eli mikromuoviksi.

Kun mietimme tätä muovijäteongelmaa, saattaa monilla meistä olla silmissään kuva vedessä lojuvasta muovipussista. Ongelma on ikävä kyllä huomattavasti laajempi. Mikromuovi on paljon salakavalampi vaara, sillä sitä ei silmällä näe. Pieniä muovisia mikrohelmiä käytetään monissa kosmetiikka- ja hygieniatuotteissa esimerkiksi kuorimaan ihoa. Yhdessä kosmetiikkatuotteessa voi olla satojatuhansia muovihelmiä. Helmet eivät jää vedenpuhdistamoiden suodattimiin, vaan kulkeutuvat pesuveden mukana vesistöihin. Niitä on käytännössä mahdoton saada pois vesistöistä, kun ne sinne ovat joutuneet. Näitä muovihelmiä käytetään kosmetiikan lisäksi myös mm. pesuaineissa, maaleissa, lannoitteissa ja öljyissä Koska mikromuovien käyttöä ei ole mitenkään säännelty, emme voi varmuudella tietää mihin kaikkiin tuotteisiin mikromuovia on lisätty. Luonnossa olevat mikromuovit keräävät itseensä ympäristömyrkkyjä ja ne kulkeutuvat pikku hiljaa askel askeleelta ravintoketjussa ylöspäin, päätyen loppujen lopuksi lautaselle asti. Ruoan seassa olevan mikromuovin syöminen on vakava terveysriski meille kaikille ympäristömyrkkyjen vuoksi.

Mitä sitten pitäisi tehdä ongleman ratkaisemiseksi? Varmin keino on tietenkin lopettaa muovin käyttö, mikä on ehkä helpommin sanottu kuin tehty. Kaikkihan tuntuu tänä päivänä olevan käärittynä muoviin. Muovia siellä ja muovia täällä. Itse asiassa luulen, että monet kuluttajat olisivat vain tyytyväisiä, jos tuotteita ei pakattaisi moninkertaisiin muovipakkauksiin. Itseani ainakin moinen ärsyttää suuresti. Kaupoissa on jo alettu vähentämään muovipussien käyttöä, mikä ohjaa kulutusta oikeaan suuntaan. Lainsäädännöllä voitaisiin ainakin kieltää salakavalan mikromuovin lisääminen tuotteisiin ja mikseipä voitaisi säätää vaikkapa jonkinlaista muoviveroa?

Helpoin tapa päästä eroon muovista on korvaavien materiaalien kehittäminen, jossa Suomi on kehityksen kärjessä. Muovin korvaaminen selluloosalla ja bio-materiaaleilla kiinnostaakin tänä päivänä yhtä useampaa yritystä. Uskon, että kun hyvä, korvaava materiaali löytyy ja kustannustaso on edes lähellä muovia, käännös parempaan tapahtuu nopeasti. Jokainen meistä voi kuitenkin jo nyt vaikuttaa muovijätteen vähenemiseen luonnossa. Käytetään kaupassa käydessämme kestokasseja tai biohajoavia pusseja ja pidetään ennen kaikkea huoli siitä, että se en ole minä, joka heittää muovia luontoon. Kierrätys kunniaan.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Tällä viikolla saimme taas todistaa kuinka haavoittuvassa asemassa maamme on Venäjän rajanaapurina, kun tärkeä tietoliikennekaapeli oli katkaistu Itämeren pohjassa. Edellinen vastaava tapahtuma koettiin noin vuosi sitten ja kuten silloinkin, jäljet johtavat vahvasti itänaapuriin.

Moni ajattelee varmasti niin, että tämä on Venäjältä ikään kuin vain pieni muistutus Nato-Suomelle siitä, mihin se tarvittaessa pystyy. Venäjällä on todennäköisesti suunnitelma lännelle tärkeiden tietoliikennekaapelien vaurioittamisesta ja katkaisemisesta kriisi- tai sotatilanteessa. Suomi on tietoliikenneyhteyksien puolesta saari. Kaikki yhteytemme ulkomaailmaan kulkevat käytännössä meressä. Venäjä tietää, että Nato-maita vastaan se ei pärjää perinteisin asein. Todellista konfliktia ja sotaa halutessaan Venäjä kävisi sotaa länsimaita vastaan hybridisotaa muistuttavin menetelmin eli katkaistaisiin tietoliikenneyhteydet ja sähköverkot, estettäisiin merenkulkua liikenneyhteyksien solmupisteissä, tehtäisiin eriasteisia tihutöitä ostetuilta strategisilta maapaikoilta, hakkeroitaisiin tietojärjestelmämme sekaisin. Länsimaat ja ennen kaikkea länsimaiden talous olisi helpoimmin haavoitettavissa eliminoimalla tietoliikenneyhteydet kuin pommittamalla.

Kyberuhka onkin nykypäivän tietoyhteiskuntamme uusin uhkatekijä, joka on noussut vauhdilla vanhojen uhkakuvien rinnalle. Tietokoneet ohjaavat tänä päivänä tavalla tai toisella lähes kaikkea meille tärkeää. Vaaravyöhykkeessä on koko yhteiskuntamme infrastruktuuri, mukaan lukien tärkeä maanpuolustus sekä tiedonvälitys. Mikäli maailmaamme häiritään viruksilla, Troijan hevosilla ynnä muilla haittaohjelmilla, voivat seuraukset yhteiskunnassamme olla yllättävän tuhoisat. Nykyaikaisen yhteiskunnan haavoittuvin kohta on ilman muuta sähkönjakelu. Koska Suomi on käytännössä kuin saari, koko Suomi voitaisiin halvaannuttaa 15 minuutissa kajoamalla sähköverkkoon. Useimmat yhteiskunnan palvelut ja toiminnot kun ovat kiinteästi sidoksissa tietoliikenteen kautta sähköisiin palveluihin. Uhka on suuri ja sen vakavuutta lisää se, että sähkön varassa toimivia tietojärjestelmiä käytetään mm. väestön varoittamiseen häiriötilanteissa. Voidaankin hyvällä syyllä sanoa, että uhka kohdistuu kaikkia niitä kohtaan, jotka käyttävät sähköisiä palveluita eli käytännössä meihin kaikkiin.

Maailma on tällä hetkellä erittäin epästabiilissa tilassa ja myös meidän täällä Suomessa on syytä varautua ns. pahan päivän varalta. Ja Suomihan varautuu. Tästä kertoo se, että koko väestölle suunnattu uusi Häiriö- ja kriisitilanteisiin varautuminen -opas julkaistiin tällä viikolla. Lyhyesti kerrottuna, jokaisella suomalaisella tulisi olla 72 tunnin kotivara häiriötilanteita varten. Vaikkei mitään sattuisikaan, sopii tähän hienosti vanha suomalainen sananlasku: Ei vara venettä kaada

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Aivan liian harvoin iltapäivälehdistä löytyy todella mielenkiintoisia ja asioita taustoittavia artikkeleita, mutta joskus löytyy poikkeuksiakin. Lainaankin tästä mielenkiintoisesta Arja Paanasen kirjoittamasta artikkelista pätkiä luettavaksenne, sillä asia on todella ajankohtainen, tärkeä ja antaa varmasti vastauksia siitä, miksi somessa saamme luettavaksemme vain tietynlaisia päivityksiä.

Iltasanomat kertoi, että Tshekkiläinen it-yrittäjä Frantisek Vrabel on kehittänyt keinoja ennustaa yritysten riskejä analysoimalla maailman mediaa tekoälyn avulla. Samalla syntyi uusia tapoja havaita ja analysoida netissä levitettävää valetietoa. Vrabelin mukaan tällä hetkellä suuri joukko ihmisiä on jo niin syvällä erilaisten salaliittojen tai Kreml-mielisen propagandan syövereissä, että he eivät enää edes kohtaa muunlaista informaatiota kuin omia uskomuksiaan yhä edelleen tukevia väitteitä.

Ihmiset eivät näe algoritmeja eivätkä he tiedä niiden toimintatavasta, joten monet heistä eivät suostu edes uskomaan, että heitä huijataan niiden avulla. Erilaisiin salaliittoihin mukaan mennyttä ihmisiä on siksi oikeastaan jo aivan mahdotonta käännyttää, Vrabel sanoo. Hänen mukaansa tavallisilla ihmisillä ei ole nykyisellään myöskään mitään keinoa suojautua sosiaalisen median suosittelulogiikalta. Perusjuoni kaiken takana on, että ihmisten tunteisiin vedotaan. Heidät saadaan klikkaamaan kauhistuttavia, salaperäisiä, yllättäviä sekä vihaa herättäviä sisältöjä. Mitä enemmän ihminen näitä sisältöjä klikkaa, sitä enemmän hänelle niitä tarjotaan ja sitä enemmän sosiaalisen median jätit saavat rahaa näille sivustoille sijoitetuista mainoksista.

Vrabel esitti jutussa esimerkin: Jos etsii esimerkiksi YouTubesta videoita, jotka liittyvät kuulentoon, käyttäjä voi saada aluksi nähtävilleen aivan asiallisia videoita. Mutta pian YouTuben suosittelurobotti alkaa ehdottaa katsottavaksi erilaisia salaliittovideoita kuulennosta. Vrabelin mukaan Kiinan ja Venäjän propagandakoneistot hyödyntävät taitavasti kansainvälisten sosiaalisen median jättien profilointialgoritmeja, jotka on alkujaan kehitetty mainostajien tarpeeseen. Toisin sanoen ihmisten mieltymyksiä ja heidän heikkouksiaan analysoidaan, jotta heille saataisiin myytyä enemmän tavaroita ja siinä sivussa myös ideologiaa ja ajatuksia.

Yksittäinen ihminen ajattelee helposti, että hän ei ole niin kiinnostava, että hänen tekemisensä somessa kiinnostaisi ketään. Todellisuus on kuitenkin toinen. Joka ikinen klikkaus analysoidaan ja niiden avulla jokaisesta somenkäyttäjästä muodostuu profiili, joka paljastaa hänen henkilökohtaiset intohimonsa ja heikkoutensa mainostajien tarpeeseen. Mikrotargetointi mahdollistaa mainosten kohdentamisen juuri tietyille ihmisryhmille. Kun Facebook nostaa tunteisiin vetoavien sisältöjen näkyvyyttä ihmisten uutisvirrassa, näkyvyyttä saavat myös lukemattomat valeuutis- ja propagandasivustot, jotka puolestaan rahoittavat itseään Google Adsin kautta jaettavilla mainoksilla. Jos algoritmeja muutettaisiin vähemmän ihmisten ääritunteita korostaviksi ja mikrotargetointi kiellettäisiin, Facebookin mainostulot putoaisivat Vrabelin arvion mukaan todella suuresti. Tämän vuoksi yhtiö tulee tekemään kaikkensa, ettei sen tarvitsisi muuttaa käytäntöjään.

Toivottavasti tämä avaa edes hieman sitä logiikkaa, miten meitä somessa ja netissä huijataan. Tärkeintä on siis kerätä rahaa somejäteille, mutta samalla meille syötetään kuin varkain myös ideologioita ja ajatuksia. Sillä, onko uutinen valetta vai totta, ei ole somejäteille väliä, tärkeintä on, että raha virtaa tilille. Money talks.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Sunnuntaina vietetään isänpäivää. Isänpäivä on ollut Suomessa vakiintunut liputuspäivä vuodesta 1987. Äidit saivat liputuspäivänsä jo 40 vuotta aikaisemmin, joten jonkin aikaa kesti, ennen kuin isät oman päivänsä saivat, mutta ei auta valittaa. Parempi myöhään kun ei ollenkaan. Alunperin isänpäivän idea kehittyi, missäpä muualla kuin Yhdysvalloissa. Ne, joiden mielestä isänpäivä on vain yksi kauppiaiden keino saada meidät kuluttajat ostoksille, ovat varmasti osin oikeassa, sillä ainakin kaikki tietävän Wikipedian mukaan 1940-luvun lopulla pohjoismaiset kauppiaat ehdottivat päivän viettämistä marraskuun toisena sunnuntaina. Tällöin kaupoissa on vielä hiljaista ennen joulusesonkia. Jollain keinolla sitä myyntiä piti saada, miksipä ei siis alettaisi viettää isänpäivää? Myöhemminhän on keksitty marraskuulle vielä lisäksi Black Friday, kun ilmeisesti isänpäivä ei nostanut myyntejä tarpeeksi?

No, kyllähän isät ovat päivänsä ansainneet. Ennen vanhaan vuonna miekka ja kilpi riitti, että isä toi leivän pöytään ja äiti hoiti kotiasiat. Hyvin simppeli työnjako siis. Tänä päivänä ei isänä tai miehenä oleminen olekaan enää niin yksinkertaista. Vaatimustaso on noussut toiseen potenssiin. Tämän päivän isän pitää osata hoitaa myös kaikki mahdolliset kotityöt. Siis mm. imurointi, tiskaus, siivous, silitys, leipominen, ruoanlaitto ja tietenkin se tärkein eli lastenhoito. Näiden lisäksi mukana kulkevat vielä ne ns. vanhat ”miesten työt” eli remontointi, lumenluonti, autoihin liittyvät toimet, ruohonleikkuu sekä muut sekalaiset fyysiset työt, joita jokaisessa huushollissa varmasti löytyy pilvin pimein.

Tämän lisäksi miehen tulee pitää tietenkin hyvää huolta ulkonäöstään ja parisuhteesta keskellä elämän ruuhkavuosia. Vähän pitäisi siis ehtiä urheilemaan ja käymään kuntosalilla. Ei auta miehen rupsahtaa, sillä vaimo saattaa vaihtaa nopeasti nuorempaan ja ei-niin-kaljamahaiseen ”naapurin mieheen”. Isän pitää muistaa myös järjestää äidille romanttisia illallisia ja osata puhua tuntitolkulla tunteista. Eli onhan isän osa tänä päivänä todella haastava. On siinä sovittelemista, varsinkin kun tiedämme, että naisten ihannemies on Kauniiden ja rohkeiden komealeukainen Ridge ja miesten miesihanne on mallia Uuno Turhapuro. Siitä vaan sitä isän mallia sorvaamaan näistä palikoista. Mutta muista: Ei paineita!

Jos mietit lahjaa omalle isällesi tai isoisällesi, niin ne suosituimmat lahjat isälle ovat vuodesta toiseen samat: kirjat, sukat, kalsarit, pipot, sormikkaat ja kaulahuivit. Eli takana lienee kaunis ajatus pitää isä lämpimänä talven tuiskuissa? Oman kokemukseni mukaan paras lahja isälle on kuitenkin itse se isyys. Mikään maailmassa ei voita sitä tunnetta, kun tulee isäksi. Onneksi omalle kohdalleni tuo onni on osunut peräti neljä kertaa ja siihen kun lisätään vielä nykyisin mukavat vaarin hommat, niin voin vain todeta olevani todellinen onnenpekka!

Hyvää Isänpäivää!

Kisapuiston stadionin juupas-eipäs -keskustelu sai arvoisensa välipäätöksen, kun FC Lahti putosi kauden päätteeksi ykkösliigaan. Tietenkään ainoa syy putoamiseen ei Kisapuiston vetkuttelu ole ja paljon virheitä on tehty FC Lahdenkin organisaatiossa viimeiset 4-5 vuotta. Toisaalta voidaan miettiä sitä, minkälainen tulevaisuudenkuva FC Lahden toimistolla on ollut viime vuodet, kun luvattua jalkapallostadionia ei näy, eikä kuulu. Miten teet bisnestä näissä nykyisissä olosuhteissa? Miksi pelaajat haluaisivat tulla Lahteen, jossa niin peli- kuin harjoitusolosuhteetkin ovat jämähtäneet 80-luvulle? On vaikea kilpailla sarjassa, jossa käytännössä kaikilla muilla joukkueilla tekemisen olosuhteet ovat totaalisesti eri tasolla kuin Lahdessa. Hyvänä esimerkkinä Lahden pudottanut Jaro, joka saa upouuden stadionin juuri sopivasti ensi kaudelle. Varmasti näistä syistä FC Lahden organisaation tekemisen taso putosi tasolle, jossa tehdään tarvittava, jotta sarjassa säilytään, mutta minkäänlaiseen menestykseen ei oikeasti edes uskota. Näin kävi ehkä huomaamatta ja varmasti osaksi myös taloudellisista seikoistakin johtuen. Itse näen putoamisen kuitenkin hyvänä tässä kohtaa. Turha rimpuilla vuodesta toiseen karsintaa tai putoamista vastaan. Se ei kehitä ketään, eikä kiinnosta kannattajiakaan pidemmän päälle. Ykkösliigassa on hyvä laittaa organisaatiota uuteen iskuun ja etsiä ne kulmahampaat toimintaan. Jatkossa kädenlämmin toiminta ei enää riitä, vaan joukkueelle pitää asettaa tavoitteet korkeammalle kuin pelkkä sarjassa säilyminen.

Kisapuiston stadionin valmistuminen tuntuu siirtyvän ja siirtyvän ja kaupungintalollakin on nähtävästi käännetty katseet jo uuteen monitoimiareenaan. Sikäli outoa, sillä monitoimiareenan hinta on noin 100 miljoonaa ja Kisapuistoa ei saada pystyyn vaikka sen hinta olisi vain vähän yli 10 miljoonaa? Voin hyvin kuvitella, että FC Lahden putoaminen saa jotkut ajattelemaan, ettei Lahteen nyt tarvitakaan jalkapallostadionia. Asia on kuitenkin päinvastoin, sillä ilman stadionia voimme heittää hyvästi jalkapallokaupungille nimeltä Lahti. Kysykääpä vaikka Porista tai Jyväskylästä miten käy, kun joukkue putoaa liigasta ja lajin olosuhteisiin ei satsata jatkossakaan.

Mikähän muuten lahtelaisia joukkueita vaivaa? Sarjassa pysyminen tuntuu olevan juuri nyt vaikeaa lajista huolimatta. Viime vuonna koripallon puolella Lahti Basket putosi sarjasta, tänä vuonna jalkapallossa FC Lahti lähti sarjaa alemmas. Salibandyssä LaSB on tällä hetkellä sarjan peränpitäjä ja Pelicans on isoista satsauksistaan huolimatta liigan jälkijoukoissa. Joskus kivikaudella Lahti oli kova sana myös lentopallossa (Lahden Kimmo) ja pesäpallossa (LMV). Kovin kummoiselta ei näytä tulevaisuuskaan, sillä lahtelaiset suurlupaukset urheilun saralla lajista riippumatta ovat kovin harvinaisia. Nyt alamme olemaan tilanteessa, jossa Lahden maine urheilukaupunkina perustuu enää siihen, että täällä järjestetään Salpausselän kisat kerran vuodessa. Samaan aikaan, kun maineikkaat lahtelaisseurat rypevät huonoissa olosuhteissaan, Lahti haalii isolla rahalla kaikenmaailman esteratakilpailuja kaupunkiin vedoten hähmäisiin aluetaloudellisiin vaikutuksiin.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi