Mediassa on viime viikkoina liikkunut taas uskomaton määrä eteläisen kehätien lobbausta. Tällä kertaa asialla on ollut Taloustutkimus Oy ja Sweco Oy, jotka suurella asiantuntemuksella ovat kertoneet kehätien tuovan Lahteen tuhansia uusia työpaikkoja ja tuhansia uusia asukkaita. Hyvä jos näin on, mutta sitä edelleen jaksan ihmetellä, miksi Lahti-kaupungin päättäjät sekä alueen kansanedustajat hirttäytyvät superkalliiseen Launeen linjaukseen, kun tarjolla olisi pienellä puristuksella, niin asukaspoliittisesti kuin hinnallisestikin paljon järkevämpi Renkomäen linjaus. Outoa on myös se, että paikallisessa mediassa jatkuvasti väitetään, että Etelä-Lahdessa kehätietä vastustetaan ehdoitta. Asia ei kuitenkaan ole näin mustavalkoinen, sillä etelälahtelaisten vastustus kohdistuu nimenomaan järjettömään Launeen linjaukseen. Luulen että suuri enemmistö Etelä-Lahdessa voisi hyväksyä uuden kehätien, jos se linjattaisiin Renkomäen kautta.

Muutama huomio itse tutkimuksesta. Sen mukaan nykyisen VT12 liikennemäärät ovat 15 000-20 000 ajoneuvoa päivittäin. Uuden kehätien arvellaan tutkimuksen mukaan siirtävän 11 000-15 000 autoa/vuorokausi pois kaupunkirakenteen sisältä. Eli nykyinen VT12 hiljenisi liki totaalisesti. Konsulttiselvityksessä vuodelta 2005 (WSP LT-Konsultit Oy) kuitenkin lukee, että Mytäjäisten liittymän länsipuolella pitkämatkaisen liikenteen osuus on vuonna 2020 vain n. 7 % eli peräti 93% liikenteestä on Lahden sisäistä liikennettä. Suunnittelijat siis kuvittelevat, että Hollola-Lahti väliä työmatkoillaan ajavat siirtyisivät ajamaan työmatkansa pääasiallisesti Launeen kehätien kautta kiertäen? Tuskinpa.

Entäpä tärkeänä pointtina pidetty pohjavesien suojelu? Pohjaveden suojelu Launeen moottoritien eräänä pääperusteluna merkitsee sitä, että jokunen säiliörekka Lahden liikenteessä on kirjaimellisesti kuin pisara meressä siinä todellisuudessa, että joka päivä Pietarinrataa kulkee Vainikkalasta Lahden kautta Sköldvikiin useita superraskaita säiliövaunujunia, mutta junaradalla ei ole metriäkään pohjaveden suojausta. Vaaramomentti junaliikenteessä on noin 400-kertainen tieliikenteeseen verrattuna. Launeella tie kulkisi edelleen pohjavesialueella.

Lopuksi vielä hintakysymys. Mistä talousvaikeuksissa kieriskelevä Suomen valtio ja köyhä Lahti löytävät tähän projektiin rahat? Launeen linjauksen hinta on ökymäisissä mitoissa eli n. 275 miljoonaa euroa. Renkomäki-linjauksen mukaan rakennettu tie maksaisi noin 50% tuosta eli n. 140 miljoonaa euroa. Hinta-arvioni perustuu siihen, että kun alunperin tielinjauksien hintoja vertailtiin, oli hintojen suhde tuon kaltainen eli Laune on kaksi kertaa kalliimpi kuin Renkomäki. Se miksi Renkomäen linjaus tulisi halvemmaksi, johtuu tietenkin siitä, että siihen eivät sisälly kalliit ja riskialttiit tunnelit Patomäen kentän ja Liipolan mäen alitse.

Joku viisas on maininnut, että kun se Launeen linjaus on jo niin valmiiksi suunniteltu, niin toista suunnitelmaa ei kannata tehdä. Väärin. Suurin osa tiestä, menee se sitten Renkomäen tai Launeen linjauksen mukaisesti, on jo suunniteltu alkupäästään. Ainoastaan Okeroisista eteenpäin tarvitaan uudet suunnitelmat. Ja mitä sitten, jos uudet suunnitelmat maksaisivatkin muutaman miljoonan, kun sillä saataisiin aikaan reippaasti yli 100 miljoonan euron säästö joka tapauksessa?

Eli lyhyesti: Renkomäen linjauksella saataisiin aikaiseksi aivan samat edut kuin Launeenkin linjauksella (uusia työpaikkoja, uusia asukkaita sekä pohjavesien suojelu). Lisäksi niin valtio, kuin kaupunkikin säästäisi 50% kuluissa eli karkeasti arvioiden noin 140 miljoonaa euroa veronmaksajien rahoja. Se ei muuten ole ihan vähän rahaa se. Olisikohan vihdoinkin aika käyttää sitä maalaisjärkeä tässäkin asiassa?

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Pariisin viime viikkoinen terrori-isku oli järkyttävä tapahtuma, joka ravisteli länsimaista maailmaamme. Ymmärrettävästi, niin kuin aina tälläisissä tapahtumissa, ihmiset tuntevat suurta yhteistä surua ja empatiaa. Tällä kertaa kuitenkin mediassa, niin sosiaalisessa kuin ihan siinä oikeassakin mediassa, nousi keskustelu siitä, miksi me suremme ainoastaan Pariisin uhreja. Onhan terrorismin uhreja nähty ja koettu jo monesti aikaisemminkin. Miten on mahdollista, että venäläiskoneen pudottaminen vain viikkoa aikaisemmin ohitettiin melkein olankohautuksella tai jatkuva terrori ja sen uhrit Lähi-idässä tai Afrikan maissa jäävät meiltä toistuvasti huomioimatta? Kukaan ei sytyttele kynttilöitä tai vaihda profiilikuvaansa sosiaalisessa mediassa näiden uhrien muistoksi.

Muistattehan Thaimaan tsunamin vuosituhannen alussa? Totta kai muistatte. Kaikessa karmeudessaan kyseessä on hyvä esimerkki ns. valikoivasta surusta. Jos sadat tuhannet uhrit olisivat olleet ainoastaan paikallisia, olisi tapahtuma täällä jo painunut unholaan. Kun onnettomuudessa uhrien joukossa olikin paljon suomalaisia, tuli onnettomuudesta koko kansaa koskettava tragedia. Mielestäni tämä kaikki on erittäin luonnollista. Totta kai järkyttävät tapahtumat järkyttävät vielä enemmän, jos itsellään on jonkinlainen henkilökohtainen kontakti tapahtumapaikkaan, sen ihmisiin tai kulttuuriin. Myönnän, että itseäni Pariisin tapahtumat koskivat huomattavasti syvemmältä kuin vaikkapa Syyriassa tapahtuvat jatkuvat veriteot. Pariisi on yksi Euroopan pääkaupungeista. Monet meistä ovat käyneet siellä, tuntevat ihmisiä sieltä ja kenties suunnittelevat matkaakin sinne. Terroriteko Pariisissa oli samalla hyökkäys eurooppalaisia,kristittyjä arvoja eli myös meidän vaalimiamme arvojamme vastaan. Olenko siis tekopyhä? Eivätkö kaikki uhrit olekaan suremisen arvoisia?

On hienoa, että ihmiset vielä tuntevat empatiaa, mutta onko se väärin, että emme tunne samalla tavalla kaikkia maailman kauheita tapahtumia kohtaan? Väitän ettei se ole väärin. Jos jokainen ikävä tapahtuma maailmassa, on se sitten terroriteko, onnettomuus, nälänhätä tai kulkutauti, aiheuttaisi meille samanlaisen tunnevyöryn, emme me muuta elämällämme ehtisi tekemäänkään kuin surra ja murehtia. Niitä ikäviä tapahtumia nimittäin riittää ihan joka päivälle. Joka päivä jossain tapahtuu kamalia asioita. On siis normaalia, että jotkut tapahtumat koskettavat meitä enemmän kuin toiset. Ei voi eikä kannata tuntea syyllisyyttä siitä, etteivät kaikki kuolonuhrit nostata joukkosurua. Totta kai onnettomuus naapurissa järkyttää enemmän kuin onnettomuus maailman toisella puolella. Kun jotain järkyttävää tapahtuu lähellä, ajatus siitä, että tuossa olisin voinut minäkin olla mukana, herää aivan varmasti. Ja se, jos mikä herättää tunteita.

Annetaan ihmisten surra ja näyttää myötätuntoa, jos heistä siltä tuntuu. Kyseessä ei ole tekopyhyys, vaan oikeasti paha olo siitä, mitä on tapahtunut. Ja he, ketkä eivät tunne tätä yhteistä surua, ovat ihan yhtä oikeassa oman tunteensa kanssa. Pääasia on, että yleensä edes tunnemme jotain. Siinä vaiheessa, kun olemme tunteettomia olentoja ja mikään ei meitä enää liikuta, on peli jo menetetty.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Lahden ja Nastolan yhteisvaltuusto päätti maanantaina kouluverkkolinjauksesta, jonka mukaan Launeelle rakennetaan uusi 1.-9.-luokkien koulu. Uuden koulun on määrä valmistua tammikuussa 2019. Hyvä niin, sillä asiaa on palloteltu edestakaisin vuosia ja korjauksiin on käytetty tähän mennessä rahaa noin 13 miljoonaa euroa. Vuosille 2017-2018 on varattu Launeelle noin 26 miljoonaa euroa, joten ihan halvaksi ei tämäkään show tullut, kun lasketaan yhteen kaikki vanhat korjauskulut ja tulevat rakennuskulut. Päätös otettiin ymmärrettävästi ilolla vastaan Launeen koululla, joka on toiminut parakeissa yli kaksi vuotta. Toisaalta, kun koulu vuonna 2019 valmistuu, tulee lapsille ja opettajakunnalle vaatimattomat viisi vuotta täyteen parakkielämää. Ei hyvä.

Launeen koulun sisäilmaongelmat alkoivat vuonna 2007. Nähtävästi ne saivat alkunsa vuoden 2005 peruskorjauksesta, jossa paranneltiiin vuonna 1964 valmistuneen koulurakennuksen talotekniikka. Rehtori Esko Taipaleen mukaan peruskorjaus epäonnistui muun muassa siinä mielessä, että vanhaan kiinteistöön lyötiin koneellinen ilmanvaihto, joka alkoi vetää homeitiöitä sisäilmaan. Siitä eteenpäin Launeen koululla nähtiin uskomaton määrä erilaisia asiantuntijoita ja urakoitsijoita, mutta joka kerta tuntui siltä, että koulun tila oli entistä huonompi. Seuraavaksi palloteltiin useampaan otteeseen sitä, puretaanko rakennus vai vieläkö yritetään korjata. Onneksi se kierre lyötiin poikki nyt.

Sitä hieman ihmettelen, ettei kukaan tunnu olevan tästä kalliista ja uskomattomasta kahdeksan vuoden sekoilusta vastuussa. Yhtäkään urakoitsijaa, alihankkijaa tai asiantuntijaa ei ole vedetty vastuuseen. Ikään kuin sisäilmaongelmat olisivat syntyneet tyhjästä. Todetaan vain, että hups! Näin vain kävi. Näinhän asia ei voi todellisuudessa olla, vaan vastuulliset tahot tulee löytää ja asettaa vastuuseen virheistään. Miten muuten voimme varmistaa sen, etteivät samat tunarit käy pilaamassa seuraavaa remonttia seuraavassa koulussa ja käytä veronmaksajilta revittyjä miljoonia omiin tunarointeihinsa?

Yleisesti ihmetten, mihin on hävinnyt suomalaisten rakennustaito, kun 50 vuotta vanhaa rakennusta ei pystytä enää pitämään pystyssä. Taitaa olla niin, että kun kaikki rakennusprojektit pitää kunnissa nykyään kilpailuttaa, käy usein niin, että se halvin ja samalla myös huonoin vaihtoehto voittaa. Ainoastaan sen vuoksi, että se on halvin, ei siis paras ja luotettavin. Ja halpuus tulee usein siitä, että projekti tehdään mahdollisimman nopeasti, ainakin nopeammin kuin muut. Vanhat sanonnat ”Juosten kustu” tai ”Hätäilemällä ei synny kuin kusipäisiä pentuja” pitävät tänäkin päivänä erittäin hyvin paikkansa.

Samaan aikaan kun kaupunki kumartaa Launeen koululle, se pyllistää Salinkalliolle. Launeen koulun uusrakennus nimittäin tietää Salinkallion loppua. Aika näyttää, mikä on rakennuksen kohtalo. Puretaanko se vai keksitäänkö siihen jotain muuta toimintaa. Lahden kaupungin yksioikoisen ajatusmallin tuntien luulen, että rakennus puretaan ja tilalle saamme persoonattomia kerrostaloja.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Sunnuntaina nousevat liput salkoon isien kunniaksi. Suomessa isänpäivää on vietetty virallisesti vuodesta 1987 eli isät saivat päivänsä paljon myöhemmin kuin äidit, joiden päivää on vietetty Suomessa vuodesta 1918. Tämä ei tietenkään tee isästä yhtään tarpeettomampaa tai vähemmän tärkeää kuin äiti.

En oikeastaan tiedä miksi isänpäivän saaminen kesti niin kauan. Joku nainen on muistaakseni arvellut sen johtuvan siitä, että miehen päivä on 364 kertaa vuodessa, kun äideille jää vain se yksi päivä. Luonnehdinta ei ole välttämättä kauhean kaukaa haettu.

No, joka tapauksessa itselleni on hieman jäänyt sellainen kuva isänpäivästä, että päivä lisättiin kalenteriin siksi, että kauppoihin saataisiin vilskettä myös hiljaiselle marraskuulle, hieman ennen joulusesonkia. Vähän samaan tapaan kuin nykyään tuodaan Halloween-juhlaa osaksi suomalaisten loputonta kulutusjuhlaa. No, kyllähän isätkin ovat juhlansa ansainneet, enkä missään nimessä halua sen enempää rinnastaa Halloweenia ja isänpäivää, vaikka ne peräkkäisinä viikonloppuina vietetäänkin.

Nykypäivän isät ovat nimittäin kovassa paineessa. Isän pitäisi taipua moneen. Esihistoriallisella ajalla eli vielä 1900-luvulla isälle riitti, että hän toi leivän pöytään ja hoiti perheen autoasiat. Isälle kuuluivat tietenkin myös lumenluonti, ruohonleikkuu sekä kaikki vähänkin fyysisyyttä vaativat tehtävät, mikä tietysti oli ymmärrettävää aikoina, jolloin miehet olivat pääsääntöisesti vahvempia kuin naiset.

Lisäksi miehen piti ehdottomasti osata nikkaroida. Mies/isä ilman nikkarointitaitoja oli vielä muutama vuosikymmen sitten jollain tapaa epäkelpo. Kaikissa vanhoissa rintamiestaloissahan on pihalla tai kellarissa se ”iskän verstas”, jossa isä illat pitkät nikkaroi milloin mitäkin. Pojalle piti rakentaa polkuauto ja leikkimökki tytölle. No, totuuden nimissä täytyy mainita, että aika monella isällä saattoi siellä verstaalla olla myös ns. virvokkeita piilotettuna halkopinoon, joten nikkarointi ei ehkä ollut ainoa syy viihtyä pajassa. Muistan ajan, kun mies, joka rakennutti omakotitalonsa talopakettina ei ollut miehenä uskottava. Uskottava talon rakennus piti aloittaa sillä, että kaatoi puut itse metsästä ja sahasi niistä tarvittavat laudat.

Mitä lähemmäs tullaan nykypäivää, on miehenä ja isänä olemisen vaatimustaso noussut toiseen potenssiin. Tämän päivän isän pitää edellisten toimien lisäksi osata hoitaa myös kotityöt. Siis imurointi, tiskaus, siivous, silitys, leipominen, ruoanlaitto ja tietenkin lastenhoito.
Lastenhoito on tänä päivänä tärkeämpää kuin entisaikojen nikkarointi. Niinpä nykymies ostaakin nikkarointipalvelut, kun oma aika menee vaippoja vaihtaessa ja verhoja ommellessa.

Tämän lisäksi miehen tulee pitää huolta ulkonäöstään ja parisuhteesta. Vähän pitäisi kyllä urheilla ja käydä kuntosalilla. Ei auta miehen rupsahtaa, sillä vaimo saattaa vaihtaa nopeasti nuorempaan ja parempivartaloiseen Adonikseen ja sitten sitä ollaan taas lähtöruudussa paikallisessa kapakassa metsästämässä seuraavaa ex-vaimoa. Isän pitää muistaa myös järjestää äidille romanttisia illallisia ja osata puhua tuntitolkulla tunteista.

Eli onhan tämä isän osa tänä päivänä todella haastava, joten kyllä me isät olemme päivämme ansainneet.

Hyvää isänpäivää!

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi