Kävin viikolla Lahti blogin näyttelyssä. Kyseessä on kulttimaineeseen noussut nettisivusto, jossa keskitytään tuomaan Lahtea ja lahtelaisia esiin hieman eri valossa kuin mitä olemme tottuneet näkemään mainostoimistojen luomissa upeissa Lahti-mainoksissa. Lahti blogissa emme näe hienoja kuvia radiomastoista tai hyppyrimäistä. Sen sijaan todennäköisempää on nähdä kuva puolialastomasta,sammuneesta lahtelaisesta pahvinen kaljatötsä päässään kyseisten mastojen juurella tai hyppyrimäen betoniin töhritty kirkkovene. Tämä jos mikä on lahtelaisuutta parhaimmillaan ja tietyllä tavalla myös pahimmillaan. Kukaan ei voi haukkua Lahtea liikaa, sillä lahtelaiset tekevät sen homman ihan itse. Ja hyvin tekevätkin. Kuitenkin aina pieni ylpeys rinnassaan. Hei, me ollaan Lahesta!

Kaikki eivät varmaankaan arvosta tämäntyylistä ”mainostusta” kaupungille, mutta toisaalta ajatellen, juuri tälläinenhän Lahti ja sen asukkaat pääasiassa ovatkin: Rujo ja rosoinen ja ei ainakaan raitis. Lahtelainen huumori on aina ollut rajua ja ylilyönneiltäkään ei ole ihan joka kerta vältytty. Lahteen lyötiin jo 60-70-luvuilla rosoisuuden ja tylyyden leima. Silloin Lahen rokut pistivät nakkarilla turpaan ulkopaikkakuntalaisia, mieluiten tietenkin leuhkoja stadilaisia ja Lahti alettiin tuntea ympäri maata Suomen Chicagona.

Jossain vaiheessa Lahesta yritettiin tehdä kulttuurikaupunkia ja ihan lähellä onnistumista oltiinkin, sillä Sibelius-talo ja menestyvä sinfoniaorkesteri saivat meidät melkein unohtamaan, että asumme Lahessa. Onneksi sinfonia-orkesterin lisäksi meillä on Sleepy Sleepers ja Turo’s Hevi Gee, nuo lahtelaisen junttihuumorin ikuiset sanansaattajat. Ei siinä paljon korkeakulttuuri paina, kun levylautasella soi Anarkiaa Karjalassa. Monesti on sanottukin, etteivät kyseiset orkesterit voisi tulla mistään muualta kuin Lahesta. Mitä luulet, olisiko esimerkiksi Dingo voinut syntyä Lahessa? Tuskinpa.

Tai mietitäänpä urheilua. FC Lahden ja Pelicansin fanit ovat ehkä eniten häiriöitä aiheuttavia faniryhmiä Suomessa. Jos jossain pelissä on tapeltu, on siellä yleensä osallisena lahtelaisia. Lahtelainen yleisö ei lämmennyt Tomi Lämsän vähän taklaavalle ja värittömälle Pelicansille, mutta selkeästi äijämäisempää linjaa vetävän Matikaisen ja Nurmisen Pelsut kiinnostaa jo ihan eri tavalla. Tommi Kautonenkin oppi varmasti, ettei Lahti ole mikään Barcelona. Täällä pitää vetää vastustajaa tylysti sukille ja antaa koko ajan kaikkensa. Ja olla tietenkin aina lojaali Lahdelle. Tai käy niinkuin kävi eräällekin kuninkaan patsaalle. Only in Lahti sanoisi amerikkalainen.

Hyvät lahtelaiset päättäjät ja lipevät mainosmiehet: Älkää missään nimessä vaimentako Lahti-kaupungin todellista ääntä, sen ydintä ja suurinta voimavaraa eli lahtelaisuutta. Kuten Amulet jo 70-luvulla kauniin lyyrisesti sulosoinnuin asian ilmoitti: ”Tule Lahteen, Suomen Chicagoon, tule Lahteen, täällä jännää ooon!”

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Liipolassa pilotoidaan Lahden ensimmäistä omatoimikirjastoa. Omatoimiaikana kirjastossa ei ole henkilökuntaa vaan asiakas käyttää tiloja itsenäisesti: kirjastossa voi lukea lehtiä, käyttää tietokonetta sekä lainata ja palauttaa aineistoa automaateilla. Käytännössähän tämä omatoimikirjasto tarkoittaa sitä, että kaupunki säästää. Jos kokeilu osoittautuu menestykseksi, voidaan olettaa, että suurin osa lähikirjastoista tulee muuttumaan tulevaisuudessa omatoimiseksi.

Tästäpä sainkin oivan aasinsillan, sillä omatoimisuus on ehdottomasti päivän sana. Miksi palkata kalliita työntekijöitä, kun asiakkaat voi laittaa tekemään kaiken työn? Kätevää. Näin palvelualalta häviää pikku hiljaa väki ja työt, kun kaikenlaiset automaatit, nettisovellukset ja sähköiset lomakkeet korvaavat ihmiset. Tulevaisuudessa me teemme itse sen työn, jonka virkailija teki aikaisemmin, tosin meille ei siitä mitään makseta.

Kaikkihan alkoi viattoman oloisesti bensa-asemilta, jonne aikoinaan hommattiin automaatit. Ihmiset oppivat itse tankkaamaan ja sen jälkeen et ole enää palvelua bensa-asemilta saanut.

Milloin sinun on viimeksi pitänyt käydä pankissa tai vakuutusyhtiössä? Eipä muistu mieleen. Nyt maksut maksetaan kätevästi vaikka älypuhelimella ja laina-anomukset sekä tapaturmailmoitukset voi tehdä netissä. Kauppaankaan ei tarvitse vaivautua lähtemään, kun ruoat ja vaatteet voi tilata kätevästi kotiovelle. Esimerkkejä on useita monilta eri aloilta ja vaade omatoimisuuteen lisääntyy päivä päivältä.

No, lääkärissä ainakin pitää vielä käydä, vai pitääkö? Ei välttämättä, sillä kohta saamme varmasti älypuhelimiin sovelluksen eli appsin, jolla lähetät kuvan vaivastasi ja kuvailet sitä sanoin ja ei aikaakaan, kun lääkäri lähettää sinulle diagnoosin ja reseptin. Tai mikä olisi vielä parempaa, puhelinsovelluksen avulla voisi itse tehdä itselleen diagnoosin…

Samalla kun suurin osa asioidemme hoidosta on siirtynyt nettiin, olemme siirtäneet sinne myös sosiaalisen elämämme. Se, että jotkut ihmiset laittavat koko elämänsä julkisesti esille, on hieman hämmentävää. Onko ihan tarpeellista jakaa julkisesti kaikki mahdolliset asiat? Välillä tuntuu, etteivät jotkut ymmärrä, kuinka laajasti omat päivitykset voivat levitä netissä.
Sinulla voi olla facebookissa vaikka tuhat ystävää, mutta kuinka monta heistä tunnet oikeasti? Kenen face-kaverin kanssa voisit istua kahvikupposen ääreen juttelemaan sinulle tärkeistä asioista?

No, ehkäpä minä olen vain tälläinen vanha jarru, joka turhaan haikailee niiden ”vanhojen hyvien aikojen” perään, jolloin ihminen kohtasi toisen ihmisen, ei konetta. Totuus on kuitenkin se, etteivät ne vanhat hyvät ajat oikesti koskaan palaa vaikka kuinka toivoisi. Kehitys menee kovaa vauhtia toiseen suuntaan ja siinä kehityksessä on parempi pysyä kyydissä tai huomaa yhtäkkiä, ettei tiedä mistään mitään.

Joku on joskus hienosti sanonut, että kehitys kehittyy. Kyllä, näin juuri, mutta joskus voisi miettiä meneekö se aina oikeaan suuntaan.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Ruokahävikillä tarkoitetaan ruokaa, joka on alun perin ollut syömäkelpoista, mutta joka syystä tai toisesta päätyy roskiin. Suomessa heitetään ruokaa vuosittain roskiin 120-160 miljoonaa kiloa eli 20-30 kiloa henkeä kohti. Miksi ihmeessä sitten ruokaa heitetään niin paljon roskiin?
Ruoan poisheittämisen yleisimmät syyt ovat pilaantunut ruoka tai vanhentunut päiväys, jotka käsittävät noin 50 % kaikesta kotitalouksien poisheitetystä ruoasta. Liki 40% kotitalouden hävikistä syntyy siitä, että ruokaa on liikaa. Eli jäi ruokaa lautaselle, ei jaksettu syödä enempää jne.

Vuonna 2013 tehdyssä tutkimuksessa (MTT:n Kuru-hanke) pääkaupunkiseudun asukas heitti sekajätteen mukana ruokaa noin 18 kiloa vuodessa kaatopaikalle. Roskiin heitettiin erityisesti pitkälle jalostettuja ruokatavaroita, kuten eineksiä. Hälyttävää on se, että hylätystä ruoasta peräti 15 prosenttia päätyi kaatopaikalle avaamattomissa pakkauksissa. Siis ostamme ruokaa, jota emme tarvitsekaan ja ruoka päätyy avaamattomana roskikseen. Tilanne on yhtäläinen sen kanssa, että heittäisimme rahat suoraan roskaämpäriin. Ostamme tuotteen, jota emme sitten tarvitsekaan.

Roskiin heitetty ruoka verottaa lompakoitamme 500 miljoonalla eurolla vuosittain. Nyt kun taloudellinen tilanne on Suomessa sanalla sanoen kehno, olisi oman ruokahävikin tarkkailu helppo tapa laittaa kuntoon talouttaan. Kuinka paljon päivän ruoasta päätyi lautaselta roskiin? Ostinko liikaa ruokaa kaupasta, kun tuotteet menevät vanhaksi? Voisiko maitoa käyttää vielä, vaikka viimeinen käyttöpäivä meni eilen umpeen? Teinkö ruokaa liian ison annoksen, kun sitä jäi yli? Pieniä asioita, mutta vuoden mittaan säästöt kasvavat yllättävän isoiksi. Toisaalta tilanne on absurdi. Me heitämme ruokaa roskiin samalla kuin jossain päin maailmaa nähdään nälkää.

Ruokahävikin määrät vaihtelevat paljon eri kotitalouksien välillä. Kaikesta syömäkelpoisesta ruoasta haaskataan koko elintarvikeketjussa peräti 10-15 prosenttia. Eniten ruokaa menee hukkaan yllättäen kotitalouksissa. Ruokaketjun muissa osissa ruokahävikkiä syntyy vähemmän, esim. kaupoissa vain puolet kotitalouksien hävikkimäärästä, vaikka juuri kauppojen ruokahävikkiä on paljon viime vuosina arvosteltu.
Ruokahävikistä löytyy myös ilmastollinen aspekti: Ruoan tuottaminen, kuljettaminen ja valmistaminen aiheuttavat huomattavasti päästöjä. Kotitalouksista vuosittain roskiin päätyvän ruokajätteen päästöt vastaavat 100 000 auton ilmastovaikutusta. Jos valmis ruoka päätyy roskiin, ovat kaikki nämä päästöt syntyneet turhaan.

Ruokahävikki on asia, johon jokainen voi omalta osaltaan vaikuttaa ihan pienilläkin teoilla ja suunnittelulla. Haastankin kaikki mukaan pienentämään omaa ruokahävikkiään. Vinkkejä siihen, miten sinä voisit vaikuttaa hävikin pienentämiseksi ja samalla säästää rahaa, löydät lehtemme sivulta 8

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Lomien jälkeen Sipilän hallituksella pitää kiirettä. Kovasti vaalien aikana ja varsinkin niiden jälkeen rummutettu yhteiskuntasopimus pitäisi saada aikaan. Hallitus tavoittelee yhteiskuntasopimuksella merkittävää parannusta Suomen kilpailukykyyn. Sopimuksen tavoitteina ovat yksikkötyökustannusten alentaminen viidellä prosentilla sekä työntekijöiden muutosturvan parantaminen. Tätä Sipilä kutsuu veikeästi nimellä kilpailukykyloikka. Oikeasti asiassa ei ole mitään veikeää, sillä kyseessä on erittäin hankala kokonaisuus, jossa työnantaja- ja työntekijäjärjestöjen olisi löydettävä riittävä yhteisymmärrys siitä, miten Suomen kilpailukykyä nostetaan.

Työntekijäjärjestöjä sopimuksessa pännii eniten se, että kilpailukykyloikkaan parhaimpana keinona hallitus pitää työajan lisäämistä noin vartin per työpäivä. Työajan lisääminen ei toki ole ainoa tapa laskea työtunnin hintaa, mutta ehkä realistisempi kuin tuntipalkan suora alentaminen, joka sekään ei hurraa-huutoja työntekijöiden puolella aiheuta. Taustalla vaanii vielä pieni hallituksen kiristyskeino tavoitteen saavuttamiseksi. Hallitus aikoo nimittäin korottaa veroja ja tehdä menoleikkauksia 1,5 miljardin euron edestä, jos yhteiskuntasopimusta ei synny. Kuulostaa meikäläisen korvaan ihan vanhalta 80-luvun discohitiltä, jossa julistettiin, että ”When the going gets tough, The tough get going”.

Mitä sitten työntekijä saisi vastineeksi siitä, että tekisi sen vartin pitempään töitä per päivä samalla palkalla? Hallitus kertoo Sipilän suulla, että onnistuneella yhteiskuntasopimuksella taattaisiin mahdollisimman monen työpaikan säilyminen ja siten myös verotulojen kasvu.

Sitä minä hieman ihmettelen, että miten se auttaisi satojen tuhansien työttömien työllistymistä, jos lisäisimme jo töissä olevien työaikaa? Eikö silloin kasvava työaika nimenomaan poista osan työntekijöistä? Näin ainakin maalaisjärjellä ajatellen. Otetaanpa erittäin yksinkertaistettu esimerkki: Työpaikka, jossa on 32 työntekijää. Jokaisen työaikaa kasvatetaan 15 minuuttia, joka tarkoittaa sitä, että jatkossa 31 henkeä pystyy tekemään saman työn, jonka aikaisemmin teki 32 henkeä. Eikö silloin työnjohdolla ole aika kova kiusaus irtisanoa yksi työntekijä, jotta kustannuksia saataisiin yrityksessä alennettua?

Toisaalta, jos työntekijöiltä asiaa kysyttäisiin, niin luulenpa, että suurin osa olisi valmis lisäämään työaikaansa tuon 15 minuuttia per päivä, jos toisena vaihtoehtona on pelko siitä, että koko työpaikka menee alta. Pelko tai pakko ei ole koskaan se paras motivaattori, mutta kyllä Suomen talous on sen verran huonoissa kantimissa, että edessä on vain huonoja ja vielä huonompia vaihtoehtoja. Kehottaisin tarttumaan niihin huonoihin, sillä niitä tosi huonoja en halua edes nähdä.

Se mikä on varmaa, on se, että neuvottelut tulevat olemaan todella tiukat ja inhorealistina luulen, että ne tulevat päättymään tuloksettomina. Muutamia ulosmarssejakin tullaan neuvotteluissa näkemään. Tämähän tarkoittaa sitten sitä, että ensi vuonna hallitus ottaa käyttöön uudet veronkorotukset ja menoleikkaukset ja taas me kaikki valitamme hallituksen kovaa linjaa.

Nyt olisi hyvä mahdollisuus tehdä yhdessä, niin työnantajat kuin -tekijätkin, jonkinlainen hyvä diili, josta kaikki hyötyisivät. Toivottavasti neuvottelujen kaikki osapuolet sen myös ymmärtävät, eivätkä kaivaudu vain syvemmälle omiin poteroihinsa. Katsotaan, onko siitä Sipilästä sillanrakentajaksi vai polttaako mies sillat takanaan. Toivotaan parasta, pelätään pahinta, vai miten se nyt meni?

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi