Näinä aikoina, kun media on täynnä negatiivisia uutisia, on hienoa, että meille tarjoillaan edes silloin tällöin jotain positiivista. Kunhan se positiivinen ei ole koronan pikatestin tulos. Eilen yleisurheilun EM-kisoissa saatiin todella harvinaista positiivista suomalaisherkkua, kun seiväshyppääjä Wilma Murto nappasi yllätys-kultaa. Meillä ei ole kisoissa mukana kovinkaan montaa potentiaalista mitalitoivoa ja kyllähän Murto oli yksi näistä, johon mitaliodotuksia oli kasattu. Sijoitukset maailmanvalioiden joukossa olivat lupaavia muutamasta edellisestä arvokisasta. Kuudes sija tämän kesän MM-kisoissa ja viides sija vuosi sitten olympialaisissa olivat nostaneet Murron Euroopan tasolla siihen kastiin, josta mitalistit seulotaan. Mitaliodotuksia siis oli, mutta odottiko kukaan että Murto huuhtoo kisoista kultaa? Tuskin kukaan.

Ja millä tavalla Murto oman kisansa hoitikaan. Todella harvoin olen nähnyt suomalaisen yleisurheilijan dominoivan näin täydellisesti kisaa ja nousevan uskomattomaan flow-tilaan, jossa Suomen ennätykset ja EM-kisojen ennätykset ovat paperia. Edellinen vastaava suoritus suomalaisessa yleisurheilussa taidettiin nähdä Lasse Virenin toimesta 70-luvulla ja silloinkin Munchenissa ja vieläpä samalla stadionilla. Kilpakumppaneista näki, kuinka heidän itsetuntonsa mureni hyppy hypyltä siinä vaiheessa, kun Murto kävi hyökkäykseen. Onhan meillä ollut aikaisemminkin mitalisteja ja onnistujia, mutta usein he ovat lähteneet kisoihin jo valmiiksi ennakkosuosikkina ja mahdollisina voittajaehdokkaina. Todella harvoin on nähty, että suomalainen urheilija ylittää itsensä näin komeasti juuri arvokisojen finaalissa. Juuri silloin kun mitaleista taistellaan. Paljon useammin saamme kisojen jälkeen katsella pettyneiden suomalaisurheilijoiden haastatteluita, kun mitalitoiveet ovatkin kaikonneet jo epäonnistumiseen karsinnoissa tai itse kisassa. Nyt ei tarvi selitellä.

Joku saattaa nyt ihmetellä, miksi olen niin innoissani kultamitalista jossain ”kälysissä” EM-kisoissa. Ensinnäkin kyseessä ovat yleisurheilun arvokisat, jossa maanosamme parhaat kisailevat parhaimmuudesta joka toinen vuosi. On hyvä tarkastella suomalaisten menestystä kyseisissä kisoissa hieman laajemmin, jotta ymmärtää Murron kultamitalin ainutlaatuisuuden. Edellisen suomalaismitalin, pronssin, EM-kisoista nappasi keihäänheittäjä Antti Ruuskanen 8 vuotta sitten. Edellinen kulta Suomeen tuli vuonna 2006. Silloin niitä tuli peräti kaksi kappaletta, kun kultaa saivat Jukka Keskitalo ja O-P Karjalainen. Edellinen naisurheilijan tuoma mitali on vuodelta 2002 ja edellinen naisurheilijan eli Sari Essayahin kulta on vuodelta 1994, joten eivät nämä mitalit, saati sitten kultamitalit mitenkään jokapäiväistä herkkua meille hulluille penkkiurheilijoille ole. Voisi jopa sanoa, että kyseessä on todella harvinainen herkku.

Vielä suurempi merkitys tämän kaltaisilla voitoilla on uskoomme kansakuntana ja siihen, että tästä pienestä pohjoisesta kansasta löytyy edelleen sisua, taitoa ja osaamista, eikä aina tarvi surkutella sitä kuinka huonoja olemme, emmekä pärjää enää missään. Tähän asti olemme olleet pitkälti jääkiekon varassa, kun kansallista itsetuntoa on nostettu, mutta Wilma Murto teki nyt sellaisen tempun, että sitä muistellaan vielä pitkään. Muuallakin kuin vain yleisurheilupiireissä.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi