Monesti somessa ollessani hymyilyttää se, miten keskustelut etenevät liki johdonmukaisesti. Todella usein keskustelut ja kuittailut lähtevät rönsyilemään sinne tänne ja lopuksi keskustelu etenee hyvin kauas alkuperäisestä postauksesta. Ylen Ihmisten puolue -komediasarja kertoi meille jo yli 10 vuotta sitten somekeskustelujen anatomian eli miten yleensä keskustelut somessa etenevät.

Keskustelun kaava menee näin:
1. keskustelija on huolissaan Chilen maanjäristyksestä ja toivoo, että sinne lähetetään apua.
2. keskustelija toteaa, että vika on chileläisissä, jotka rakentavat talonsa huonosti, toisin kuin Tokiossa.
3. keskustelija pääsi luonnonmullistuksesta ilmastonmuutokseen, jota piti valheena.
4. keskustelija palasi Chileen ja kommunismiin, syyttäen keskustelun aloittajaa kommunistiksi
5. keskustelija ihmetteli keskustelun tasoa ja arvosteli nykyisen koulutuksen tasoa, josta
6. keskustelija pääsi aiheeseen pakkoruotsi.
7. keskustelija näki pakkoruotsin rikkautena, johon
8. keskustelija kysyi onko se rikkautta, että turbaanipäiset maahanmuuttajat kulkevat ympäriinsä leikkaamassa vuohiaan. Tästä
9. keskustelija pääsi ottamaan esille Natsi-Saksan ja
10. keskustelija otti esille sen, että Natsi-Saksa sai junat kulkemaan ajallaan.
11. keskustelija huomautti, että VR:n lakko ei ole oikeutettu.
12. keskustelija ihmetteli miksi juuri hänen viestejään moderoidaan pois, johon
13. keskustelija totesi, että hyvä vaan,että näin tehdään.
14. keskustelija käski edellisen keskustelijan painua takaisin Neuvostoliittoon, johon
15. keskustelija ilmoitti, että Neuvostoliitossa oli sentään ihmisille töitä.
16. keskustelija totesi, että Suomessa olisi töitä ainakin kirveelle, johon
17. keskustelija totesi lyhyesti homo.

Jostain syystä tai ehkäpä juuri tuosta yllä olevasta sarkastisesta esimerkistä johtuen, en vielä tänäkään päivänä osaa ottaa tosissani sosiaalista mediaa asiallisen ja rakentavan keskustelun alustana. Sen vuoksi pidän valitettavana, että iso osa yhteiskunnallisesta keskustelusta käydään näillä sosiaalisen median eri kanavilla, joilla keskustelun taso on valitettavan usein yllä mainitun kaltainen.
Some pitää sisällään aivan liian paljon turhaa vänkäämistä, kiistelyä, maalittamista, toisen dissaamista, haukkumista ja suoranaista kiusaamista. Samalla myös perinteinen media on veltostunut ja hakee nykyään juttuaiheensa pääosin somesta. Ihan niin kuin minäkin nyt…Hyvää someviikkoa kaikille!

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Huom! Tämä pääkirjoitus on julkaistu aikaisemmin jo vuonna 2021, mutta koska aihe tuntuu olevan ikuisesti ajankohtainen, oli varsin ajankohtaista julkaista se uudelleen.

Viimeiset vuodet ovat olleet kouluissamme yhtä digitalisaation juhlaa, kun oppikirjoista on kilvan luovuttu ja hankittu oppilaille älylaitteita. Aivan viime päivinä on kuitenkin herätty huomaamaan myös digilaitteiden negatiivinen vaikutus oppilaiden henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin sekä oppimiseen. Tämän kehityksen kärjessä kulkee Riihimäki, joka palauttaa oppikirjat takaisin kouluihin.

Neuropsykologian erikoispsykologi, psykologian tohtori Minna Peltopuro on selvittänyt digilaitteiden käyttämisen riskejä terveyden ja oppimisen näkökulmasta. Digitalisaatiolla on toki myös positiivisia puolia ja vaikutuksia ja se tarjoaa oppimisen näkökulmasta hyötyjä, mutta onneksi nyt on huomattu, etteivät digilaitteet ole ratkaisu kaikkeen, sillä niitä huonoja puolia löytyy jopa yllättävänkin paljon. Jatkuva tietokonenäytön tuijottaminen voi aiheuttaa päänsärkyä ja näön heikkenemistä. Paikallaan istuminen vaikuttaa niveliin ja luiden terveyteen, ylipainoisuuteen sekä heikentää fyysistä kuntoa. Liialliseen digitaalisten ruutujen käyttämiseen on tutkimuksissa liitetty myös ahdistuneisuutta ja masentuneisuutta. Peltopuron mukaan nuorten aivot ovat tosi kovilla lukuisten ruutujen kanssa. Nuorten etuotsalohkot ovat vielä kehittyvässä vaiheessa, eivätkä ne pysty siirtämään tarkkaavaisuutta toisesta sovelluksesta toiseen kepeästi. Tämä näkyy keskittymisvaikeuksina, toiminnan ohjauksen ja tunnesäätelyn vaikeuksina. Nyt on herätty myös huomaamaan, että kirjoitustaito saattaa hävitä, kun tekee kaiken tekstin koneella. Melkoinen lista haittoja, vai mitä?

Sama huolestuttava kehityskulku on huomattu myös Ruotsissa. Kouluministeri Lotta Edholm sanoo, että Ruotsin koululaisilla on erittäin suuria ongelmia lukemisen kanssa. Edholmin mielestä lukeminen on parasta oppia analogisesti, oikeiden kirjojen avulla, koska ne perustuvat opetussuunnitelmiin sen sijaan, että opiskelijat joutuisivat googlettamaan tietoja. Ruotsissa 20-25 prosenttia oppilaista ei osaa lukea riittävän hyvin jatkaakseen opintojaan tai pärjätäkseen hyvin elämässä.

On hyvä, että vihdoin on herätty siihen, etteivät lapset voi olla suurinta osaa vuorokaudesta ruudun ääressä. Kirjan lukeminen ja kirjoittaminen ovat tärkeitä asioita lapsen kehitykselle, motoriikalle ja oppimiselle. Lyhyesti voisi asian ilmaista niin, että digitalisaatio on hyvä renki, mutta huono isäntä, eikä se ole todellakaan kaikkivoipa ratkaisu oppimiseen. Viimeaikaiset tutkimustulokset pönkittävät omaa uskomustani siitä, että että aivojen olisi todella hyvä antaa välillä hengähtää kaiken tämän digitaalisen ähkyn keskellä, jossa elämme.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Lahden kaupungin Liikuntapakkasuunnitelma 2025 – 2035 on valmistunut. Suunnitelman tavoitteena on linjata Lahden kaupungin tulevia liikuntapaikkainvestointeja ja rytmittää liikuntapaikkojen peruskorjaushankkeita seuraavien kymmenen vuoden aikana. Mikään kiveenhakattu suunnitelma se ei ole ja varsin todennäköisesti muutoksia siihen saadaan matkan varrella. Kyseessä on siis eräänlainen lähtökohta vuonna 2024.

Suunnitelmakauden isoiksi hankkeiksi on nostettu uuden vesiliikuntakeskuksen rakentaminen ja osittain nykyisistä uimahalleista luopuminen, jäähalliolosuhteiden sekä Kisapuiston tapahtumaolosuhteiden kehittäminen, talvilajien ympärivuotisen kilpailu- ja harjoitusolosuhteiden lisääminen sekä suur- ja messuhallien kehittämistyö. Kaupungin taloudellisen tilanteen johdosta investointitarpeita on priorisoitava. Suomeksi tämä tarkoittaa siis sitä, että hankkeet on laitettava tärkeysjärjestykseen.

Ylen haastattelema liikuntajohtaja Aleksi Nyström linjasi torstaina, että hänen mielestään ykkösprioriteetti on vesiliikuntakeskuksen rakentaminen. Sen sijaan Nyströmin mielestä uusi monitoimihalli eli uusi jäähalli voi Nyströmin mukaan odottaa vielä 10 vuotta, sillä kaupunki on laittamassa 2 miljoonaa euroa Isku Areenan remonttiin. Mielenkiintoista on kyllä kuulla Pelicansin näkemys tästä, sillä kaikki varmasti muistavat pari viime kevättä, kun finaalilippujen hinnat olivat pilvissä, koska hallin yleisökapasiteetti tuli vastaan. Lahti tarvitsisi noin 6000 henkeä vetävän hallin, jotta pääsylippujen hinnat voitaisiin pitää aisoissa. Ja onhan Isku Areena pieni ja ahdas monessa muussakin mielessä.

Vesiliikuntakeskus on varmasti kaupunkilaisten liikunnan kannalta se mieluisin ykköskohde, varsinkin kun suunnitelmissa on sijoittaa uusi maauimala vesiliikuntakeskuksen yhteyteen. Mutta mitä on tapahtunut Kisapuiston stadionhankkeelle? Sitä ei mainita lainkaan, tosin vuosille 2027-28 on suunnitteilla Kisapuiston jalkapallostadionin ”katsomo-, huolto- ja sosiaalitilojen uudistustyöt”. Pitävätkö nuo uudistustyöt sisällään kokonaan uuden pääkatsomon? Toivottavasti, sillä vaikkei Kisapuistosta oikeaa jalkapallostadionia ehkä saadakaan, olisi tärkeä saada Kisapuistoon edes se uusi moderni pääkatsomo, puhumattakaan siitä, että tekonurmi saataisiin vaihdettua pikaisesti. Lahtelaisen jalkapalloilun olisi jo korkea aika palata kotiinsa Kisapuistoon ja jättää hiihtostadion hiihtäjille ja yleisurheilulle.

Se, että rahaa tullaan varmuudella löytämään hiihtokeskuksen kehittämiseen ja ylläpitämiseen, ei ole yllätys. Siintäväthän uudet MM-kisat jo aivan näköpiirissä. Koskahan muuten hiihtoliitto maksaa velkansa edellisistä kisoista? Vaikutelma siitä, että Lahti on päättäjien mielessä ensisijaisesti hiihtokaupunki, säilyy varsin vahvana. Hiihdon jälkeen tärkeysjärjestyksessä tulee jääkiekko ja jossain salibandyn ja koripallon vanavedessä tulee maailman seuratuin laji eli jalkapallo. Kymiringiin oli varaa kaataa kaupunkilaisten verorahoja 7 miljoona euroa, mutta Kisapuiston stadioniin ei 10 miljoonaa löydy kirveelläkään?

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Vuonna 2018 Patomäen jalkapallokentät heivattiin kehätien rakennusurakan tieltä. Kehätien urakoitsija Valtari-allianssi lupautui tekemään kentät uusiksi omalla kustannuksellaan, vaan toisin kävi. Elämme nyt vuotta 2024 eli kuusi vuotta on tiimalasissa valunut, eivätkä kentät ole valmiita vieläkään. Sadat lahtelaisjuniorit ovat turhaan odottaneet luvattuja pelikenttiä. Lupauksia on kyllä annettu, mutta niiden lunastamista edelleen odotellaan.

Viime viikolla saimme kuulla ilouutisen siitä, että kentät valmistuvat ensi kesäksi. Lahden kaupunki on tilannut kenttäurakan hyvinkääläiseltä infrarakennusyhtiöltä Tieluiskalta 330 000 euron hintaan. Siis mitä? Viulut maksaakin Lahden kaupunki omasta pussistaan, vaikka Väyläviraston kanssa oli sovittu, että Patomäen kenttäalueen ennallistamisesta huolehtii kehätien toteuttanut Valtari-allianssi, jossa kaupunki oli mukana vain tilaajan roolissa. Ilmeisesti kävi niin, ettei Valtari onnistunut tekemään jalkapallokenttiä? Savea oli kuulemma liikaa eikä nurmikaan oikein lähtenyt kasvamaan. Ilmeisesti riittävä peruste purkaa sopimus?

Hienoa, että kentät vihdoinkin toteutuvat, mutta suurta ihmetystä aiheuttaa se, että kaupunki nyt maksaakin kenttien tekemisen. Miten ihmeessä Valtari-allianssi on pääsyt vetkuttelemaan irti vastuusta? Kai Lahti lähettää kuitenkin koko laskun Väylävirastolle? Yksiselitteisesti kenttien rakentaminen oli nimenomaan Väyläviraston ja Valtari-allianssin vastuulla, ei kaupungin ja nyt Lahti kaivaa köyhää kuvettaan yli 300 000 eurolla. Uskomatonta, jos sellainen päätös on Lahdessa tehty, ettei Valtaria laiteta vastuuseen, vaan maksellaan koko rakennusurakka itse? Ja kuka tällaisen päätöksen on tehnyt? Samaan aikaan Lahdessa on säästetty mm. sammuttamalla katuvalot kesäksi ja etsitään kuumeisesti lisäsäästöjä joka puolelta. Lahdessa ollaan kuitenkin ilmeisen tyytyväisiä päätökseen, sillä ainakin kaupunkiympäristölautakunnan puheenjohtaja Francis McCarron hykerteli tyytyväisenä, kun Lahti pääsee ihan itse maksamaan kentät, jotka Väyläviraston piti maksaa.

Urakoitsijoille tämä on tietenkin hyvä uutinen. Jos luvattu urakka ei onnistukaan, kuten Valtarille nyt kävi, niin ei hätää. Lahden kaupunki kyllä hoitaa kaikki kustannukset. Sattuuhan sitä, ettei hommat onnistu. Olen varma, että suurin osa lahtelaisista olisi vaatinut Väylävirastoa hoitamaan homman loppuun asti, maksoi mitä maksoi, koska vastuu kenttien rakentamisesta ja kustannuksista oli nimenomaan Väylävirastolla. Eihän vastuusta kiemurrella sillä perusteella, että urakka onkin isompi, vaikeampi ja kalliimpi, kuin aluksi uskottiin?

No, ilmeisesti Lahti päästi nyt Väyläviraston pälkähästä ja päätti maksaa itse kaiken. Ei ihme, että kaupungin talous on kuralla…

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Toimituksemme kuukauden mittainen kesäloma on nyt lusittu, niin kuin monet hassunhauskat sutkauttelijat tapaavat sanoa. Sinänsä jännä sanonta, kun yleensä lusiminen yhdistetään vahvasti vankilaan. Harva meistä kuitenkaan pitää lomaansa vankilana? Oma lomani meni vahvasti kesämökkeilyn merkeissä, jota joku ehkä voisi pitääkin eräänlaisena vankilana tai jopa työleirinä. Toisaalta ehdin lomani aikana tapaamaan monia ystäviäni ja käydä jopa Porin Jazzeilla. Ilmat suosivat ja toisaalta eivät suosineet, sillä kaikkea mahdollista säätä heinäkuussa päästiin aistimaan, lämpöasteiden ollessa kaikkea mahdollista viidentoista ja kolmenkymmenen välillä. Välillä järvivesi oli lämpimämpää kuin ilma ja hiki oli otettava puusavotasta, joten tuli sillä tavalla saatua vähän maistiaisia siitä ”työleirissä” lusimisestakin.

Iän myötä olen kuitenkin oppinut arvostamaan lomaa nimenomaan akkujen lataamisen kannalta. Aikaisemmin sää oli se tärkein tekijä, joka määritteli loman onnistumisen. Loma oli miltei pilalla, jos satoi ja oli kylmää. Totta kai lomailu on mukavampaa, jos sää on edes jollain muotoa siedettävä. Toisaalta sää on aina pukeutumiskysymys. Nykyään osaan jo arvostaa huomattavasti enemmän pelkästään sitä, että pääsee irti normaalista päivä- ja työrytmistä. Puhelin ei soi, eikä sähköpostejaan tarvitse tarkistaa joka hetki. Deadlinet loistavat poissaolollaan ja kiire ei ole minnekään. Pelkkä aamiainen mökin terassilla lintujen laulua kuunnellen saa jo hyvälle mielelle. Itselleni olin asettanut tavoitteeksi lukea edes yhden kirjan loman aikana. Ei onnistunut tällä lomalla, joten ensi vuonna uusi yritys?

Outoa miten mieli tekee tepposet loman jälkeen. Tuntuu siltä, että heti kun istahdin takaisin toimiston tuoliin, alkoi syksy. Kuin taikaiskusta myös sää muuttui syksyisemmäksi. Pakko etsiä komeron nurkasta farkut ja pitkähihaiset paidat. Tosiasia kuitenkin on, että joillain onnellisilla kesäloma vasta alkoi tai se odottaa vielä kulman takana. Minä paahdan pääkirjoitusta kasaan pää hiessä, sillä deadline ahdistaa. Toimituksen radiossa kansantaiteilija Tero Vaara hoilaa radiossa ”Vielä on kesää jäljellä” -hittiään. Kyllä se Tero tietää, syksy saa odottaa!

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi