Lomien jälkeen Sipilän hallituksella pitää kiirettä. Kovasti vaalien aikana ja varsinkin niiden jälkeen rummutettu yhteiskuntasopimus pitäisi saada aikaan. Hallitus tavoittelee yhteiskuntasopimuksella merkittävää parannusta Suomen kilpailukykyyn. Sopimuksen tavoitteina ovat yksikkötyökustannusten alentaminen viidellä prosentilla sekä työntekijöiden muutosturvan parantaminen. Tätä Sipilä kutsuu veikeästi nimellä kilpailukykyloikka. Oikeasti asiassa ei ole mitään veikeää, sillä kyseessä on erittäin hankala kokonaisuus, jossa työnantaja- ja työntekijäjärjestöjen olisi löydettävä riittävä yhteisymmärrys siitä, miten Suomen kilpailukykyä nostetaan.

Työntekijäjärjestöjä sopimuksessa pännii eniten se, että kilpailukykyloikkaan parhaimpana keinona hallitus pitää työajan lisäämistä noin vartin per työpäivä. Työajan lisääminen ei toki ole ainoa tapa laskea työtunnin hintaa, mutta ehkä realistisempi kuin tuntipalkan suora alentaminen, joka sekään ei hurraa-huutoja työntekijöiden puolella aiheuta. Taustalla vaanii vielä pieni hallituksen kiristyskeino tavoitteen saavuttamiseksi. Hallitus aikoo nimittäin korottaa veroja ja tehdä menoleikkauksia 1,5 miljardin euron edestä, jos yhteiskuntasopimusta ei synny. Kuulostaa meikäläisen korvaan ihan vanhalta 80-luvun discohitiltä, jossa julistettiin, että ”When the going gets tough, The tough get going”.

Mitä sitten työntekijä saisi vastineeksi siitä, että tekisi sen vartin pitempään töitä per päivä samalla palkalla? Hallitus kertoo Sipilän suulla, että onnistuneella yhteiskuntasopimuksella taattaisiin mahdollisimman monen työpaikan säilyminen ja siten myös verotulojen kasvu.

Sitä minä hieman ihmettelen, että miten se auttaisi satojen tuhansien työttömien työllistymistä, jos lisäisimme jo töissä olevien työaikaa? Eikö silloin kasvava työaika nimenomaan poista osan työntekijöistä? Näin ainakin maalaisjärjellä ajatellen. Otetaanpa erittäin yksinkertaistettu esimerkki: Työpaikka, jossa on 32 työntekijää. Jokaisen työaikaa kasvatetaan 15 minuuttia, joka tarkoittaa sitä, että jatkossa 31 henkeä pystyy tekemään saman työn, jonka aikaisemmin teki 32 henkeä. Eikö silloin työnjohdolla ole aika kova kiusaus irtisanoa yksi työntekijä, jotta kustannuksia saataisiin yrityksessä alennettua?

Toisaalta, jos työntekijöiltä asiaa kysyttäisiin, niin luulenpa, että suurin osa olisi valmis lisäämään työaikaansa tuon 15 minuuttia per päivä, jos toisena vaihtoehtona on pelko siitä, että koko työpaikka menee alta. Pelko tai pakko ei ole koskaan se paras motivaattori, mutta kyllä Suomen talous on sen verran huonoissa kantimissa, että edessä on vain huonoja ja vielä huonompia vaihtoehtoja. Kehottaisin tarttumaan niihin huonoihin, sillä niitä tosi huonoja en halua edes nähdä.

Se mikä on varmaa, on se, että neuvottelut tulevat olemaan todella tiukat ja inhorealistina luulen, että ne tulevat päättymään tuloksettomina. Muutamia ulosmarssejakin tullaan neuvotteluissa näkemään. Tämähän tarkoittaa sitten sitä, että ensi vuonna hallitus ottaa käyttöön uudet veronkorotukset ja menoleikkaukset ja taas me kaikki valitamme hallituksen kovaa linjaa.

Nyt olisi hyvä mahdollisuus tehdä yhdessä, niin työnantajat kuin -tekijätkin, jonkinlainen hyvä diili, josta kaikki hyötyisivät. Toivottavasti neuvottelujen kaikki osapuolet sen myös ymmärtävät, eivätkä kaivaudu vain syvemmälle omiin poteroihinsa. Katsotaan, onko siitä Sipilästä sillanrakentajaksi vai polttaako mies sillat takanaan. Toivotaan parasta, pelätään pahinta, vai miten se nyt meni?

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi